torstai 12. heinäkuuta 2018

Heportteri - lehti joka ui vastavirtaan


Pitkän linjan toimittaja ja päätoimittaja Teija Uurinmäki toteutti unelmansa omasta hevoslehdestä ja synnytti Heportterin. Lehti poikkeaa valtavirrasta ensinnäkin sillä, että se tosiaan on fyysinen painettu lehti. Printillä ei nimittäin ole mennyt kovin hyvin enää pitkään aikaan. Toiseksi lehdessä painotetaan pehmeitä arvoja ja hevosten parempaa ymmärtämistä. "Haluan vaikuttaa siihen, että hevosia ymmärrettäisiin ja kohdeltaisiin yhä paremmin. Jostain syystä tieteellinen tieto ei ole saavuttanut hevosihmisiä kovin hyvin. Toisaalta epäilen, että tilanne on alalla kuin alalla sama. Heportteri pyrkii omalta osaltaan korjaamaan tätä vääryyttä ja välittää tutkittua, luotettavaa tietoa ymmärrettävässä ja viihdyttävässä muodossa." Uurinmäki kertoo pääkirjoituksessa.

Lehteä varten oli joukkorahoituskampanja, johon minäkin osallistuin 25 eurolla. Sillä sai tämän ensimmäisen numeron painettuna kotiin. Joukkorahoituskampanjassa on aina joku minimisumma, johon tähdätään. Jos se ei tule asetetussa ajassa täyteen, saavat osallistujat rahansa takaisin. Heportterin kohdalla kampanja toteutui ja ensimmäinen numero toteutui. Seuraava, elokuussa ilmestyvä, on tekeillä.

Seuraavan numeron hintaa on muuten laskettu ja se on 17,90 euroa. Sinänsä se on paljon ja toisaalta ei. Hintaa selittää lehden fyysinen laatu, paperi ja painolaatu ovat erinomaisia. Lehti on paksu ja siinä on paljon luettavaa. Suurena painetun tekstin ystävänä voin nähdä itseni lehden tilaajana. Toisaalta 18 eurolla saa kovakantisen kirjan kirjakaupasta. Nämä on näitä elämän valintoja.

Seurasin lehden valmistumista Heportterin Facebookista siitä lähtien, kun sain siitä vihiä. Katsoin videon, missä Teija kertoi lehden tulevasta ulkonäöstä, koska taittopuoli kiinnostaa minua. En ole graafikko enkä varmaan edes opiskelun jälkeen omaisi sellaista silmää, kuin mitä siinä vaaditaan, mutta pidän siitä, kun lehti näyttää kauniilta ja kuvittelen ymmärtäväni aiheesta jotain.



Ja erottuihan se selkeästi edukseen. Tyyliltään lehti noudatteli asiapitoisia naistenlehtiä. Hevoslehtien pölyinen ja ummehtunut tyyli oli jätettu kauas jälkeen. Tässä ei ollut mitään viitteitä Hippokseen tai Hevosmaailmaan tai muihin lehtiin. Juttujen taitto seurasi juttujen sisältöä, tosin joillekin aukeamille olisin kaivannut kuvia tai jotain muuta keventämään sisältöä. Esimerkiksi lehden avaava pitkä artikkeli "Taikavoimia" tuntui ensisilmäyksellä ylitsepääsemättömältä raskaan taittonsa takia.

Paperilaatu on paksu ja laadukas ja sivukoko on leveä, joka antaa taittajalle ihan eri tavalla mahdollisuuksia kuin A4-kokoinen lehden sivu. Lehden kannessa on kaunis hevosmaalaus, jossa kaksi hevosta nuuskuttavat levollisesti toisiaan. Sen on maalannut Meri Kaarto.

Lehden jutut ovat normaalilehteä pidempiä, mutta onneksi väleissä on myös lyhyempiä juttuja keventämässä lukuelämystä. Sisältöä on laidasta laitaan, jonka takia punainen lanka jäi minun kohdaltani puuttumaan. Tietenkin ymmärrän, että kyseessä oli ensimmäinen numero, mutta jutut vaikuttivat sellaisilta että "otetaan kaikki mitä tulee mieleen", eikä lehdessä ollut mitään tiettyä teemaa. Tai no oli, kaikki perustuu tutkittuun tietoon.

Pitkä artikkeli Taikavoimia, josta julkaistiin maistiainen myös lehden nettisivuilla, vaikutti aluksi kukkahattuhörhöilyltä mutta kun taistelin sen kuvien puutteesta huolimatta loppuun, perustui se vankasti tutkittuun tietoon. Tosin, sisältö perustui ihmisen ja hevosen suhteelle ja koska itse en tietoisesti voimaannu hevosia halaillessani (en tietoisesti koskaan halaile hevosia), ei juttu sinänsä kolahtanut minuun. Mutta olin yllättynyt siitä, kuinka paljon aiheesta onkaan tutkittua tietoa ja kuinka sujuvasti se oli upotettu osaksi artikkelia.

Erityisen erinomainen ja mainittava juttu kertoi hevosten seerumihoidosta kesäihottumaa vastaan.

Eläinlääkäri Raija Hallamaa on kehittänyt jo jonkin aikaa sitten seerumihoidon, joka on hyvin auttanut kesäihottumaisia hevosia. Se tehdään hevosen omasta verestä. Lehdessä sen tekeminen oli selitetty niin hyvin ja kansantajuisesti, että jopa minä ymmärsin miten se toimii. Se toimii ilmeisesti samaan tapaan kuin sarkoidin hoito, siihenkin voi tehdä seerumia hevosen omasta verestä. Seerumia on saanut noin 300 hevosta 12 vuoden aikana ja 70% niiden omistajista kertoi hyötyneensä siitä. Seerumin tekeminen ei minusta kuulostanut edes kovin kalliilta. 42 eurolla saa seerumia kahdeksi kesäksi ja se yleensä riittää. Kyllä minä ainakin kokeilisin tätä, jos Muulille tulisi kesäihottuma.

Tämä juttu oli siis hyvä ja mielenkiintoinen, mutta mistä yllätyin iloisesti vielä lisää oli seuraava juttu, jossa oli haastateltu eläinlääkäri Oona Uunilaa, joka oli lisensiaattityössään tutustunut kesäihottumaan ja sen hoitoon. Hän ei usko veriseerumin tehoon ja pitää sitä homeopatiana, koska sitä ei ole voitu riittävästi tutkia. Tässä jutussa käydään tarkasti läpi kesäihottuman syyt ja seuraukset ja lopuksi Uunila suosittelee suojaamaan hevosen polttiaisilta esimerkiksi hyönteisloimen avulla.

En muista ihan hetkeen lukeneeni kahta artikkelia samasta aiheesta mutta näin eri näkökulmista, kiitos tästä!



Lyhyemmistä jutuista oli erityisen mielenkiintoinen yhden sivun juttu, johon oli referoitui kolme tuoretta hevostutkimusta. Näistä luen mielelläni jatkossakin!

Yksi artikkeli käsitteli pihattoja ja juttuun oli haastateltu myös Granåsan omistajaa Åsa Grönlundia. Olen kerran käynyt tallilla kuvaamassa kaverin valmennustuntia ja kävimme myös pihaton puolella. Paikat olivat tosi siistit ja upeat ja mietin tuolloin, että Muuli asuisi täällä tallilla varmasti, jos asuisin tuolla suunnalla.

Haastattelussa oli kuitenkin yksi pikkujuttu, joka ei siis liity pihattoon sinänsä mitenkään, mutta joka on itselleni ehdoton nou nou. Hevosilla ei pidetä olkea, koska ne syövät sitä. Lainasin Grönlundin kommenttia myös omaan olkiartikkeliini. Pihattojutun taitto oli mielestäni oikein erityisen kiva.

Pihattojutun kuvat olivat todella kauniita ja rauhallisia.

Niina Kirjorinteen juttu tuntumasta oli asiallinen ja hyvä, tosin en itse ole ihan vielä sillä tasolla ratsastuksellisesti, että hienosäätäisin tuntumaa tuolla tasolla. Vaikka toki pitäisi. Kaivan artikkelin esiin sitten, kun on se hetki. Lehteä en nimittäin ajatellut hävittää mihinkään.

Hevosen siedättämisjutun kainalossa olleet eri tavat siedättää olivat mielenkiintoiset. Olen toteuttanut melkein kaikkia jollain tasolla, mutta en ole ajatellut, että tavoilla on mitään erityisiä nimiä. 

Satu Lindstedin (satu.la-blogi) kirjoittama matkajuttu Espanjasta oli erinomainen matkajuttu hevosmatkailusta. Jutussa käytiin usealla eri tallilla ja tekstiä oli todellakin runsaasti, kuten lehdessä kuuluukin. kuvia oli myös paljon ja ne olivat hyvälaatuisia. Matkajutuissa se ei aina ole itsestäänselvyys. Tähän asti olen tottunut lukemaan matkajuttuja hieman puolueellisista näkökulmista, kun niistä kirjoittavat eniten henkilöt, jotka niitä myös tarjoavat. Tällainen puolueeton ihan taviksen tekemä reissu olikin hyvä valinta lehteen. Jutussa oli muuten mainittu myös minimuuli, kuvaa jäin tosin kaipaamaan.



Vaikka lehti ei olekaan vielä tavoittanut suurinta yleisöään, eikä kaikkia ratsastajia päätoimittajan mukaan edes ole tarkoitus tavoittaa, on siihen jo ehditty liittää termi "kukkahattu". Sillä tunnutaan nykyään erottavan kaikki valtavirrasta (saksalainen tyyli pitää hevosia) poikkeava hevosenpito. Olen itseasiassa aika hämmentynyt siitä, että jopa narunpyörittäjät eli luonnollisen hevosmiestaidon toteuttajat niputetaan hörhöihin, vaikka pyöröaitatyöskentely on rajuimmillaan aika kaukana kukkahattuilusta.

No takaisin lehteen. Se on  helppo niputtaa kukkislehdeksi. Ilmeisesti pihattoja pidetään hörhöhommina, koska Suomessa ei taida olla yhtään isoa kilpatallia, jossa kilpahevosia pidettäisiin pihatto-olosuhteissa. Suomessa ei myöskään ole vielä yhtään Stacy Westfallia, joka ratsastaisi Hihssissä vaativampaa koulua ilman varusteita. Ja jos jotain ei Suomessa ole, niin sitä ei ole olemassa.

Siedättäminen ja maastakäsittely on kyllä tekemässä tuloaan, hitaasti. En usko että kenelläkään on pahaa sanottavaa Andrew McLeanista (linkki vie Ellikin juttuun) ja moni on tästä kiinnostunut. Silti perisaksalainen hevosenkäsittely on meissä vahvasti sisällä.

Parhaimmillaan Heportteri kertoo juuri sen, minkä kaikki jo periaatteessa tietävät, mutta pysyttelevät silti vanhassa tutussa hevosenpitomoodissa. Heportterilla onkin vaikea tehtävä, kuinka tuoda uutta tutkittua tietoa hevosväelle ilman, että vanhoja tapoja lytätään liikaa?

Silloin lukija nimittäin menee puolustuskannalle eikä suostu ottamaan enää mitään uutta vastaan.

8 kommenttia

  1. Vastaukset
    1. Odotan innolla sun seuraavia juttuja, tilasin nimittäin 3 seuraavaa numeroa :)

      Poista
  2. Mielenkiintoinen teksti ja lehti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tilasin juuri 3 seuraavaa numeroa, joten jännä nähdä millaiseksi lehti muotoutuu!

      Poista
  3. Ihana mielenkiintoinen lehti. Itse olen vasta 22-vuotias, mutta hevostelukokemusta on tullut, olen mm. ollut useammassa maassa hoitamassa kilpahevosia, ihan maailmancup-tason estehevosiin asti. Hevoskulttuurit vaihtelee tosi paljon, Euroopassa saksalainen tyyli on suosiossa, hevosta pidetään ulkona max 2 tuntia, ja muuten se on karsinassa bootsitettuna ja otetaan ulos vain ratsastusta varten. Ruokinta on tarkkaa, apuohjia käytetään ja hevoset ratsutetaan tosi nuorina. Maastoilu on harvassa ja treenit kestää kauemmin, mutta kävelyä on tosi vähän. Australaasiassa hevoset ne maailmancup-hevoset taasen oli yötä päivää laitumella laumassa, toki klipattuina ja loimitettuina, mutta ulkona kuitenkin. Vain kovalla helteellä ne otettiin sisälle talliin. Ratsastus oli lyhyempikestoista ja tehtävät simppelimppejä, hevosilla maastoiltiin paljon ja käveltiin vähän. Hevoset ei syöneet heinää ollenkaan, mitä nyt laitumella, mutta väkirehuja senkin edestä. Ruokinta ei ollut kovin tarkkaa. Yhteistä kaikelle oli se, että hevoset oli koneita, joiden kuuluu toimia, niihin käytetään paljon rahaa joten niiden pitää myös tuottaa paljon rahaa. Liian monet kerrat hevosia juoksutettiin niin kauan että ne eivät enää jaksaneet juosta, sitten piiskattiin ja pakotettiin juoksemaan lisää. Veriset suut ja kyljet oli tuttuja juttuja, ja tiedän myös miten stewardia huijataan kisoissa. Turpahihnat oli niin tiukalla, ettei sormeakaan mahtunut väliin, ja kuolaimia vaihdettiin aina kovempiin ja kannuksia terävämpiin, jotta saatiin hevonen "avuille". Hevosia näännytettiin ja doupattiin, ja henkisesti alistettiin. Silti ne aina kiltisti suoritti, tai jos ei, niin myytiin eteenpäin. Kaiken tämän jälkeen totesin, että eläimen henkinen tai fyysinen pahoinvointi on jotakin sellaista, mitä en halua itse olla edesauttamassa. Ja niin kauan kuin pelissä mukana on raha, ja tuottoa pitäisi tulla, niin kauan myös valitettavan usein se eläimen hyvinvointi jää toissijaiseksi asiaksi. Samanhan näkee valitettavan usein mm. ratsastuskouluissa. En tiedä onko ihmiset vaan niin sokaistuneita sille, vai eikö hevosen kipuilmeet ole ollenkaan tuttuja? Joka tapauksessa, minusta tällainen lehti on todella tervetullut. Faktapohjainen tutkittu tieto on aina jees, ja tulkoonkin kukkiksen leima, mutta mielestäni eläinten hyvinvointi on sellainen asia, mistä saisi puhua enemmänkin. En tiedä onko ratsastaminenkaan eettistä, mutta itse sitä harrastan, tosin niillä ehdoilla, että mun ratsullakin on pääosin mukavaa. Motivointi on avainsana. Ja tietysti toisinaan mielipiteet eroaa ja hevonen joutuu taipumaan silloin minun tahtoon, ihan turvallisuussyistä tämä käytäntö, mutta pääosin on mukavaa antaa hevosellekin vaihtoehtoja valita, uskon että se on iso tekijä siihen, miten hevonen kokee oman elämänsä. Saako osallistua päätöksentekoon ja valita itse, vai pakotetaanko aina ja joka kerta.

    Ja joo, sekava teksti. Samasta syystä en myös halua tukea lihan tai maidon tehotuotantoa. Maapallo on meidän yhteinen, ja mun mielestä eläimilläkin pitää olla mahdollisuus elää hyvä elämä, vaikka ne kuinka ois "vaan eläimiä" ja jalostettu ruoaksi.

    Tämä lähti ihan sivuraiteille. Halusin vaan jakaa ajatuksia. Jospa joku tajus mitä ajoin takaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentistasi! Eipä tähän voi mitään lisätä, muuta kuin että toivoisin kaikille ihmisille enemmänkin kokemuksia sen oman boksin ulkopuolelta. Näkemys avartuu, kuten sinullakin, ja hahmottuu kirkkaammin se, mitä haluaa eläimiltä ja niiden kanssa tehdä.

      Hevospuolella on mutu tosi tiukassa, joten sen kumoamiseksi tällaiset lehdet ovat todella tervetulleita. Voi tosin olla että juuri tämä lehti ei tavoita niitä, jotka mutua eniten viljelevät, mutta jokainen, joka muuttaa tapojaan eettisemmiksi, on yksi voitto :)

      Enhän minäkään tässä mikään paras puhuja ole, harrastan ratsastusta ja syön kotimaista ja ulkomaistakin lihaa ihan hyvällä omallatunnolla vaikka olen karjatilalta kotoisin. Muuli voi valita elämässään paljonkin asioita, mutta jotkut asiat ovat sille pakko. Mutta ehkäpä Heportterin avulla niistäkin asioista voi tehdä sille mukavia ha haluttavia.

      Poista
  4. Heportteri on ihan paska lehti.

    VastaaPoista