Minkälaisella ihmeruokinnalla saan Muulin pysymään noin kiiltävänä?

Kaupallinen yhteistyö: Pavo rehut

Muuli on kiiltävä melkein läpi vuoden, vain aivan loppukevään karva jonka alta uusi upea kesäkarva jo pilkistelee on vaaleamman harmaata höttöä. Talvisin Muuli kiiltelee kilpaa kevätauringon kanssa ja parin somevideon kommenteissa olenkin saanut ihmettelyä että mitä oikein syötän sille tai miten olen käsitellyt sen karvan. No en mitenkään.

Muulin ruokinta on aika simppeli ja vähärasvainen koska Muuli muiden muulien tapaan ottaa kiloja herkästi. Varsinkin talvisin Muuli on aina pullahtanut ja kerännyt vararavintoa jotain varten, en tiedä mitä varten. Toki talvikarvakin tekee siitä massiivisemman näköisen, mutta kyllä kylkilaatat erottaa kädellä sivelemällä ja niskamakkaran ympäri ei mene isonkaan miehen koura.

Muuli on kuitenkin niin säännöstelyllä ruokinnalla kuin se nyt vaan on mahdollista. Nyt karsina-aikaan eli 8-9 kuukauden aikana vuodesta sillä on öisin vapaa olki heinäverkosta ja miniannos säilöheinää toisesta verkosta. Oljet ovat verkossa siksi, että silloin hävikkiä tulee vähemmän kun Muuli ei saa myllättyä olkia pitkin karsinaansa. Heinä voisi varmasti olla vapaastikin, mutta verkko pidentää niidenkin syömiseen kuluvaa aikaa.

Ulkona Muuli tarhaa kahden hevostamman kanssa ja niillä on aina olkea saatavilla, mutta melkein aina myös esikuivattua on sen verran ettei se lopu jos leidit eivät olisi niin nirsoja kuin ovat. Muuli ei ole mikään ahmija, eli vaikka se voisi seistä koko päivän heinäpaikalla syömässä, se muiden hevosten tapaan myös torkkuu seisaalteen ja vain hengailee. Ja kun taas tulee ruoka mieleen, se saattaa käydä tarhaan tuulen mukana lentäneitä yksittäisiä korsia läpi eikä mennä vain helpon heinäkasan viereen syömään.

Ei niin kovin iloinen mutta kiiltävä Muuli

Tarhaporukka on välillä aika valikoivaa ja heinää kärrätään myös hävikkiin. Heinät tarjoillaan isoista renkaista joiden pitäisi periaatteessa estää niiden leviämistä, mutta nämä tykkäävät turvallaan roiskia heinät ulos astioista päädäkseen käsiksi pieneen muhjuun niiden pohjalla. Renkaiden alla on kumimatot eli periaatteessa ei tarvitse syödä hiekalta, ellei sitten kunnolla roiski heinää pitkin tarhaa.

Mitä tulee täysrehupuoleen niin sitä Muuli ei saa. Ollenkaan. Ikinä. Jos eläin lihoo olki-heinäruokinnalla liian lihavaksi niin täysrehun äärelle sillä ei ole mitään asiaa. Kivennäiset olen antanut jo parin vuoden ajan Pavon kivennäiskeksin muodossa. Luottotuotteemme on Pavo Daily Fit! Linkki avaa SummerFit-sivun, mutta tuote on sama, vain nimi on muuttunut Daily Fitiksi. 

Kivennäinen on näissä näppärässä keksin muotoisessa palassa, jonka voi antaa suoraan suuhun sellaisenaan. Tähän on mahdollista imeyttää pieni määrä myös vitamiiniliuosta. Meillä on kokemusta ADE-liuoksesta ja E-vitamiinista.

Keksien annosteluohje on että yksi kokonainen keksi 300-600kg hevoselle ja puolikas tuota pienemmille. Muuli on saanut sen puolikkaan koska aasien ruokintaohje on pääsääntöisesti että puolet ponin suositusmäärästä. Muulin paino on reilu 400 kg.

En ole laskenut Muulin ruokinnantarpeita millään ruokintalaskurilla enää vuosiin. Ensimmäisen kerran kun tein niin, tulin lihottaneeksi sitä aivan liikaa, joten olen siirtynyt siihen että katsotaan eläintä. Muuli näyttää hyvältä, se liikkuu mielellään, sen lanta on ok ja vain lihavuuskunto on överi mutta tällä hetkellä se saa niin vähän heinää kuin mahdollista. Kesällä kun se on todennäköisesti taas yksityisellä virikelaitumellaan, sitä on mahdollista saada laihtumaan. Muuli onkin hoikistunut normaalipainoonsa joka kesä.

Liikutuksen jälkeen Muuli saa mashia ja pienen määrän elektrolyyttiä. Masheja olen kokeillut erilaisia ja parhaiten on mennyt Racingin mash. Siinäkin on Daily Fitin tapaan vähän tärkkelystä ja paljon kuituja eli sopii hyvin alkuperäisrotuisille hevosille. Muulia tuntuu ällöttävän mashissa olevat hippuset mutta Racing mash menee ihan pieniksi atomeiksi kun se sekoitetaan veteen ja se saa hetken aikaa olla. Muulin annosmäärä on 2 dl mashia n 10 litraan kuumaa vettä. Mash haalenee liikutuksen aikana ja on sellaista kädenlämpöistä sitten kun sen antaa. Lisäksi laitan mashin sekaan 1-2 mittakuppia Green Stallion elektrolyyttiä.

 

Olen kokeillut muutamaa eri elektrolyyttiä ja Green stallion menee parhaiten alas. Sehän koostuu vain sokerista ja suolasta ja ilmeisesti niiden keskinäinen suhde on erinomainen, eli sokeria on sen verran että se peittää suolan makua. Muuli ei pelkkää suolaa suostu rehun seassa syömään ja suolakiveä se nuolee mielestäni aika vähän. Kesähelteillä syöttäisin sille mielelläni paljon reilummalla kädellä suolaa, mutta se ei sitä missään muodossa suostu syömään.

Mitä tulee otsikon kiiltävyyteen niin mitään öljyjä Muuli ei saa. Eikä tämän postauksen ruokien lisäksi muuta kuin heppanameja tai leivänpalasia palkkaamismielessä. Satunnaisia porkkanoita tulee välillä, mutta porkkanoihin Muulilla on sellainen suhde että kevättalvella ja keväällä ne eivät enää maistu. Ne kai menettävät talven aikana varastoissa maatessaan jonkin verran makua eikä Muuli suostu syömään niitä keväällä enää ollenkaan. Syksyn uudet porkkanat uppoavat sitten taas ihan sujuvasti.

Daily Fit on tiivistetty niin napakkaan keksimuotoon että ne mahtuvat todella hyvin Ikean säilytyslaatikkoon ja riittävät pitkään! 12,5 kilon boksi riittää meillä 180 päivää eli peräti puoli vuotta. Olen laiska rehusäkkienkantaja, joten on ihan luksusta että kivennäishankinta on tehtävä vain pari kertaa vuodessa. Pavon tuotteet tulevat minulle näppärästi postin kautta.

Toinen plussa tässä kivennäisessä on se, että Muuli tykkää siitä. Ihan kaikki kokeilemani kivennäiset eivät ole menneet alas ja esimerkiksi nuoltava kivennäisvati meni lopulta hävikkiin kun se ei todellakaan maistunut.

Alla on samasta aiheesta tekemäni video. Videolla näkyy myös tarhan heinäsysteemit.

Lue lisää

Aasi kärsii mahahaavasta yhtä paljon kuin hevonenkin, mutta ei vain näytä kipuaan yhtä selvästi

Aasien mahahaavat ovat yleisempiä kuin uskoisi, mutta muuttamalla aasien ruokintaa luonnollisempaan suuntaan, voidaan myös mahahaavalta välttyä. Sekä hevonen ett äaasi ovat laiduntavia eläimiä, joiden ruuansulatuselimistö toimii täysin samoin, kuin silloin, kun ne elelivät vielä villeinä. Hevoseläinten kuuluu laiduntaa melkein jatkuvasti koko päivän ajan, jolloin niiden mahalaukussa on jatkuvasti pieni määrä ruokaa. Niiden ruuansulatus on tottunut tähän ja tuottaa suolahappoakin jatkuvasti. Jos suolahapolla ei ole ruokaa käsiteltävänä, se alkaa käsitellä mahalaukun seinämiä. Ja se ei ole hyvä juttu.

Mahahaava on tila, jossa aasin mahalaukussa oleva suolahappo pääsee jyystämään mahalaukun seinämää ruuan sijaan. Mahahaavat sijaitsevat joko mahalaukun yläosassa tai rauhasosassa. Yläosan haavaumat ovat lääkäreille tuttuja ja ne syntyvät helposti jos aasia paastotetaan tarkoituksella tai se on syömätön esimerkiksi hammasvaivojen takia päivän tai useamman tai syö muuten normaalia vähemmän. Tai ihan vain siksi, että mahalaukku ehtii tyhjentyä ruokintakertojen välissä. Erään tutkimuksen mukaan jo kuuden tunnin ruokintaväli nostaa mahahaavan riskiä.

Rauhasalueen, eli mahalaukun alaosan, mahahaavoja todetaan hevospuolella yhä enemmän, mutta niiden syntymekanismi on vielä hieman hämärän peitossa, toteavat Kati Niinistö ja Riitta-Mari Tulamo Helsingin yliopistolta. Haavaumia voi tulla myös ohutsuoleen.

Hevosilla mahahaavaa on tutkittu melko paljon. Ulkomaisissa tutkimuksissa on todettu sen olevan erittäin yleinen kaikilla hevosilla, siis sekä kilpureilla että varsoilla. Jopa 88% kilpahevosilla todettiin eri asteisia mahahaavoja. Kilpahevosiksi luettiin täysiveriset laukkahevoset ja ravurit. Urheilu- ja harrastehevosilla oli mahahaavaa 37-66 prosentilla ja varsoillakin puolella oli muutoksia. Matkaratsuilla mahahaava oli erittäin yleinen ja siitä kärsi pitkän matkan kisahevosista kisakaudella jopa 93 % ja lepokaudellakin 48%. Monella hevosista muutokset olivat lieviä ja oireettomia, mutta haavojen yleisyys yllätti tutkijat. Mahahaava myös paranee itsestään, kun hevosen elinolot muuttuvat sille luonnollisemmiksi, joten voi olla, että jokainen kesyhevonen kärsii mahahaavasta jossain vaiheessa elämäänsä.

Mahahaava tuottaa kipua hevoselle ja aasille. Tyypillisiä oireita ovat hampaiden narskuttelu, ähky, lisääntynyt syljeneritys, laihtuminen, ruokahalun menetys, alentunut suorituskyky, muutokset luonteessa ja käytöksessä ja huono karvapeite. Varsat voivat ripuloida. Aikuiset hevoset voivat olla myös täysin oireettomia ja aaseille tehdyn tutkimuksen mukaan myös aasit ovat useimmiten täysin oireettomia. Aasi onkin tutkitusti hevosta parempi peittämään kipunsa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aasin mahahaavamahdollisuutta tule ottaa huomioon ja hoitaa vaiva pois muuttamalla aasin elinolosuhteita.

Aasin luonnollinen elinympäristö sisältää virikelaitumen, paljon tilaa, raikasta vettä ja pienen lauman.

Hevospuolella mahahaava on yleisesti tunnettu ja tutkittu vaiva ja sen mahdollisuus otetaan huomioon yleensä aina, kun hevosen käytös muuttuu yleensä omistajan kannalta negatiiviseen suuntaan. Aasien mahahaavoista ei kuitenkaan ollut mitään tutkimusta ennen kun tutkijaryhmä Burden, Gallagher, Thiemann ja Trawford englannin Donkey Sanctuarystä tekivät oman tutkimuksensa aiheesta. Tutkimus julkaistiin 2008. Lisäksi toinen mutta paljon pienemmällä aasiotannalla toteutettu tutkimus on tehty Espanjassa ja julkaistu 2015.

Donkey Sanctuaryssä tehdään rutiininomainen ruumiinavaus kaikille kuolleille ja lopetetuille aaseille, joita heillä on ollut hoidossaan. Vuosien 2005 ja 2006 välillä tutkimuspöydällä käväisi 533 aasia joista 426 otetiin mukaan tutkimuksiin. Sama patologi kävi nämä kaikki aasit läpi ja merkitsi ylös kaikki huomiot ruumiinavauksen yhteydessä. Näin aasien raportit olivat varmasti verrannollisia keskenään. Tutkimukseen otettiin vain yli kaksivuotiaat aasit.

Yksikään aasi ei näyttänyt eläessään merkkejä mahahaavasta eikä niitä lopetettu mahahaavaepäilyjen takia, vaan muista syistä.

Patologi merkitsi ylös monia seikkoja kuolleista aaseista ja erityisesti huomionsa mahahaavasta. Hän merkitsi kunkin aasin mahahaavojen sijainnin tai sijainnit ja määritteli mahahaavatilanteen skaalalla 1-4, joista ykkönen tarkoitti lieviä muutoksia ja nelosessa tilanne oli erittäin paha.

Tulokset olivat melko kamalia, peräti 41 prosentilla aaseista oli jonkinasteisia muutoksia mahalaukun seinämissä. Luku on suuri, kun otetaan huomioon, että Donkey Sanctuaryssä aasit elävät kaikessa rauhassa pihatoissaan aasikavereiden kanssa, voivat liikuskella ja syödä oman fiiliksensä mukaan, eikä ihminen järjestä niille mitään erityisohjelmaa. Niiden pihatot on kuivitettu oljella ja kesäisin ne pääsevät myös virikelaitumille. Niiden elämä on siis niin luonnonmukaista, kuin se nyt tarhaolosuhteissa voi vain olla.

Haavaumista suurin osa, 89%, löytyi margo plicatuksen alueelta, eli mahalaukun alaosan rauhasosan ja yläosan epiteeliosan rajakohdasta. Mahalaukun yläosassa ei ole suojaavaa limakerrosta, joten se on herkkä hapon aiheuttamalle ärsytykselle varsinkin hevosen ja aasin liikkuessa. Tämä kohta on myös yleisin paikka hevosten mahahaavoille. Suurimmalla osalla aaseista haavaumia oli vain yhdessä kohdassa, vain 19 aasilla haavaumia oli kahdella tai useammalla alueella.

Suurin osa haavaumista, 49%, oli keskikokoisia, eli 2-10 neliösenttimetrin kokoisia alueita. Pieniä, ei alle 2 neliösenttimetrin kokoisia oli 28% ja suuria oli 23%. Hevosten mahahaavoista taas suurin osa on pieniä, enintään yhden neliösenttimetrin kokoisia. Tutkijat arvelivat eron johtuneen aasien korkeammasta iästä, muista samanaikaisista terveysongelmista ja korkeammasta kivunsietokyvystä. Kivunsietokyvyllä tarkoitettiin sitä, että kun aasi alkaa oireilla mahahaavaa, on tilanne sen mahassa jo hyvin paha. Hevonen oireilee paljon pienemmästä ja tulee sen takia tutkittua varhaisemmassa vaiheessa.

Kun lukemat aasien ruumiinavauksista oli saatu, alkoivat tutkijat haravoimaan syitä näin runsaiden mahahaavojen takaa. Aaseista oli kirjattu ylös myös muita tietoja, kuten mitä ne söivät, minkä ikäisiä ne olivat ja millaisessa ympäristössä ne asuivat. Tutkimuksessa avatut aasit olivat peräisin seitsemästä eri Donkey Sanctuaryn toimipisteestä.

Donkey Sanctuaryn aasit elävät kuvankaltaisissa halleissa ja pihatoissa, jossa niillä on olkikuivitus ja vapaa kulku ulos ja sisään. Tämä kuva on kuitenkin otettu Belgiassa vastaavanlaisessa aasienpelastusjärjestössä.

Tutkituista aaseista suunnilleen puolet oli tammoja ja puolet ruunia, oreja ei Donkey Sanctuaryssä ole, koska ne ruunataan heti niiden saavuttua. Aasin sukupuolella ei ollut merkitystä mahahaavojen yleisyyteen. Hevospuolen tutkimuksissa orien on todettu saavan herkemmin mahahaavoja, mutta tätä ei voitu tässä tutkimuksessa aasien kohdalla todeta.

Tutkittujen aasien keski-ikä oli sekä tammoilla että ruunilla keskimäärin 30,5 vuotta vaihteluvälin ollessa 6,8 vuotta. Pöydälle päätyi siis melko iäkkäitä pitkäkorvia, koska hoito Donkey Sanctuaryssä on erittäin hyvää. Aasien iällä ei todettu olevan vaikutusta mahahaavan esiintymiseen. Hevospuolen tutkimuksissa on yleensä keskitytty paljon nuorempiin hevosiin. Kisahevosten keski-ikä on paljon matalampi kuin tutkittujen aasien huomattavan korkea ikä. Olisikin mielenkiintoisa saada hevospuolelta tutkimus, jossa on tutkittu eläkeläishevosia ja toisaalta tutkimustuloksia myös nuoremmista aaseista. Aasien voidaan kuitenkin todeta olevan paljon pitkäikäisempiä kuin hevosten, jos otetaan huomioon ei-työtätekevät harrasteaasit.

Yksi syy mahahaavoille voisi olla aasien aiempi elämä. Donkey Sanctuaryyn yhdistetään pääsääntöisesti kaltoinkohdeltujen aasien hoito, mutta totuus on se, että suurin osa aaseista tulee hyvistä kodeista ihmisiltä, jotka eivät syystä tai toisesta voi enää aasejaan pitää. Alle puolet aaseista on siis kokenut kaltoinkohtelua. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan otettu huomioon aasien taustoja tältä osin.

Aaseista huomattiin verinäytteiden perusteella, että 18 prosentilla lopetetuista aaseista oli myös hyperlipemia, joka altistaa merkittävästi mahahaavalle. Näistä aaseista mahahaava olikin 62 prosentilla. Hyperlipemia on tila, jossa aasin elimistö alkaa yleensä syömättömyyden takia käyttää energiavaroja sen rasvasta. Veren rasvapitoisuus kasvaa ja kasvaessaan liian suureksi, on tila aasille hengenvaarallinen ja sen takia aaseja Donkey Sanctuaryssä myös lopetettiin. On helppoa nähdä yhteys hyperlipidemian ja mahahaavojen välillä, syömättömyys ja paastoaminen muodostaa hevoseläimelle käytännössä aina jonkinasteisia mahahaavoja ja tilanteen pitkittyessä nämä haavat syvenevät.

Aaseista moni sairasti ennen lopettamistaan ja aaseista moni sai kipulääkettä, mutta niiden ei todettu vaikuttaneen mahahaavaan. Vain munuaissairauksia sairastaneilla aaseilla riski oli korkeampi, mutta sen syy on helppo nähdä. Näillä aaseilla on pääsääntöisesti huono ruokahalu, jota on heräteltävä täysrehuilla. Kun aasi ei syö riittävästi tai se ei syö riittävästi karkearehua, mahahapot pääsevät jyystämään mahan seinämää. Syynä tähän on muun muassa se, että syödessä karkearehua aasi pureskelee enemmän. Sylkeä kehittyy sylkirauhasissa vain leukojen liikkuessa eli ei esimerkiksi Pavlovin koirien tapaan heinäkassin jo lähestyessä. Mitä enemmän leuat louskuttavat, sitä enemmän sylkeä erittyy. Sylki nimittäin on se juttu mahahappojen kanssa, sillä se neutraloi mahahappoja ja aloittaa ruuansulatusprosessin jo hevoseläimen suussa. Sylkeä erittyi Meyerin tutkimuksen mukaan eniten kuivaa heinää ja olkea syödessä ja vähiten pellettimuotoista rehua syödessä.

Tutkitut aasit jaettiin kolmeen ryhmään sen perusteella, millaisella ruokinnalla ne olivat olleet ennen kuolemaansa. Pelkkää karkearehua eli heinää ja olkea saaneita aaseja tutkimuksessa oli 37%, karkearehua ja viljapohjaista täysrehua sai 34% ja karkearehua ja kuitupohjaista täysrehua sai 29% aaseista. Näitä aasiryhmiä tarkasteltaessa syntyivät myös ensimmäiset erot.

Aasit, jotka saivat viljapohjaista täydennysrehua kärsivät herkemmin mahahaavasta. Mahahaavaisista aaseista 55% oli näitä. 33% mahahaavaisista aaseista söi heinän lisäksi kuitupohjaista täydennysrehua ja 34% oli pelkällä heinällä. Mahahaavaa oli siis myös aaseilla, jotka laidunsivat tai söivät pihatossa vapaasti olkea ja saivat heinää säännöstellysti. Donkey Sanctuary kertoi antavansa viljaa ja viljapohjaisia täysrehuja aaseille, jotka eivät muuten syö riittävästi tai ovat turhan laihoja. Useimmat tällaiset aasit olivat juurikin iäkkäämpiä tapauksia.

Tulokset ovat linjassa hevospuolen tutkimusten kanssa, sillä hevosillakin on todettu suuren tärkkelysmäärän lisäävän selkeästi mahahaavariskiä. Tärkkelystä  on kaikissa viljoissa ja viljapohjaisissa rehuissa eikä se kuulu hevosen tai aasinkaan luonnolliseen ruokavalioon.

Pukkilassa Hutkon tilalla pitkäkorvat, eli sekä aasit, muulit että muuliaasit, syövät laitumella ruokintatelineistä olkea. Heinää ne saavat erittäin säännöstellysti ja kesäaikaan heinän korvaa virikelaidun.

Hengitystiesairauksista kärsivät aasit yllättivät tutkijat. Niillä oli nimittäin mahahaavaa hieman vähemmän, kuin muilla aaseilla, vaikka näiden aasien pihatoissa on olkikuivike korvattu kumimatolla pölyn vähentämiseksi. Aasit eivät siis pääse jatkuvasti käsiksi karkearehuun, vaan ruokitaan heinällä säännöllisin väliajoin. Samankaltaisia tuloksia on myös hevospuolelta, eli säännöstelyllä mutta runsailla ruokintakerroilla olevilla hevosilla on mahahaavaa vähemmän kuin vapaalla heinällä olevilla hevosilla. Tällaista ruokintaa puoltaa myös se, että vapaalla heinällä yhä useampi hevonen on aivan liian lihava ja lihavuus taas altistaa muille terveyshaitoille, kuten kaviokuumeelle. Aasi on hyvin alkukantainen eläin siinä mieless, että se lihoo ravinnolla, jolla hevonen näkisi nälkää. Sen takia aasille sopii hyvin vapaa olkiruokinta ja säännöstelty ja tiukka heinäruokinta. Aasin ruuansulatus eroaa hevosesta siinä, että se pystyy käyttämään hyväkseen paljon kuitupitoisempaa karkearehua. Suomessa tähän tarpeeseen voidaan vastata oljella.

Donkey Sanctuaryn tutkimuksessa ei aasien taustatietoja kerätty lomakkeelle kovinkaan tarkasti. Hengitystiesairauksista kärsivistä aaseista tiedettiin entuudestaan, että ne asuivat erilaisessa pihatossa kuin muut aasit ja niiden ruokinnat ovat säännöstellyt. Muista aaseista tällaisia tietoja ei kerätty, joten tutkijat heittivät ilmoille ajatuksen uudesta tutkimuksesta, jossa aasien taustatiedot otettaisiin tarkemmin huomioon.

Hevosten kipuilmeitä ja -eleitä on tutkittu viime vuosina paljon ja ainakin yksi tutkimus on tehty myös aaseista. Siinä todettiin, että kipeät aasit pitävät päätään alempana, silmiään puoliksi kiinni, makailevat enemmän eivätkä jaksa kiinnostua ympäristön tapahtumista yhtä paljon, kuin kivuttomat toverinsa. Muutokset kipulääkittyjen ja lääkitsemättömien aasien välillä olivat kuitenkin melko pieniä ja jäävät helposti tavan tallaajalta huomaamatta. Ei siis ihme, että mahahaavakin on näin yleinen rauhallisina pidettyjen aasien keskuudessa. Kun hevosella mahahaavan oire voi olla liikkumishaluttomuus, pidetään sitä aasin kohdalla täysin normaalina ja klassisena luonteenpiirteenä. Ja jos aasi taas on erittäin liikkuvainen ja aktiivinen, pidetään sitä helposti epänormaalina, mitä se saattaa toki jossain tapauksissa ollakin.

Mahahaavaisista hevosista osa saattaa olla apaattisen oloinen kiemurteleva etana kun joku toinen tuntuu saavan virtapiikkejä ja pelkotiloja milloin mistäkin. Nämä tulkitaan herkästi ratsastajan testailuksi ja sikailuksi.

Aaseilla todetaan olevan hyvin korkea kipukynnys, eli sen kipu on nähtävissä vasta, kun kipua on erittäin paljon. Tämä on yksi syy siihen, miksi aasi on kehitysmaissa niinkin suosittu kuormajuhta kuin on. Se saattaa olla hyvinkin suurissa tuskissa ja silti jatkaa työntekoa normaalisti. Aasilla on siis suuri selviytymisvaisto, luonnossa se ei saa näyttää kipuaan käyttäytymällä normaalista poikkeavalla tavalla, koska silloin se kiinnittäisi petoeläinten huomion.

Paljon makaileva, päätään riiputtava ja silmiään vain puoliksi auki pitävä aasi voi hyvinkin olla kipeä. Tämä aasivanhus asuu belgialaisen aasinpelastusjärjestön hoivissa ja sen selässä on nähtävillä epäsopivan tai huonosti pehmustetun kuormasatulan jäljet.

Hevosiin verrattuna aasia on jalostettu paljon vähemmän. Hevosjalostuksessa on jo vuosisatojen ajan kiinnitetty huomiota luonteeseen. Työhevosista on jalostettu rauhallisia järkäleitä kun taas täysiveristen kuuluu painaa kovaa. Arabien toivotaankin kulkevan häntä pystyssä ja sieraimet suurina ja syttyä hyvin pienistä asioista. Aasin jalostus taas on ollut paljon maanläheisempää. Joko kesyaasit ovat lisääntyneet vapaasti keskenään tai sitten on käytetty lähimpänä olevaa oria. Aasien luonteeseen ei siis ole kiinnitetty huomiota. Luonnonvalinta on tavallaan ollut pelissä myös. Kun suurin osa maailman aaseista on kehitysmaissa, kuolevat heikot yksilöt pois ennen lisääntymisikää tai ainakaan montaa varsaa ne eivät elämänsä aikana ehdi saada. Kesyaasin selviytymisvaisto on siis edelleen hyvin korkea.

Suuren aasien mahahaavatutkimuksen jälkeen Donkey Sanctuaryssä tehtiin muutoksia mahahaavan vähentämiseksi. Viljapohjaisista täysrehuista luovuttiin kokonaan ja ruokintaosasto kehitti mm TopSpecin kanssa aaseille sopivan kuitupitoisen ja viljattoman täydennysrehun. Rehu kattaa aasin kivennäistarpeen ja riittää ravitsemaan aasin silloinkin, kun se on pelkällä olkiruokinnalla. Nyt kymmenen vuoden jälkeen tutkimuksesta Donkey Sanctuary kertoo, että mahahaavatapauksia on saatu vähennettyä 80% kymmenen vuoden takaisista lukemista. Melkoinen saavutus!

Mahahaavan diagnosointi vaatii paastottamista

Mahahaava voidaan diagnosoida varmasti vain tähystämällä aasin mahalaukku klinikalla. Ennen tätä aasia on paastotettava 16 tuntia, jotta mahalaukku on tyhjä. Toisaalta jo näin pitkä paasto voi aiheuttaa haavaumia tai pahentaa niitä.

Jos oireet ovat hyvin selkeät, voi aasille ilman tähystystä aloittaa hoitokokeilu. Lääkkeenä käytetään yleensä omepratsolia, eli tutummin Gastrogardia. Se on pastamuotoinen lääkeaine, jota annetaan kerran päivässä tyhjään mahaan. Lääkkeen on todettu parantavan mahan yläosan haavoja. Jos aasin olemus ja kunto parantuu kokeilun aikana, oli sillä hyvin todennäköisesti mahahaavoja.

Pelkkä lääkehoito ei kuitenkaan pidemmän päälle auta, vaan myös aasin elinympäristössä on tehtävä muutoksia luomalla aasille mahdollisimman luonnonmukainen elämä. Aasin kohdalla tämä tarkoittaa kuitupitoista karkearehua joko jatkuvasti tai pienissä erissä useasti päivässä annosteltuna. Olki sopii aasille tähän tarkoitukseen hyvin. Lisäksi aasille annetaan heinää pieni määrä vuorokaudessa. Viljapohjaisia täysrehuja ei tule antaa ollenkaan eikä kauraa edes herkkuna. Heinän ja oljen lisäksi aasille annetaan siis vain sen omat kivennäiset. Jos aasia on lihotettava, kannattaa se tehdä lisäämällä heinäannosta. Jos aasi on laumassa, eikä yksilöllinen heinäruokinta onnistu, on etsittävä täysin viljaton ja mahdollisimman kuitupitoinen täysrehu. Rehusatsi jaetaan useampaan ruokintakertaan päivässä ja ennen rehun antamista aasille annetaan tuppo heinää. Heinätuppo saa aikaan syljenerityksen ja mahaan siirtynyt heinämassa suojaa aasin mahaa.

Aasin mahahaavaoireet

Aasien mahahaavaoireita voi olla vaikeaa tai peräti mahdotonta tunnistaa, koska tutkijatkin totesivat aasien olevan täysin oireettomia ulkoisesti. Mahahaavaa on kuitenkin syytä epäillä jos tietää, että aasien ruokintavälit ovat pitkiä ja ne ehtivät seisoskella useamman tunnin ilman pureskeltavaa.

Jos aasit kolistelevat ja huutavat aamuisin kovasti ennen heinätarjoilua, voi se tarkoittaa sitä, että mahalaukut olivat ehtineet olla tyhjänä liian kauan ja aasit ovat sen takia nälkäisiä. Jos aasi maastossa talutusreissulla hyökkää jatkuvasti ihmisestä välittämättä heinän tai puiden lehtien kimppuun, voi sekin kertoa mahahaavasta. Aasi siis hoitaa itse itseään, kun sillä on mahdollisuus, eli se tietää kyllä, että syöminen helpottaa oloa, kun vatsahapoilla on oikeaa tekemistä. Ennen liikuntaa aasille kannattaakin antaa tuppo heinää tai olkea, jolloin vatsalaukun hapoilla on heinää sulatettavanaan. Tässä on kaksi etua. Mahalaukku ei ole tyhjänä, koska liikunnan aikana ei ole välttämättä mahdollista syödä ja mahahappo ei pääse hölskymään vapaasti tyhjässä mahalaukussa polttaen mahalaukun yläosaa.

Toisaalta on muistettava aasin alkukantaisuus ja selviytymisvaisto. Luonnossa villiaasi syö aina, kun se on mahdollista ja näin toimii myös kesyaasi.

Stressi liittyy mahahaavaan ja stressi voi tosiaan edesauttaa haavaumien syntyä, koska stressaantunut eläin ei syö välttämättä riittävästi, tarpeeksi usein tai pureskele riittävästi. Yliopistollisen eläinsairaalan sivuilla todetaan, että jos mahahaavaisen hevosen elämästä poistetaan mahahaavalle altistavat tekijät ja hevonen jätetään lomalle, se parantuu itsestään muutamassa viikossa. Aasin kohdalla stressi on erittäin mahdollinen mahahaavan aiheuttaja. Aasin luonne ei juurikaan muutu, vaikka se kärsisi hyvin kovista kivuista tai stressistä, joten kaikkien sen elämässä tapahtuneiden muutosten yhteydessä on otettava huomioon mahahaavariski. Aasin ruokailua on seurattava esimerkiksi silloin, kun se varsana vierotetaan emästään, se vaihtaa kotia tai sen kaveri vaihtuu. Nämä kaikki asiat saavat aasille ainakin hetkellisen stressin.

Itse kiinnitän Muulin syömiseen huomiota silloin, kun olemme poissa kotoa ja trailerimatkoilla. Tähän asti se on syönyt trailerissa vaihtelevasti. Välillä se on syönyt erittäin hyvällä ruokahalulla kun taas joillakin matkoilla heinäverkko on melkein koskematon. Muulilla on hyvä ruokahalu, joten syömättömyys ei ole koskaan hyvä asia. Toisaalta se ei koskaan kotioloissa hotki heinäänsä, vaan tarhakaverinsa Elsan kanssa saattavat pitää pienen lepotauon syömisestä ja hengailla hetken aikaa. Tallillamme on lisäksi neljä ruokintakertaa päivässä ja lisäksi pisin ruokintaväli, eli yöaika, on hoideltu oljella.

On kuitenkin Muulin vastuulla ruokkia itsensä, eli jos olki ei maistu, niin olen tehnyt voitavani.

Ennen maastoreissua ratsulle kannattaa antaa tupollinen heinää, jotta mahan suolahapoilla on "oikeaa työtä" eivätkä hapot hölsky valtoimenaan pitkin mahalaukkua korventaen myös mahalaukun yläosaa. Kuvan vuonohevosmuulit on kuvattu belgialaisella Hepscheid Longears Trails-tallilla.

Myös Espanjassa samankaltaisia tuloksia

Myös Espanjassa toteutettiin samantyyppinen tutkimus, mutta paljon pienemmällä otannalla. Tutkijakolmikko Briceno, Lamprea Garrido ja Mendez Sanchez kävi läpi kymmenen andalusianaasin ruumiinavauksen ja kiinnittävät huomiota erityisesti mahahaavoihin. Tutkitut aasit olivat iältään 4-16 vuotiaita ja niistä neljä oli oreja tai ruunia ja kuusi oli tammoja. Tutkimus julkaistiin 2015

Näiden aasien mahahaavat luokiteltiin aiemman tutkimuksen tapaan asteikolla 1-4. Yksikään aasi ei näyttänyt eläessään merkkejä mahahaavasta, eli ne söivät normaalisti eikä niiden käytöksessä ollut muutoksia. Ruumiinavauksessa havaittiin kuitenkin, että vain yhdellä aasilla kymmenestä ei ollut haavaumia. Yhdeksällä aasilla sen sijaan oli, seitsemällä näistä oli haavaumia tasoilla 1 ja 2 ja kahdella tasoilla 3 ja 4. Haavaumia löytyi näiltäkin aaseilta erityisesti margo plicatuksen alueelta.

Tutkijat totesivat vaivan olevan aaseilla vähintään yhtä yleinen kuin hevosilla, mutta tutkimista kannattaisi jatkaa suuremmalla otannalla.

Aruballa aasit elävät melko luonnonmukaisesti, mutta toisaalta osan vuotta olot ovat yltäkylläiset. Noin puolet saaren aaseista elelee vapaana ja puolet on saaren yhden aasinsuojelujärjestön hoivissa. Nämä aasit kulkivat vapaana. Kuva: Katri Määttänen

Lukuvinkki vielä Pallurablogiin, jossa Jenni on käsitellyt mahahaavaa noin yleisesti tässä postauksessa ja kertoo nykyisen hevosensa mahavaivoista tässä tuoreessa postauksessa.

Lähteet

• Alexander, F. 1966. A study of parotid salivation in the horse
• Briceno et al. 2015. Gastric Ulcers Syndrome in Donkeys
• Burden et al. 2009. Necropsy survey of gastric ulcers in a population of aged donkeys: Prevalence, lesion description and risk factors
• Janicki, K. 2018. Feeding the Ulcer-Prone Horse. The Horse. Viitattu 18.12.2019
• Meyer et al 1986. Digestive physiology of the horse. 14 Feed insalivation and passage in the equine upper intestinal tract.
• Niinistö, K. ja Tulamo, R-M. Hevosen mahahaava, Helsingin yliopisto. Viitattu 18.12.2019
• Regan et al 2014. Identifying behavioural differences in working donkeys in response to analgesic administration
• Tuomola, K. Mahahaava, Heppalääkäri. Viitattu 18.12.2019
• The Donkey Sanctuary. Gastric ulcers in donkeys. Viitattu 18.12.2019.

Lue lisää

“Oljessa on paljon sokeria” ja muita olkimyyttejä

Olen jauhanut suu vaahdossa siitä, kuinka hevosille, ja varsinkin aaseille, pitäisi syöttää olkea ihan joka päivä ja ihan tarkoituksella. Olen samalla törmännyt moniin mutuväittämiin, joille väittämän esittäjä on kykenemätön näyttämään lähteen. Tässä jutussa pyrin kumoamaan yleisimmät olkiväittämät.

Olki on loistava laihdutusrehu ylipainoisille hevosille. Sitä antamalla voidaan ehkäistä mahahaavaa ja torjua samalla hevosten ongelmakäyttäytymistä. Se jäljittelee sitä, mitä hevoset, ja varsinkin aasit, söisivät luonnossa ja sitä on kautta aikojen käytetty pehkuna ja rehuna, ihan tarkoituksella. Ja monissa maissa sitä syötetään edelleen pääasiassa tai osana muuta ruokintaa.

Suomessa foorumeilla ja ryhmissä kuultuja vastaväitteitä ovat ainakin ne, että oljessa olisi paljon sokeria, se aiheuttaisi ähkyä, korrenvahvistajaa ei saisi olla käytetty ja oljessa olisi ihan liikaa sulamatonta kuitua. Yksi asiantuntijakommentti kertoi, että olkea syövä hevonen ei pureskelisi sitä riittävästi ja massa siirtyisi “keskeneräisenä” mahalaukkuun.

Etsin tähän tekstiin näiden väittämien kumoamiseksi tutkimuksia asian tiimoilta. Varsinaisia olkitutkimuksia en löytänyt, mutta oljen syöttöä sivutaan monessa tutkimuksessa, varsinkin ulkomaisissa. Olki kyllä mainitaan suomalaisissakin teksteissä yhdeksi hevosen perusruokinnan lähteeksi yhdessä heinän, säilöheinän ja heinäjauhon rinnalla. Luken erikoistutkija Markku Saastamoinen kertoo luentomateriaalissaan (2013), että “hevosen ruokinnan tulee aina perustua hyvälaatuiseen karkearehuun”. Ja yksi luetelluista karkearehuista on olki.

Silti oljesta on joissakin piireissä tullut tietynlainen peikko. On mielenkiintoista lukea, kuinka se kyllä mielletään hyväksi kuivikkeeksi erityisesti pihattoihin. Samalla kuitenkin hyperventiloidaan, jos hevonen erehtyy syömään pahnaksi tarkoitettua olkea. Näin kertoo esimerkiksi inkoolaista hevostilaa Granåsaa pyörittävä Åsa Grönlund pihatosta kertovassa haastattelussa Heportterissa (1/2018), “Etsimme yhä parasta mahdollista ratkaisua (pihaton kuivikevaihtoehdoksi), jotta hevoset eivät söisi patjamateriaalia. Mieluiten ne vetelisivät olkea. Se olisi järkevin, koska olki pitää lämpimänä talvella, ei jäädy ja on halpa. Mutta etenkin lauma, jossa on rajoitettu ruokailu, ne ihan ahmii sitä.” Myöskään olkipelletit eivät tuoneet tilalle ratkaisua, koska hevoset söivät niitäkin “ahmien itsensä turvoksiin”.

En ole hevosten ruokinnan tai kasvinviljelyn ammattilainen, joten en viljele tekstissä omaa mututietoa ilman, etteikö se kävisi selväksi. Teksti ja väittämät perustuvat lähdemateriaaleihin.

Kaksi kiloa olkea Ikeakassissa. Eräässä lähteessä kerrottiin 2-4 kilon päiväannoksen olevan turvallinen mille tahansa hevoselle.

Hevosten laihdutusprojektin pohja on oikeanlainen karkearehu

Keväällä 2018 hevosväkeä kohautti Raisioagron pullukkaprojekti, jossa julistettiin viidennes Suomen hevoskannasta ylipainoisiksi ja suomenhevosista peräti puolet. Raisioagron hevosrehujen kehittämispäällikön Katri Virtasen mukaan “tietoa ylipainon aiheuttamista riskeistä ei välttämättä tunnisteta, eikä tiedetä, miten rakentaa ylipainoiselle hevoselle sopiva ruokinta.” Projektissa analysoidaan hevosten syömät karkearehut, hankitaan mahdollisimman matalaenergistä ja vähäsokerista karkearehua ja sovitetaan kivennäiset siihen sopivaksi. Oljesta ei projektissa mainita mitään, pääpaino on sopivalla heinällä.

Vähäsokerista kuivaa heinää on joinakin vuosina hankalaa löytää. Tänä vuonna ongelma on kuivuuden takia pahin moniin vuosiin. Hevostietokeskuksen mukaan rehun sokerin määrän tavoitearvona ja ihanteena pidetään 50-150 g/kg ka. Lyhenne tarkoittaa grammaa kilossa kuiva-ainetta, eli tässä tapauksessa rehun kuiva-aineesta 5-15% on sokeria ja tämän vaihteluvälin normaali hevonen kestää hyvin. Vähäsokerisena pidetään yleisesti heinää, jossa sokerit ovat alle 100 g/kg ka eli alle 10%. Runsassokerisena taas pidetään heinää, jonka sokerit ovat yli 200 g/kg ka eli yli 20%. Kuiva-aine on selitetty tarkemmin seuraavassa kappaleessa.

Sokerista ei voida kuitenkaan kokonaan luopua, sillä sen ansiosta hevoset ylipäätään syövät rehua. Se siis lisää maittavuutta koska hevoset pitävät sokerista. Ne myös tarvitsevat sokeria, mutta eivät kohtuuttomia määriä.

Kuivan heinän korjuuajankohdalla ja kasvuympäristöllä voidaan vaikuttaa heinän sokeripitoisuuteen. Hyvässä maaperässä ilman “stressiä” kasvava ja aikaisin kaadettu heinä on vähäsokerisempaa kuin kitukasvuisella luonnonlaitumella rikkaruohojen kanssa elintilastaan taisteleva “niittyheinä”. Yleensä juuri monivuotista "kesantoheinää" pidetään hevoselle parhaana, kun sitä ei ole lannoitettu liian reheväksi. On totta, että heinälajien monipuolisuus on hyvästä, mutta tällaisessa heinässä voi olla todella paljon sokeria.

Hevosten osalta eri heinälajien maittavuutta on tutkittu ja jos hevoset voivat valita, ne valitsevat ensin sokeripitoisimmat rehut. Nämä sisältävät helposti sulavia hiilihydraatteja, jotka ovat hyvä energianlähde. Luonnossa villihevosten on kannattanut syödä ensin energiapitoisin ravinto ja siirtyä sen jälkeen kuitupitoisempiin korsiin. Nykyään eläimille tehty heinä on hyvin yksipuolista ja samalla mahdollisimman ravitsevaa eli heinäpaalin jokainen korsi on sitä, mitä hevonen valitsisi luonnossa ensin. Aasikin valitsisi näitä luonnossa, mutta sen ruuansulatus on kehittynyt hyödyntämään myös paljon kuitupitoisemmat ja energiaköyhemmät heinälajit.

Aasi ja hevonen ovat alkujaan erilaisilta alueilta. Hevonen on vehreämmiltä aroilta, aasi taas puoliaavikolta, jossa ruokavalioon kuuluvat heinien lisäksi pensaiden lehdet ja jopa oksat. Molempien eläinlajien suolisto on kykeneväinen sulattamaan runsaskuituista ravintoa, mutta aasin suolisto vielä hevostakin paremmin.

Aasit valikoivat kauran oljesta lehtevimmät osat, loppu tallaantuu maahan pihattokopin sisällä ja sen edustalla. Aaseilla täysin vapaa olkitarjoilu pyöröpaalista ei toimi, koska olkea tallaantuu paljon. Kun olkea annetaan muutaman kerran päivästä tarhan ulkopuolella sijaitsevasta olkipaalista, ei sitä tallaannu niin paljon ja syötävän karkearehun hygieniataso pysyy kunnossa.

Heinän sisältöä ei voi nähdä päältäpäin. Vain rehuanalyysi kertoo, kuinka paljon näytteessä on sokeria ja muita aineita. Rehuanalyysin kanssa on tosin muistettava, että se kertoo vain kyseisen näytteen sisällön. Toiselta pellolta kerätty heinä on koostumukseltaan erilaista. Jopa samassa pyöröpaalissa voi olla hyvin sokerista ja vähäsokerista heinää. Analyysi on silti hyvä lähtökohta ruokinnan suunnittelulle, koska normaali hevonen kestää kyllä heinän sokerin vaihteluvälejä.

Useimmiten vähäsokerista heinää etsivät kaviokuumeisten hevosten omistajat mutta se ei ole ainoa syy syöttää alkuperäisrotuisille hevosille  ja aaseille vähäsokerista heinää tai olkea. Vähäsokerisessa heinässä on myös matala ME-arvo (muuntokelpoinen energia) ja sitä voi siis syödä määrällisesti enemmän kuin runsassokerista, ilman, että hevonen lihoo. Hevosen lihavuuskuntoon vaikuttaa ruokinta eri lähteiden mukaan 80-90%. Liikunnan määrää lisäämällä pystytään vaikuttamaan lihavuuskuntoon vain hieman, jos ollenkaan. Liikunnan tarpeellisuutta ei kuitenkaan tule aliarvioida, sillä pieni jatkuva liikehdintä parantaa hevosen aineenvaihduntaa.

Satu Yrjänen on Maatalous- ja metsätieteiden maisteri, jonka luentomateriaali ylipainoisista hevosista löytyy Hippoliksen sivuilta. Hän rohkaisee oljen käyttöön hevosen painonhallinnassa. Hän pohjustaa aineistonsa Liverpoolin yliopiston eläinlääketieteellisen osaston Caroline McGregorin materiaaliin. McGregor tosin varoittaa, että jos olkea syötetään yli 50% karkearehusta, se lisäisi joidenkin tutkimusten mukaan mahahaavariskiä. En kuitenkaan saanut näitä tutkimuksia auki mutta tutustuisin niihin mielelläni. Ähkyriskiä ei mainittu.

Sekä Yrjänen että McGregor ovat sitä mieltä, että oljen ehdoton etu on se, että sitä voi antaa määrällisesti paljon pelkäämättä, että hevonen lihoo. Hevosella kuluu oljen syömiseen enemmän aikaa ja se pysyy tyytyväisenä, kun vatsalaukku ei tyhjene ruokintakertojen välissä. Mahahaavaisten hevosten kanssa tuskailevat tietävät, että juuri varsalaukun tyhjentyminen on yksi mahahaavalle altistava tekijä.

Oljen määrää voi olla vaikeaa arvioida. Tässä on molemmissa kasseissa kaksi kiloa karkearehua. Vasemmalla olkea ja oikealla kuivaa heinää pyöröpaalista.

Mikä ihmeen kuiva-aine?

Heinässä, oljessa, laidunruohossa, esikuivatussa heinässä ja säilöheinässä on aina jonkin verran vettä mukana. Myös kuivaheinä sisältää aina hieman vettä vaikka ei uskoisi. Heinäanalyyseissä analyysit tehdään aina kuiva-aineen määrään suhteutettuna, sillä vesi ei sisällä ravintoaineita. Näin eri rehujen pitoisuuksia on mahdollista vertailla keskenään, sillä nimenomaan kuiva-aine on se, jota hevonen syö ja tarvitsee.

Veden määrä vaihtelee paljon, esimerkiksi säilöheinän kuiva-ainepitoisuus voi vaihdella 45-85% välillä. Jos kuivassa heinässä kuiva-aine on 869 g/kg ka, on heinästä 86,9 % kuiva-ainetta, eli vettä on 13,1 %. Esikuivatussa säilöheinässä kuiva-aine voi olla esimerkiksi 600, jolloin vettä onkin jo 40 % heinän painosta.

Hevosen elimistö tarvitsee aina saman määrän kuiva-ainetta päivässä, joten kuivaa heinää se tarvitsee kiloissa vähemmän kuin esikuivattua säilöheinää, joka sisältää paljon enemmän vettä. Luonnonvarakeskuksen mukaan luonnonlaidun sisältää kuiva-ainetta keskimäärin vain 210 g/kg ka, loppu on vettä. Tämän huomaa siitä, että laitumella olevat hevoset eivät juo niin paljon kuin kuivaa heinää syövät, tosin aurinkoisella helleilmalla veden tarve kasvaa varmasti.

Hevostietokeskus kertoo hevosen tarvitsemaksi kuiva-ainemääräksi vuorokaudessa 1,5 kiloa (eli 1,5%) per 100 kiloa elopainoa. Ehdottomana minimimääränä pidetään yhden prosentin kuiva-ainemäärää vuorokaudessa. Normaalikokoinen 500-kiloinen harrastehevonen tarvitsee kuiva-ainetta vuorokaudessa siis 7,5 kiloa. Jos kuivaheinän kuiva-ainepitoisuus on 83%, on heinää annettava 9 kiloa. Hevostietokeskuksen sivuilta löytyy karkeita-kuiva-ainepitoisuuksia ja karkearehujen määriä. Oljen kuiva-ainemäärä on LUKEn taulukosta.

• Laidunruohoa (ka 15 %) 50 kg/vrk
• Esikuivattua säilörehua (ka 40 %) 19 kg/vrk
• Säilöheinää (ka 60 %) 12,5 kg
• Kuivaa heinää (ka 83 %) 9 kg
• Olkea (ka 85 %) 9 kg

Aaseilla vastaava tarve kuiva-aineelle on hevosta suurempi ollen 1,3-2%. Aasien kohdalla olkiruokinta tuleekin todella tarpeeseen, koska on vaikeaa löytää energia-arvoltaan niin matalaa heinää, että sitä voisi syöttää aasille riittävää määrää kuiva-aineen puolesta ilman, että aasi lihoo.

Karkearehujen kuiva-aineen ja veden suhde graafisessa muodossa.

Oljessa on paljon sokeria

 

Kun suosittelen olkea aaseille ja muille hiilariherkille kaviokkaille, saan melkein heti vastaukseksi että “oljessa voi olla paljon sokeria”. Koska tätä kuulee niin paljon, halusin paneutua väitteeseen perusteellisesti ja hakeutua sen alkulähteille. Koska jokuhan sen on joskus sanonut tai kirjoittanut.

Yksi lähde väitteelle, että oljessa olisi paljon sokeria, voi olla Johanna Viitasen kirja vuodelta 2013, Pihatto - jos hevosesi saisi valita. Kirjassa kerrotaan, että olki muodostaa pihatossa lämpimän ja tiiviin patjan ja se tomii virikkeenä erityisesti pihattohevosilla. Kirjassa kerrotaan myös, ettei olkea suositella kaviokuumeen sairastaneille hevosille, koska jotkin olkierät saattavat sisältää suuren määrän sokereita.

Kirjan teksti perustuu Kathryn A. Wattsin tutkimuksille. Samaan lähteeseen perustuu maatalous- ja metsätieteiden maisteri Nina Jaakkolan suomenkielinen sivusto, jota myös usein linkitetään lähteeksi oljen sokereihin liittyen. Suora lainaus sivustolta:

“Oljissa voi olla vähemmän sokereita kuin tyypillisessä kuivaheinässä, mutta tämän varaan ei kannata hiilihydraattiherkän hevosen kyseessä ollessa laskea. Korsiin nimittäin saattaa jäädä erityisen paljon sokereita, jos jyvät eivät täyty kunnolla esimerkiksi korsien katkeamisen, hallan, kuivuuden tai tautien vuoksi. Olkia ei siis kannata syöttää hiilihydraattiherkälle hevoselle ilman sokerianalyysiä.”

Wattsin ajatuksiaan hiilihydraattiherkkien hevosten ruokinnasta voi lukea hänen kotisivuiltaan http://www.safergrass.org/ ja hän on julkaissut siellä myös eläinlääketieteellisissä julkaisuissa olleita tutkimuksiaan.

Hänen tutkimuksessaan A review of Unlikely Sources of Excess Carbohydrate in Equine Diets (2005) on taulukko Dairy One feed composition librarystä, joka vastaa meikäläisten LUKEa rehutaulukoineen. Taulukot eivät ole täydellisesti vertailukelpoisia, koska NSC (Non Structural Carbohydrates) sisältää sekä eri sokerit (glukoosi, fruktoosi, sakkaroosi ja fruktaani) että tärkkelyksen. NSC tarkoittaa suomeksi ei-rakenteellisia eli sulavia hiilihydraatteja ja ne kaikki yhdessä altistavat hevosta kaviokuumeelle ja toimivat energianlähteinä.

Hiilihydraattiherkän hevosen turvallisena NSC-määränä pidetään 10-12% ja näille ei tulisi koskaan syöttää karkearehua, jossa määrä on yli 20%.

Olki sopii Dairy Onen tutkimustulosten mukaan tähän ihanteeseen, vaikka sen NSC voikin vaihdella 5,2 prosentista 18,2 prosenttiin. Saman taulukon kuiva heinä (grass hay) vaihtelee välillä 9,2-18,4, eli sitä voidaan pitää yhtä huonona vaihtoehtona kuin olkeakin, mutta silti jostain syystä juuri oljen kohdalle liitetään lausahdus “siinä voi olla paljon sokeria”.

Kuva Kathryn A. Wattsin tutkimuksesta A review of Unlikely Sources of Excess Carbohydrate in Equine Diets (2005). Kuvassa on eri rehujen NSC:n keskiarvo ja vaihteluväli. Oljen vaihteluväli on 5,2-18,2.

Kathryn Watts kertoo toisessa julkaisussaan“Forage and Pasture Management for Laminitic Horses (2004) vielä seuraavaa olkiin liittyen:

“Oljessa voi olla huomattavia määriä sokereita, kuten taulukosta näkyy (kuva alla). Keskimäärin NSC-pitoisuus on 12% kuiva-aineesta. Rehuanalyysi kertoo oljen olevan matalaproteiinista ja kivennäisten suhteen, mutta sokerit voivat silti olla korkeat, vaikka muut arvot ovat matalat. Koska NSC-pitoisuus vaihtelee paljon, kannattaa olkea käyttää harkiten alusena ja vasta analyysin jälkeen kaviokuumeisilla hevosilla.”

Näyttää siltä, että yllä oleva kappale on sen peruste, että oljessa voi olla paljon sokeria eikä sitä pitäisi käyttää ilman analyysiä. Dairy Onen taulukossa oljen NSC-pitoisuus ei kuitenkaan edes ole korkeimmasta päästä ja aineistoakin oli vain 52 näytteen verran.

Kuva tutkimuksesta "Forage and Pasture Management for Laminitic Horses (2004)". Luvut ovat samat kuin ensimmäisessä taulukossa, mutta tästä näkee näytteiden lukumäärän myös.

Ulkomaisiin analyyseihin ja tutkimustuloksiin kannattaa suhtautua aina pienellä varauksella, koska kasvilajikkeet ja kasvuolosuhteet ovat erilaisia. Kasveja voidaan lannoittaa erilaisilla aineilla kuin Suomessa ja rikkakasvien torjuntaan voi olla erilaisia aineita, jotka vaikuttavat kasveihin.

Ulkomaisten lähteiden jälkeen tutustuinkin suomalaisiin tutkimustuloksiin oljen osalta.

LUKE:n eli Luonnonvarakeskuksen taulukoiden mukaan kauranoljessa on keskimäärin 16 g/kg ka. ja tärkkelyksen määrä on 0. Saman taulukon mukaan laidunheinän sokerimäärä on 125-130 g/kg ka ja nurmisäilörehussa 40-70 g/kg ka. Tärkkelyksen määräksi on merkitty 0. Ensimmäisen sadon säilöheinässä sokeria on yleensä on vähemmän kuin toisessa sadossa. Kuivaheinässä sokerin määrä on keskimäärin 100 g/kg ka, tosin sokerin määrää ei ollut läheskään kaikissa eri kuivaheinissä. Taulukot avautuvat tästä.

Kysyin olkiasiaa vielä tarkemmin Seilabilta, jossa on analysoitu jonkin verran myös olkinäytteitä. He lähettivät maaliskuussa 2018 minulle tiedot 25 näytteestä. Valitettavasti näytteiden viljalajia he eivät olleet tilastoineet, joten näytteet voivat olla joko kaurasta, vehnästä, rukiista tai ohrasta. Sokeripitoisuus oli näissä näytteissä keskimäärin 31 g/kg ka. Keskihajonta oli 26 ja mediaani 24. Alin pitoisuus oli alle 10 g/kg ka ja korkein 105 g/kg ka. Näitä huomattavan korkeita tuloksia oli vain kaksi ja ne olivat 90 ja 105 g/kg ka. Kaikkien muiden näytteiden sokeripitoisuudet olivat alle 60 g/kg ka.

Eurofins Viljavuuspalvelu vastasi kyselyyni (kesällä 2018), etteivät he ole aiemmin tutkineet olkinäytteitä, koska niihin ei ole ollut saatavilla NIR-laitteelle kalibraatiota. Nyt se on kuitenkin saatu, eli jatkossa heillekin voi lähettää olkinäytteitä.

Näiden kahden lähteen perusteella (LUKE ja Seilab) uskallan sanoa, että on hyvin harvinaista, että oljen sokerimäärä olisi vaarallisen korkea, mutta se on tietenkin mahdollista.

Halusin vielä selvittää oljen sokerin määrää itsekin ja pyysin eri Facebook-ryhmissä ihmisiä toimittamaan minulle ottamiaan olkianalyysejä. Analyysejä sain nopeasti kokoon 34 kappaletta ja kun laitoin ne exceliin huomasin, että sokerin määrä on hyvin alhainen. Kaikki tähän asti saamani näytteet ovat alla olevassa kuvassa ja ne ovat järjestyksessä sokerin määrän mukaan. Ihan ylhäällä on näytteiden keskiarvot ja mediaanit.

Olkierään jää sokeria käytännössä vain niissä tapauksissa, kun jyviä ei ole puitu kunnolla tai viljakasvin kasvuolosuhteet ovat olleet heikot ja kaikki kasvin energia ei olekaan kulunut jyvien valmistamiseen. Viljelijä pystyy kertomaan puintiolosuhteista ja mahdollisten jyvien määrän pystyy näkemään itsekin. Jos jyviä näkyy, voi olki jyvineen olla hyvinkin sokeri- ja tärkkelyspitoista.

Viljan oljet on helppo tarkastaa jyvien varalta, kaivelee olkia ja tarkastaa. Tämä kauran olki on puitu hyvin, eikä kottikärryn pohjalle putoile jyviä.

Oljessa oleva suuri kuitumäärä aiheuttaa hevoselle ongelmia

Donkey Sanctuary Englannissa on taho, jonka ohjeistuksiin aasien hoidossa ja ruokinnassa voi luottaa 100%. Heidän eläinlääkäreillään ympäri maailmaa on paras ja ajantasaisin tieto aaseista, niiden hoidosta ja ruokinnasta.

Heidän sivuillaan oljesta kerrotaan näin:

“Suosittelemme aaseille pääruuaksi ohran olkea. Siinä on runsaasti kuitua ja vähän sokeria ja se muistuttaa läheisesti sitä ruokaa, jota aasit söisivät luonnossa. Aaseille annetaan olkea vapaasti, jolloin ne syövät vähän kerrallaan eivätkä saa ruuastaan liikaa kaloreita. Liiallinen energiamäärä lisää riskiä aasin lihomiseen, joka taas lisää riskiä saada esimerkiksi kaviokuume tai hyperlipemia.

Kauran olkea voidaan antaa vanhemmille ja alipainoisille aaseille, koska siinä on ohran olkeen verrattuna hieman enemmän energiaa. Vehnän olki on hyvin kuitupitoista ja siinäkin on vähän sokeria, mutta se sopii parhaiten nuorille aaseille, joilla on hyvät hampaat.

Jos olkea on vain vähän saatavilla, on sitä käytettävä ensisijaisesti ruokintaan eikä alusiksi. Tällöin alusiksi on valittava esimerkiksi kutterinpuru, jotta olki säästyy ruokintaa varten.”

Donkey Sanctuary suosittelee syöttämään aaseille jopa pelkästään yksinomaan olkea tai niin, että oljen määrä on 75% ja heinän 25%. Mahahaavaa aaseilla ei ole todettu, vaikka ruokinta perustuisi pelkälle oljelle ja kivennäisille. Myöskään ähkyjen ei ole todettu johtuvan olkiruokinnasta.

Hevostietokeskus kertoo, että hyvälaatuista ja homeetonta vehnän tai kauran olkea voidaan käyttää hevosen ruokinnassa lisäämään rehun kuitupitoisuutta, tarjoamaan ajanvietettä ja mahan täytettä. Sivuilla mainitaan myös, että ravitsemuksellista merkitystä sillä ei juuri ole, eli olki ei lihota hevosta, mutta tarjoaa ruuansulatukselle ja suolistolle töitä.

Sivusto neuvoo sopivaksi oljen määräksi vuorokaudessa 2-4 kiloa hevosta kohden. Hevonen tulisi totuttaa oljen syömiseen hitaasti ja sillä tulee olla vettä aina saatavilla. Hevosella tulee noin muutenkin olla vettä aina saatavilla, myös talvella.

Ainakin aasien kohdalla vesi suositellaan tarjoilemaan talviaikaan lämpimänä.

Runsas määrä kuitua vaatii hevosen ruuansulatukselta enemmän töitä, kuin lehtevä laidunruoho. Sen voi havaita mm. siitä, että hevoselle tulee “heinämaha”, jos riittävästä proteiininsaannista ei ole huolehdittu samalla. Oljessa ei ole yleensä ollenkaan sulavaa raakavalkuaista ja jos hevonen saa runsaasti olkea, on myös proteiinilisästä huolehdittava. Nutrena, ruokintasivusto, kertoo, että jos hevonen kärsii pitkään proteiinivajauksesta, sen lihasmassa katoaa ja se saa aikaan heinämahan. Kun suolisto hieman laajenee kuitua sulattaessaan ja lihakset katoavat, alkaa vatsalinja roikkua.

Eläinlääkäri Antero Tupamäki ei pidä ylenpalttista heinän syöttämistä pahana Suomenhevosliiton nettisivuilla olevassa haastattelussa. Hänen mukaansa 70-luvulla rajoitettiin hevosten heinän syömistä heinämahaa peläten ja korvattiin ruokintaa kauralla, nykyään toimitaan toisin päin. Tupamäki ei näe ongelmaa heinän suuressa määrässä, jos hevonen pysyy normaalissa lihavuuskunnossa eikä liho. Ja kun hevonen saa syödä runsaasti, sylkeä erittyy ja se suojaa mahaa mahahaavalta.

Tosin Tupamäen mukaan pelkkä vapaa heinä ei ole vastaus mahahaavaan, vaan sitä löytyy myös sellaisilta hevosilta, jotka syövät hyvin ja joiden karva kiiltää. Itse asiassa erään tutkimuksen mukaan vapaalla heinällä olevien hevosten vatsalaukun pH-arvo olisi matalampi kuin hevosilla, joilla on säännöstelty heinäruokinta. Damkel et al (2015) tutki sekä vapaalla heinällä että rajoitetulla heinällä olevia hevosia. Vapaalla heinällä olevien hevosten vatsalaukun pH-arvon mediaani oli 2,69, kun annostellulla heinällä ja viljalla olevien arvo oli 3,35.

Alkuperäistä tutkimusta en löytänyt vatsalaukun pH-arvosta, mutta tutkimus on tiivistettu Eleanor Kellonin, VMD, sivustolla.

Jos olkea ei halua haaskata, kannattaa se tarjoilla heinäverkosta, slowfeederistä tai ainakin laatikosta. Olkiruokinnasta tulee hävikkiä varmasti, kun hevoset, muulit ja aasit jättävät kortisimmat osat syömättä, joten ylimääräisen oljen hävittämiseen esimerkiksi polttamalla tai kompostoimala, on varauduttava.

Laihdutettavan muulin yöheinät sisältävät olkea vapaasti verkosta ja pienen määrän säilöheinää (kulmassa)

Oljessa ei saa olla käytetty korrenvahvistajaa

Korrenvahvistaja, kasvunsääde ja korrensääde ovat tässä kappaleessa synonyymeja keskenään.

Melkein kaikilla sivuilla kerrotaan, ettei korrenvahvistajaa saa olla käytetty oljessa, jota käytetään hevosten alusena tai ruokinnassa. Korrensääde on aine, joka vaikuttaa kasviin sen oman hormonitoiminnan kautta. Eri aineet vaikuttavat kasveihin eri tavalla. Aineen käyttöaika vaikuttaa myös. Esimerkiksi Moddus Evo-korrensääteestä kerrotaan, että se vaikuttaa tietyllä hetkellä ruiskutettaessa kasvin juuriin. Kasvi siis alkaa kasvattaa enemmän juurta ja tämä estää lakoontumisen.

Yleensä kasvunsääde vaikuttaa kasvin pituuskasvuun. Viljakasvin halutaan jäävän lyhyemmäksi, jolloin se ei lakoonnu niin helposti. Kasvunsääde voi vaikuttaa myös kasvin korren paksuuteen. Paksumpi korsi on tukevampi. Paksumman ja sitkeämmän oljen syöttämisen kanssa heräsi huoli siitä, että se on jo liian kovaa ja ligniinipitoista hevosille. Koska kasvunsääteet vaikuttavat eri tavoin eri aikoina ruiskutettuina, kannattaa tästä keskustella viljelijän kanssa. Hän osaa kertoa, miten on ajatellut aineen vaikuttavan viljaan.

Kasvunsääteistä kiinnostuneiden kannattaa tutustua tähän Ari Pensaksen opinnäytetyöhön, jossa hän on tehnyt kokeita Moddus-kasvinsääteillä. Työ on vuodelta 2011.

Kasvunsääteistä ei pitäisi jäädä jäämiä satoon, mutta elintarvikekaurassa ei saa käyttää klormekvattikloridia sisältäviä kasvusääteitä, joita ovat esimerkiksi Maatilan CCC, Cycocel, Korrensääde 5C ja Stabilan. Tämä johtuu siitä, että aineista jää jonkin verran jäämiä ja ainakin Rajala (2003) kehottaa jättämään tällaiset oljet syöttämättä.

Toisaalta Maatilan CCC kasvunsääteen käyttöohjeessa kerrotaan vain, ettei aineella käsiteltyä viljan olkea saa käyttää lypsykarjan rehuksi. Lihakarjalle olkia saa käyttää alusena ja syöttöön, kunhan syöttö lopetetaan viikkoa ennen teurastusta. Tässä mielessä klormekvattikloridipohjaisilla aineilla käsiteltyä olkea voisi antaa hevosillekin, kunhan muistaa viikon teurasvaroajan. Jos hevosta ei käytetä ravinnoksi, ei tällaisen oljen syöttämiselle ole ilmeisesti estettä.

Mutta jos haluaa olla tarkka, kasvunsääteestä, on trineksapakki-etyylipohjaiset ja etefonipohjaiset kasvunsääteet sellaisia, jotka eivät vaikuta oljen käyttöön karjan ruokinnassa tai muussakaan jatkokäsittelyssä. Merkkejä ovat mm. Moddus, Sonis, Trimaxx, Cerone ja Terpal.

On siis väärin sanoa, ettei hevosille syötettävässä oljessa saisi olla ollenkaan korrenvahvistajaa. On vain tiedettävä, mitä kasvunsäädettä viljelijä on käyttänyt.

Korrenvahvistajan sijaan olisin enemmän huolissani rikkakasvien torjunta-aineista, joita viljelyssä on käytetty. Torjunta-aineena yleisesti käytetty glyfosaatti on korrenvahvistajaa paljon pahempi myrkky. Sillä käsiteltyjä viljan olkia ei saa käyttää eläinten rehuksi. Glyfosaattia ei saa käyttää ollenkaan leipäviljoilla ja siemenviljoilla ollenkaan ennen puintia ja rehuviljoillakin siinä on 10 vuorokauden varoaika.

Dimetyyliamiinisuola on toinen tehoaine rikkakasvien torjunta-aineissa. Sillä käsiteltyjä nurmia ei perustamisvuonna saa käyttää rehuksi ollenkaan ja jäämiä saattaa esiintyä oljissa yli vuoden ajan.

Monissa muissakin rikkakasvien torjunta-aineissa on varoitus, ettei käsiteltyjä olkia saa käyttää rehuksi tai kompostoida. Olkien tuottajalta voi kysyä, mitä torjunta-aineita hän on käyttänyt ja millaiset rajoitukset niissä on olkien suhteen. Torjunta-aineen nimellä googlaamalla löytää myös helposti sen tuoteselosteen ja varoitukset.

Oljesta saa ähkyn, koska se ei sula suolistossa

Yliopistollisen eläinsairaalan sivuilla on kattava artikkeli hevosten ähkystä ja sen ehkäisystä. Kirjoittaja on Riitta-Mari Tulamo, joka on hevossairauksien erikoiseläinlääkäri. Ähkyn tärkeimmäksi syyksi todetaan muutos hevosen elinolosuhteissa. Muutos ei välttämättä ollut ruokinnassa, vaan ähkyn saattoi laukaista myös muutos hoidossa ja liikunnassa, mutta toki myös ruokinnassa. Ähky saattoi tulla rehuerän vaihtumisesta tai väkirehun laadun muuttumisesta.

Parhaaksi ehkäisykenoksi annetaan säännöllinen ja useita kertoja päivässä tapahtuva ruokinta. Lisäksi ruokintamuutokset on toteutettava pikkuhiljaa. Ähkytyypeistä tyypillisin on tukos, kuten ummetus tai hiekka ja/tai asentomuutos yleisimmin paksusuolessa.

Jos hevosella ei ole mahdollisuutta hotkia heinää tai muita rehuja isoa erää nopealla tahdilla ja sillä on jatkuvasti vettä saatavilla ja se pääsee liikkumaan, ei ähkyä teoriassa pääse syntymään. Nettikeskusteluiden perusteella ähky onkin kovin paikkasidonnaista. Joillakin talleilla hevoset saavat ähkyjä kohtuuttoman usein, kun toisella tallilla ei ole koskaan ollut ähkyhevosia. Mutta kuten sanottu, ähky ei aina liity ruokintaan tai vedenjuontiin, vaan siihen vaikuttavat myös muutokset muilla hevosen elämän osa-alueilla. Nettikeskustelujen perusteella osa hevosista tuntuu myös olevan ähkyherkempiä.

Hevostietokeskuksen sivuilla on kattava taulukko tekijöistä, jotka lisäävät ähkyriskiä. Oljen syöttäminen yksistään ei altista hevosta ähkylle, mutta useampi tekijä yhdessä voi sen aiheuttaa. Toisaalta ähkyriski on ihan yhtä suuri kuivaa heinää syöttäessä. Tyypillinen olkeen liitetty ähky voisi olla sellainen, jossa rajoitetulla ruokinnalla olevalle ylilihavalle ja hyvin vähän liikkuvalle hevoselle annetaan pihattoon pyöröpaalillinen olkea. Koska ruokintamuutosta ei tehty hitaasti, hevonen syö olkea liikaa kerrallaan ja koska mahalaukku ja suolisto on tottumaton kasvaneeseen kuitumäärään, aiheuttaa se hevoselle ähkyn.

Jos hevoselle ei ole aikaisemminkaan tarjottu vapaata heinää, on hyvin riskialtista tarjota sille kerralla vapaata olkea tai vaihtaa yhtäkkiä pihaton tai karsinan kuivitus jostakin muusta alusesta olkeen. Mutta, kun hevosta totutetaan olkeen pikkuhiljaa, ei se hotki sitä. Eihän kukaan päästä hevosia laitumellekaan ilman totuttamista, joten miksi vapaan oljen voisi kerralla antaa tarjolle?

Olki eroaa heinästä kyllä merkittävästi sen sisältämän ligniinin takia. Ligniini ei sula hevosen suolistossa ja se jopa estää oljessa olevien sulavien hiilihydraattien (sokerit ja tärkkelys) sulavuutta. Eli vaikka oljessa olisi sokeria, ei se kaikki imeydy. MTT:n tutkimuksessa vuonna 1989 todettiin, että olkilajikkeista sulavimmat ovat kauran- ja ohranoljet, koska ne ovat lehtevämpiä kuin muut viljalajikkeet. Omakohtaisesta kokemuksesta voin vielä kertoa, että hevoset, aasit ja muulit jättävät myös kauranoljesta, jota pidetään olkilajikkeista sulavimpana, paksuimmat varret syömättä. Ligniinipitoisimmat kasvinosat eivät siis edes maistu ja ne poljetaan herkästi maahan.

Hevosen suolisto on erittäin kyvykäs sulattamaan kuitua, mutta ligniini on sellaista, jota se ei pysty sulattamaan. Se tulee ulos siis sellaisenaan. Tämä voisi selittää sen, miksi olki voi tosiaan aiheuttaa ähkyriskin varsinkin tilanteissa, jossa hevonen on kerralla hotkinut todella paljon olkea eikä se juo eikä liiku riittävästi, jolloin ruuansulatus hidastuu. Ligniinin määrä kasvaa kaikissa korsiintuvissa rehuissa ja se heikentää sokerin imeytymistä myös muissa kasveissa. Myöskään kortisen heinän sisältämä sokeri ei täydellisesti imeydy, koska korressa oleva ligniini estää sitä.

Tässä mielessä kortinen ja sokeripitoinen heinä ei välttämättä olekaan niin vaarallista sokeripitoisuutensa puolesta kuin kuvitellaan, koska ligniini estää sokerin imeytymistä. Hevoset jättävät myös herkästi kortisimmat kasvinosat syömättä, mutta näistä mutumietteistäni en löytänyt luotettavia tutkimustuloksia

Ligniinin määrästä oljessa löysin Journal of Agricultural and Food Chemistryssä julkaistun tutkimuksen vuodelta 2012. Tutkimuksessa syvennyttiin venhänoljen ligniinipitoisuuteen ja vehnästä kerrotaan, että se sisältää kuitumäärästään 35-45% selluloosaa, 20-30% hemiselluloosaa ja 15% ligniiniä. Kortisen kuivan heinän ligniinin keskiarvoa en onnistunut löytämään mistään.

Kauranolkea. Paksut varret hevosilta jää herkästi syömättä, kun taas ohuemmat lehtiosat maistuvat.

Olki on homeista

 

Koska olki puidaan syksyllä ja Suomessa on syksyisin usein sateista, voi oljen hygieeninen taso olla heikko. Homeista olkea ei pitäisi käyttää edes alusena, koska hevoset syövät sitä varmasti, eikä pölyävä pahna tee hyvää talli-ilmalle hevosten hengitysteistä puhumattakaan. Homeinen karkearehu, oli se sitten säilöheinää, kuivaa heinää tai olkea, lisää ähkyriskiä. Samalla kun ihmiset ovat todella tarkkoja säilöheinän homeettomuudesta, saatetaan hevoset silti kuivittaa homeisella oljella. Tämä, jos joku, lisää ähkyriskiä.

Oljesta homeen havaitseminen on yleensä helppoa. Jos sitä ei suoraan näe, sen haistaa helposti. Jos olkipaali tuntuu käteen kostealta, on se jo homeessa tai hyvää vauhtia homehtumassa. Homeinen paali yleensä pölyää paljon.

Osa maanviljelijöistä on sitä mieltä, ettei olkea pitäisi koskaan laittaa muoveihin, koska olki alkaa käydä nopeasti. Toiset taas laittavat muoviin, koska siten olki on helpompaa säilyttää ja sen voi paalata hieman kosteana. Erään käyttäjän mukaan paali on vain heti avaamisen jälkeen levitettävä auki, jolloin siitä haihtuu jo vuorokaudessa kaikki ylimääräinen kosteus.

Suomalainen erikoisrehutehdas Vilomix Finland Oy suosittelee sivuillaan oljen muovittamista muutamalla muovikerroksella. Jos olki jää kosteaksi, voi sen säilyvyyttä parantaa käyttämällä paalauksen yhteydessä biologisia säilöntäaineita kuten TalliPro Stablea. Se sopii myös luomuviljelyyn.

Fusarium-sienet voivat tuottaa mykotoksiineja olkeen, mutta näitä on vaikeaa paljain silmin nähdä jos pitoisuus on pieni. Runsaana esiintyessään sieni näkyy valkoisena tai hieman punertavana massana. Erikoistutkija Marja Jalli Lukesta kertoo, että toksisuutta on tutkittu jonkin verran naudan rehuissa. Toksisuusongelmat ovat olleet satunnaisia, mutta mahdollisia. Jos oljessa ei näy selkeä homekasvustoa, on riski toksisuudelle pieni.

Selkeästi homeista olkea

Homeen lisäksi oljessa voi olla korressa tai lehdissä mustia tai tummia pilkkuja ja laikkuja. Näiden suhteen kyse on yleensä joko lehtilaikusta tai ruosteesta. 

Kauranlehtilaikku on yleinen kauran taudinaiheuttaja ja sitä ilmenee erityisesti viileinä kesinä. Taustalla on Pyrenophora chaetomioides-sieni. Kauranlehtilaikkua on löytynyt näytteenotossa peräti 60 eri peltolohkolta ja määrä on pysynyt vuodesta toiseen suunnilleen samanlaisena. Lehtilaikku ei ole eläimille toksinen.

Mustaruoste on toinen erittäin yleinen oljen pilkuttaja. Sen taustalla on Puccinia graminis -sieni, mutta tämäkään sieni ei ole eläimille toksinen. Ruostesieni ei säily oljessa elinkykyisenä.

Kuvan kauranoljessa on mustaruostetta.

Sylkeä ei olkea syödessä erity riittävästi

 

Siitä, antaako oljen syöminen hevosen hampaille ja sitä kautta syljeneritykselle lisätöitä, jakaa asiantuntijakommentteja. Markku Saastamoinen luennoi vuonna 2013 Turussa hevosten ruokinnasta ja artikkeli luennolta julkaistiin Suomen hevosenomistajien keskusliiton lehdessä. Saastamoinen kertoi luennolla, ettei kortisemman rehun, kuten kuivan heinän tai oljen, pureskeleminen lisäisi hevosen pureskelua ja syljeneritystä. Hänen mukaansa hevonen ei pureskele “tikkuista” heinää läheskään niin paljon, kuin maittavampaa lehtevää heinää, joten syljenerityksen kannalta oljen syöttämiselle ei olisi mitään perusteita.

Eläinlääkäri Antero Tupamäki taas kertoi luennollaan Kouvolassa helmikuussa 2017, että nykyruokinta pilaa hevosten hampaat. Hänen mukaansa ongelmana on hevosille syötettävä ruoka, se on pehmeää ja hapanta, eikä se vaadi pureskelua. Tupamäen mukaan hammasongelmat ovat lisääntyneet viime vuosina huimasti ja syynä hän pitää säilöheinää ja pellettirehuja, vaikka tutkimustuloksia ei vielä olekaan. Yksi uusista ongelmista on diasteema, jossa poskihampaiden välit ovat niin suuria, että väleihin jää rehua, joka ei tule itsekseen pois. Rehu aiheuttaa mm. hampaiden reikiintymistä ja ongelman haistaa varmasti, kun rehumassa mätänee suussa.

Tupamäen mukaan diasteemaa ei esiinny talleilla, jossa hevoset syövät kuivaa heinää, olkea ja kauraa. Tupamäki kertoo lisäksi, että hevosten luonnossa syömä lyhytvartinen aroheinä on hidasta ja kuivaa syötävää. Hevosen syödessä säilöheinää, hevonen hotkii, pureskelee vähemmän, eikä sylkeä erity riittävästi.

Koska kahdella alan asiantuntijalla oli syljen määrästä erilaista tietoa, tutustuin tutkimuksiin hevosen syljenerityksestä.

Tutkimusten mukaan (esim F. Alexander 1965) hevonen erittää sylkeä vain syödessään ja sylkeä erittyy eri lähteiden mukaan keskimäärin 12-15 litraa päivässä. Syljen määrä riippuu hevosen syömästä rehumäärästä ja -laadusta. Syljellä on kaksi päätarkoitusta, se liukastaa pureskeltujen rehujen matkaa ruuansulatuselimistössä ja sylki toimii puskurina mahalaukussa. Sylki on koostumukseltaan 99% vettä ja siinä on muihin eläimiin verrattuna enemmän kalsiumia ja kloridia. Mahalaukussa sylki tasaa vatsalaukun pH-tasapainoa ja estää sen happamoitumisen liiaksi. Liika happamuus altistaa mahahaavalle.

Alexanderin (1965) tutkimuksen mukaan hevonen ei toimi kuten Pavlovin koirat, eli hevonen ei ala erittää sylkeä nähdessään heinää. Syljentuotanto alkaa vasta 10-20 puremisliikkeen jälkeen ja loppuu samalla, kun hevonen on syönyt ruoka-annoksensa ja lopettaa pureskelun. Jo vuonna 1886 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että syljeneritys liittyy leukojen liikkeeseen, eikä ruuan näkemiseen, ja että mitä pidempään hevonen söi ja sylkeä erittyi, sitä kalsium- ja kloridipitoisempaa se on.

Kaikissa tutkimuksissa katetroitiin hevosen suurimmat sylkirauhaset, jotka sijaitsevat sen poskien takana. Hevosella on myös muita sylkirauhasia, mutta ne eivät tuota niin paljoa sylkeä kuin nämä suurimmat.

Meyer (1986) tutki hevosen syljeneritystä karkearehusta riippuen. Hänen tutkimuksensa mukaan kuivaa heinää ja olkea syödessä sylkeä erittyi kaikista eniten muihin karkearehuihin verrattuna. Seuraavat määrät sisältävät myös veden, eli painot eivät ole kuiva-ainekiloja.

Olkikiloa kohti hevonen tuotti 5,22 litraa ja heinäkiloa kohti 5,8 litraa sylkeä. Laidunruohokiloon riitti taas 0,59 litraa kuolaa ja säilöheinään, joka sisälsi laidunruohoa ja sinimailasta (alfalfa), kuolaa erittyi 2,35 litraa. Tutkimuksessa hevosille syötettiin myös pellettimuotoista ruokaa, johon syödessä hevoselta erittyi kuolaa 1,7 litraa. Nämä luvut eivät tietenkään itsessään tarkoita vielä mitään, joten tarkasteluun on otettava syljen määrä kuiva-ainekiloa kohti. Se muuttaakin määriä jonkin verran.

Laidunruohon kuova-ainekiloa kohti erittyi sylkeä 2,95 litraa, ruohon ja sinimailasen säilörehuun 4,49 litraa, kuivaheinään 6,53 litraa ja olkeen 5.87 litraa. Pellettirehua syödessä sylkeä erittyi 1,9 litraa.

Tutkimuksessa tutkittiin vielä hevosen nielemän ruuan kuiva-ainemäärä. Siihen vaikuttaa sekä syljeneritys että rehun jo valmiiksi sisältävä kosteus. Olkeen liitetään usein väittämä “aiheuttaa ähkyriskiä, koska on niin kuivaa”, mutta tämän tutkimuksen mukaan hevonen kyllä erittää olkea syödessään riittävästi sylkeä, jotta mahalaukkuun siirtyvä pureskeltu ruokasatsi olisi riittävän kosteaa.

Tutkimuksen mukaan pureskellun ja niellyn laidunruohon kuiva-ainepitoisuus oli 12,6, laidunruohon ja sinimailasen säilörehun 15,2, kuivan heinän 14,4 ja oljen 13,4. Hevonen siis nieli säilörehun ja kuivan heinän kuivempana, kuin oljen ja laidunruohon, vaikka säilöheinän kuiva-ainepitoisuus on jo valmiiksi matalampi kuin kuivaheinän.

Tämä voisi osaltaan selittää sitä, miksi säilörehua syövät hevoset kärsivät todennäköisemmin vatsalaukun matalammasta pH-pitoisuudesta. Koska sylkeä ei säilöheinää syödessä erity riittävästi, ei sylki myöskään suojaa vatsalaukkua mahahapoilta. Syljen pH on keskimäärin 8,6-9,1.

Pureskelluista rehuista pellettiruoka meni mahaan kuivimpana. Sen kuiva-ainepitoisuus oli pureskelun jälkeen peräti 33,6.

Koska hevosen syljeneritystä tapahtuu vain sen syödessä, voidaan tutkimuksen perusteella sanoa karkeasti, että 10 kiloa kuivaa heinää päivässä saava hevonen erittää sylkeä 16,53 litraa ja olkea syövällä hevosella 15,87 litraa. Ero on niin pieni, ettei syljenerityksen määrällä voida sanoa, että olkiruokinta lisäisi ähkyriskiä. Säilöheinä ja pellettirehun runsas syöttäminen sitävastoin lisäävät mahaan menevän ravinnon kuiva-ainepitoisuutta ja ne voivat sitä kautta lisätä ähkyriskiä.

Syljen määrän lisäksi pureskelulla on tärkeä tehtävä ruuansulatukselle. Elena Autio luennoi Ruokinnan webinaarissa hevosen pureskelun tärkeydestä tammikuussa 2021 ja kertoi rehun pilkkoutuvan jo suussa noin 1,6mm partikkeleiksi, jotka sitten emäksisen syljen mukana siirtyvät ruuansulatuksessa seuraavaan vaiheeseen. Syljen tarkoitus on nostaa samalla mahalaukun pH:ta, jolla on mahahaavalta suojaava vaikutus. Jos partikkelit jäävät liian suuriksi esimerkiksi hevosen huonon hampaiden takia, voi rehu siirtyä liian suurina partikkeleina tai liian kuivana mahalaukkuun.

Kuva kirjasta Digestive physiology of the horse, Meyer et al. 1986. Kuvassa on taulukoitu syljen erityksen määrää tuoreen rehun kanssa, verrattu sitä kuiva-aineen määrään ja laskettu vielä niellyn ruokaerän kuiva-ainepitoisuus.

Yhteenveto

Tutkimuksia oli todella mielenkiintoista lukea ja tämän tekstin kirjoittaminen vahvisti entisestään sitä, että hevosissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Pelkällä ruokinnalla ei voida ehkäistä ähkyä tai mahahaavaa mutta niitä ei voi ehkäistä myöskään pelkällä liikunnalla. Suomessa syötettävä heinä on todella kaukana siitä, mitä hevoset ja aasit söisivät luonnollisilla elinalueillaan, joten ei ole ihme, että niin moni niistä kärsii elintasosairauksista. Hevosten pito karsinatalleissa ja pienissä tarhoissa ei myöskään ole sitä, missä hevoset eläisivät luonnossa. Hevonen on kaikesta jalostuksesta huolimatta vielä biologialtaan lähellä villihevosta.

Oljen sokeriväittämälle löytyi vastaus Wattsin teksteistä, mutta lausahdus, että oljessa olisi paljon sokeria, ei saanut pohjaa, koska yhtä lailla sokerin heittelyä on kuivassa heinässä. Jostain syystä tämä lause vilahtelee monissakin eri lähteissä.

Korrenvahvistajan käyttökin tuli kumottua. Sen rajoitukset liittyvät käytettyyn aineeseen. Mutta torjunta-aineista pitäisi sen sijaan olla enemmän huolissaan, kuin käytetystä korrenvahvistajasta.

Tietyissä tilanteissa, kun altistavia tekijöitä on useampia, voi olki aiheuttaa ähkyn. Mutta yksinään olki ei aiheuta ähkyä sen todennäköisemmin kuin kuiva heinäkään.

Yhä useampi tuntuu käyttävän olkea alusena ja ruokinnan lisänä, mutta äänekäs vähemmistö huutelee sen vaaroista. Useimmiten väitteet perustuvat omiin kokemuksiin ja mutupohjaiseen perimätietoon tutkimusten sijaan. Kaikkea ei varmasti koskaan voida tutkia ja hevosen elinympäristö kaikkinensa vaikuttaa ähkyn todennäköisyyteen, jolloin mitkään tutkimukset eivät koskaan päde kaikkien hevosten kohralla.

Syljen erittymisen määrän ja vatsalaukun pH-tasapainon yhteys on mielenkiintoinen asia, jota en ollut näin kattavasti aiemmin ajatellutkaan. Toisaalta mahahaava on ähkyn rinnalla toinen asia, johon vaikuttavat muutkin asiat kuin pelkkä ruokinta.

Olki ei varmasti sovi karkearehuksi kaikille hevosille. Eihän kaikille sovi myöskään säilö, esikuivattu tai kuivakaan tai jotkin näistä. Mutta niille, joille sitä voi antaa, se on erinomainen kuitu- ja virikelisä.

Tämä muuliprojekti syö nyt ja jatkossakin olkea osana ruokintaansa. Mielummin enemmän kuin vähemmän. Kuva: Minttu Koponen / Aaveen.net

Lähteet

Alexander, F. 1965. A study of parotid salivation in the horse.
Autio, E. Hevosten ruokintawebinaari (tallenne) 1/2021
Elisabeth D. Svendsen. 2008. The Professional handbook of the Donkey.
Farmit.net. 2006. Olki karkearehulisänä.
Hankkija. Moddus-korrensääteen tuotekuvaus.
Hevostietokeskus.
Kellon, E. 2017. Myth Busting.
Kentucky Equine Research. 2014. Nothing to spit at: Saliva is the most natural of stomach buffers in horses.
Lantmännen Agro. Viljelyopas 2014.
Lillqvist, A. 2007. Ruokinnalla tuloksiin.
Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 40/2015. Rehutaulukot ja ruokintasuositukset.
McGregor Argo, C. 2010. Management of equine obesity.
Meyer, H., Coenen, M., Prost, D., 1986. Digestive physiology of the horse. 14 Feed insalivation and passage in the equine upper intestinal tract.
Mueller, Protos, Houpt ja Van Soest. 1998. Chewing behaviour in the domestic donkey (Equus asinus) fed fibrous forage.
Nieminen, V. 2013. Harrastehevosen ruokinnan perusteita ja yleisiä sudenkuoppia. Suomen hevosenomistajien keskusliiton jäsenlehti 6/2013.
Raymond J. Geor, Manfred Coenen, Patricia Harris: Equine Applied and Clinical Nutrition E-Book: Health, Welfare and Performance.
Ruotsala, T. 2001. Antero Tupamäki: Hevosia kaikki tyyni. SuomenhevosSanomat 1/2001.
Rajala, A. 2003. Plant growth regulators to manipulate cereal growth inNortherngrowing conditions.
Del Rio, J., Rensoret, J., Prinsen, P., Martinez, A. Ralph, J, Gutierrez, A. 2012. Structural Characterization of Wheat Straw Lignin as Revealed by Analytical Pyrolysis, 2D-NMR, and Reductive Cleavage Methods.
The Donkey Sanctuary. What to feed your donkeys.
Talvio, E. 2017. Pilaako nykyruokinta hevosen hampaat?
Timonen, J. 2018. Pullukat kesäkuntoon. Suomenhevosliitto r.y. 
Tukes, Maatilan CCC, myyntipäällyksen teksti. 
Tulamo, R. 2017. Hevosen ähky - mitä omistajan tulee humioida?
Vilomix. Vaihtoehtoja viljan ja oljen säilöntään.
Viitanen, J. 2013. Pihatto - jos hevonen saisi valita.
Watts, K. 2004. Forage and pasture management for laminitic horses.
Watts, K. 2005. A review of unlikely sources of excess carbohydrate in equine diets.
Yrjänen, S. Ylipainoiset hevoset. Ohjeita painonhallintaan. Kaviokuumeherkän hevosen ruokinta.

Lue lisää