Tyrkky, tyrkympi, Muuli - eli kaikki lehtijutut, missä Muuli on ollut mukana.

Helsingin sanomat tai oikeastaan toimittaja Jael Nyman kirjoitti minusta ja Muulista tosi kivan jutun Hesarin verkkoon toukokuussa. Juttu on mielestäni oikein hyvin onnistunut ja ainakin lähipiirini on sanonut, että se on tosi "näköinen".

Ihan kaikki someseuraajat eivät kuitenkaan olleet tätä mieltä, pian hevostalli.nettiin ilmestyneeseen aloitukseen ilmestyivät perinteiset kommentit;  "Taasko sen pitää tunkea itsensä joka paikkaan", "tyrkky-muuli", "antaisi jo olla, ei ketään kiinnosta" ja "eihän se ole edes hevosblogi".

Aloitus poistui ääntäkin nopeammin, en nimittäin ehtinyt saada siitä kuvakaappauksiakaan, kun se oli jo poissa

Jäin kuitenkin miettimään tätä tyrkkyä. Olen siihen törmännyt aikaisemminkin ja tosiaan, onhan Muuli tai minä olleet aika monessakin julkaisussa esillä. Mitä sitä salailemaan, en ole koskaan haastattelukutsusta kieltäytynyt, mutta vain kerran olen itse jättänyt juttuvinkin paikalliseen sanomalehteen. Siihen myös tartuttiin. Nyt käynkin läpi kaikki lehtijutut ja muut vastaavat, missä Tyrkky-Muuli on vielä tyrkymmän omistajansa kanssa ollut esillä!

Tyrkyttäminen sai varmasti alkunsa melko pian Muulin Suomeentulon jälkeen. Lisäsin nimittäin tämän tyrkkyblogini eri someportaaleihin ja Jalustin.net kirjoitti minusta tuolloin oikein kivan haastattelun, siihen pääset tästä. Liityin myös mukaan Playssonin bloggaajatiimiin, siitä tämä Tyrkkyisyys taisi saada kunnon startin! Blogini oli tuolloin jo melko suosittu marginaaliblogiksi, joten miksen lisäisi sen liikennettä entisestään?

Aina näihin päiviin asti Muuliprojekti on pysytellyt tiukasti verkossa ja aika pienenkin lukijakunnan tiedossa. Moni hevosblogeja lukeva kyllä tietää blogin, mutta harva sitä loppujen lopuksi lukee (raportti Google Analyticsin sitoutuneista lukijoista kertoo tästä). Joitakin lehtijuttuja on kuitenkin ilmestynyt, kuten Keski-Uusimaa-lehdessä kesällä 2016 ollut juttu. Sen näet tästä.

Olin aikaisemmin aktiivisesti mukana Suomen Aasiyhdistyksen toiminnassa ja huomasin joskus kirjoittaneeni kaikki jäsenlehden jutut. Ensimmäisestä muulivuodesta kirjoitin lehteen peräti kolme pitkää juttua, jossa kerroin, mitä kaikkea olen Muulin kanssa tehnyt. Jutuista tuli mielestäni oikein kivat. Ne eivät kuitenkaan ole netissä kaikkien saatavilla, mutta käytännössä tiivistin niihin blogin sisällön. Levikki jäsenlehdillä on noin 120. Tyrkytin siis Muulin sellaisen yhdistyksen lehteen, jonka nimessä ei mainita muuleja ollenkaan! No vitsi vitsinä, oikeasti Aasiyhdistys toimii kaikkien aasien ja aasijohdannaisten puolestapuhujana. Ja tottapuhuen, aasinomistajia Muuliprojekti ei juurikaan kiinnosta, onhan Muuli omien kokemusteni mukaan todella erilainen kuin keskivertoaasi.

Näinä muutamana vuotena, kun olen ollut onnellinen muulinomistaja, olen tyrkyttänyt Muulia myös livenä eri tapahtumiin. Se on ollut Kouvolassa messuilla ja myös Elmamessuilla. Aasiyhdistyksellä ei missään nimessä ole ollut jonoa tyrkyllä olevista aaseista, joten Muuli on ollut vähän "pakkokin" ottaa mukaan. Jollain sairaalla tavalla myös pidän siitä, että voin kertoa siitä ja muista muuleista koko päivän messuilla!

Jos joku siellä nyt kuitenkin miettii, että eikö olisi ollut mitään muuta muulia messukäyttöön niin ei, ei olisi. Ei yksinkertaisesti ole olemassa muita muuleja Etelä-Suomen alueella, joiden omistajat olisivat kiinnostuneita kuljettamaan niitä messuille. Enkä syytä heitä, eivät messuviikonloput mitään helppoja ole!

Tyrkyllä Tampereen Hevoset-messuilla tänä keväänä.

Bloggaajakollegani Englannissa päätoimittaa nykyään Horsemanship Magazinea ja hän kokosi lehteen juttua siitä, miten Englantia "kylmemmissä" maissa selvitään talvesta. Hän pyysi minua kirjoittamaan kokemuksiani Suomalaisesta hevosen- ja muulinpidosta. Kirjoitin pienen jutun englanniksi ja se ilmestyi alkuvuodesta 2018. Samassa artikkelissa hevosenpidosta kertoi norjalainen ja islantilainen hevosenomistaja.

Tänä vuonna Sari oli jälleen kansikuvaa vailla numeroon, jossa oli parikin muulijuttua, joista toisessa myös kainalon verran omasta muulistani, ja kysyi, jos eräitä tiettyjä Muulinkuvia voisi käyttää. Kuvista hän valitsi Reetta Ollilan ottaman kuvan. Kuva on otettu syksyllä 2018. Olen lehden verkkotilaaja, mutta tämän paperinumeron arvostelin tässä postauksessa.

Horsemanship Magazinen kansikuvan on ottanut Reetta Ollila.

Muuli oli RIDE! -lehden kannessa keväällä 2019, lehti sisälsi Muulista vain ihan pienen kainalojutun. Kuvaa pyydettiin minulta, koska Muulista olisi saatavilla messukuvia ja kyseinen lehti oli Tampereen hevoset-messujen messulehti ja olimme suuntaamassa sinne myös Muulin kanssa.

Muuli RIDE!:n kannessa, kuvaaja Emmi Jormanainen. Kuva on otettu Elmamessuilla marraskuussa 2017.

Ridestä pystyi lukemaan kirjoittamani tekstin myöhemminkin, kun minulta pyydettiin pientä raporttia Tampereen messuilta. Sellaisen myös kirjoitin ja se ilmestyi keväällä 2019.

Tyrkytin Muulin mukaan matkaratsastuskisoihin, koska kaikki normaalit ihmiset harrastavat ihan vain kotonaan pää puskassa. Vain tyrkyt ja julkisuushaluiset harrastavat kisaamista. Sitähän pidetään tietyissä piireissä myös eläinrääkkäyksenä, hevonen kun ei oikeasti tykkää kisata, se vain välttelee painetta.

Ekat kisat menivät todella hyvin Urjalassa, jopa niin hyvin, että SRL:n matkaratsastuskomitea pyysi minulta pientä kisarapsaa tiedotteeseensa 3/2019. Tiedote on netissä vapaasti luettavissa ja pääset siihen tästä.

Seuraaviin matkaratsastuskisoihin Lietoon saapui Hevoshullun toimittaja tekemään juttua sekä Muulista että matkaratsastuksesta. Hän olikin mukanamme koko päivän ja oli myös huoltamassa meitä Maijun kanssa! Juttu ilmestyy elokuun puolivälissä tulevaan Hevoshulluun. Liedosta ei tosin saatu hyväksyttyä tulosta, mutta sitä sattuu.

Kisapuolella tyrkytin Muulin myös Porvoon laukkakisoihin mukaan. Tosiasiassa homma meni niin, että järjestäjäpuolelta oli vakaasti päätetty, että Muuli on saatava paikalle ja lopulta aikataulujen muuttuessa se onnistuikin. Kisajärjestäjä jopa kertoi mainoksessaan että paikalla on myös Muuli (isolla kirjoitettuna)! Muulifaneja olikin paikalla todella mukava määrä!

Laukkakisoista kirjoitettiin myös lehtiin. Ensin ilmestyi Uusimaan juttu, jossa Muulista oli kuva (ei haastattelua). Juttu on luettavissa ilmaiseksi myös Uusimaan kotisivuilta. Olin siis tyrkyttänyt Muulin lehteen siksi, kun olin tuonut sen paikalle. Ensi kerralla puen burkhaan ja pyydän rahaa jokaisesta kuvasta. (vitsi)

Hevosurheilun nimissä paikalla oli myös toimittaja, joka kysäisi ennen tapahtumaa (ollaan Facebookissa kavereita), että onko minun muuliani näkynyt vielä koskaan Hevosurheilussa. Ei ollut, joten sovittiin että minua saa haastatella. Satu tulikin onnistuneen kisasuorituksen jälkeen kyselemään vähän ja juttu ilmestyi Hevosurheilun keskiviikkonumerossa laukkakilpailujen jälkeen. Koska keskiviikon Hevosurheilua tilaavat vain raavaat ravimiehet (monelle ratsuihmiselle tulee vain perjantain numero), ei Hötönetissä ollut asian tiimoilta minkäänlaista keskustelua. Ravi-ihmiset eivät ole tyrkyttämistä (vielä) tajunneet.

Hieman aiemmin keväällä olin postannut Muulista kuvia lähinnä yhdysvaltalaisia muulinomistajia sisältävään ryhmään Facebookissa. Mules and More-lehden toimittaja otti yhteytt äja kysyi, voisiko haastatella minua juttuun, joka ilmestyisi lehdessä. Aiheena olisi muulinpito ja harrastaminen ulkomailla eli Suomessa. No tottakai se sopi ja sain kysymykset sähköpostiini. Juttuun mukaan ja kansikuvaksi päätyi Reetta Ollilan viime syksynä ottamia kuvia! Eikä ole näin hienoa kantta tässä lehdessä ollut pitkään aikaan! Olen tilannut lehteä parin vuoden ajan 2015 ja 2016 ja kyllästyin hieman sen sisältöön. Juttujen sisältö oli samantapaista kuin tämä, johon minua haastateltiin. "Katsokaa muuliani, se on ihana". Tiukka fakta puuttuu kokonaan. Mutta tällaisia kevyitä aikakauslehtimäisiä juttuja ilmeisesti rakastetaan rapakon takana!

Minun haastatteluni ilmestyi myös netissä ja on vapaasti kaikkien luettavissa. Pari pientä virhettäkin sinne eksyi, mutta en enää jälkikäteen pyytänyt korjaamaan niitä, koska ne eivät ole niin vakavia. Ehkä aktiivinen blogin lukija ne kuitenkin huomaa.

Monessa lehdessä ja verkossa olemme siis Muulin kanssa olleet ja sen verran tyrkky olen, että jos joku pyytää haastattelua, en siitä kieltäyty. Olen tottunut puhumaan aaseista ja muuleista toimittajille ja minulla on myös näkemys siitä, mitä haluan niistä tuoda esiin. Haluan kertoa, että ne eivät ole pitkäkorvaisia hevosia vaan ihan oma eläinlajinsa, jolla on omat tarpeensa. Tuon mielelläni esille niiden harrastusominaisuudet enkä epäröi sanoa, että pihan perällä toimettomana seisova aasi on eläinrääkätty.

Toivon, ettei aaseja hankita hetken mielijohteesta sinne pihan perälle enää yhtään enempää ja toivon, että aasienkin kanssa tehdään ja harrastetaan. Omalla esimerkilläni voin parhaiten vaikuttaa tähän. Nyt voin kertoa, että Muuli liikkuu vähintään neljästi viikossa ja runsaasti maastossa. Kerron tämän mielelläni, joten miksi kieltäytyisin, jos toimittaja pyytää saada haastattelun? Siksi, etten olisi Hötölän tyrkky?

Lue lisää

Heportteri, RIDE!, Hevosmaailma ja Horsemanship Magazine - Hevosalan aikakauslehdet arvostelussa

Valitsin postaukseen neljä hevosalan aikakauslehteä ja arvostelen ne omaan lukukokemukseeni perustuen. Luen ja arvostelen lehtiä siis täysin omasta näkökulmastani ja tämän näkökulman muodostaa kolmekymppinen muulinomistaja, joka lähinnä puskailee, ei seuraa kilparatsastusta ja on varauksellisen kiinnostunut kaikesta hörhöilystä. Lehdistä kolme neljästä on mielestäni suunnattu kaltaiselleni muuliharrastajalle. Riden kohderyhmä on hieman itseäni nuorempi, mutta otan sen huomioon vertailussani.

Kolme lehdistä muodostaa suurimman osan Suomen hevoslehdistä ja ainoa puuttuva aikakauslehti on Hippos, jota minulle ei tule koska en kuulu mihinkään ratsastusseuraan.

Esitellyistä lehdistä Heportteria tilaan, Hevoslehti Ride! päätyi minulle hevosbloggaajien pikkujouluissa, Hevosmaailman ostin lehtipisteestä, koska siinä on ottamani kuva ja Horsemanship Magazinea tilaan verkkolehtenä, mutta tämän numeron sain myös paperisena, koska kannessa on oman muulini kuva.

Yksikään lehti ei siis ole päätynyt minulle yhteistyön merkeissä, Ride jaettiin pikkujouluissa kaikille osallistujille.

Heportteri

Heportterin ensimmäisestä numerosta kirjoitin blogiini jo viime kesänä otsikolla "Heportteri - lehti joka ui vastavirtaan". Olin ja olen edelleen printin aktiivinen kuluttaja ja osallistuin Heportterin "tekemiseen" jo mesenaattivaiheessa. Sain siis tuon ensimmäisen numeron ensimmäisten joukossa. Nyt useita numeroita myöhemmin on mukavaa huomata, että lehti on pystynyt ylläpitämään samaa linjaa alusta asti ja juttuaiheita näyttää löytyvän hyvin. Lehti tuntuu paranevan numero numerolta ja uunituore numero 1/2019 upposi minuun yhdeltä istumalta! Melkein jokaisesta numerosta olen myös löytänyt pienen viittauksen aaseihin tai muuleihin. Viimeisimmässä lehdessä näistä oli maininta peräti kahdessa jutussa!

En kuitenkaan kuvittele ostavani aasilehteä, mutta on mukavaa, että nämäkin kavioeläimet huomioidaan kun niitäkin on välillä mukana tutkimuksissa. Jutut eivät olisi olleet sen huonompia, jos nämä maininnat olisi jätetty pois, mutta onneksi ne olivat mukana.

Heportterin sisällysluettelo

Lehdessä pidän kovasti osiosta, jossa esitellään meneillään olevia ja tuoreita hevostutkimuksia. Usein nämä kiertävät Facebookissa englanniksi ja ne on referoitu jonkin ulkomaalaisen hevoslehden toimesta. Koska kyseessä on tutkimukset, menee englanninkielisestä tekstistä usein osa vähän ohi. Onkin kiva lukea näistä ihan suomeksi.

Eräs näistä tutkimuksista toteaa, että hevoset tykkäävät, kun niitä rapsutetaan esimerkiksi sään alueelta, tai muulien kohdalla korvien sisältä, mutta eivät tykkää siitä, kun ne vain rutiinimomaisesti harjataan läpi. Olen alusta asti huomannut, ettei Muulikaan mitenkään erityisesti nauti harjaamisesta joten jo sen varjolla harjaan sen läpi vain kevyesti tai saatan harjata vain satulan kohdan. Muuli on onneksi tosi siisti eläin eikä piehtaroi missään märässä.

Lehdestä haluan nostaa kaksi pitkää juttua tähän postaukseen.

Ensimmäinen näistä pitkistä jutuista on Hevoset somessa. Juttuun on haastateltu Aada Lättiä, joka on pitkän linjan somettaja ja hänellä on yksi Suomen suosituimmista hevosblogeista, Aadan hevoselämää. Uskoisin että jokainen Muuliprojektin lukija tietää Aadan blogin. Juttu keskittyy hevosten hyvinvointiin somemaailmassa. On valitettavaa, että somehuomiota saatetaan hakea hevosen hyvinvoinnin kustannuksella tai hevosen kanssa tehdään vain somen takia jotain sellaista, mikä ei normaalisti tulisi mieleenkään. Aada tietää, että suurin osa seuraajista on lapsia jotka sitten ottavat mallia idoleidensa toiminnasta. Siinä mielessä somettajan on pakko hieman miettiä, mitä julkaisee, jotta hevosten hyvinvointi ei vaarannu.

Toinen someilmiö ovat Facebookryhmät, joiden tiimoilta juttuun  on haastateltu Aino Koivukunnasta, Reetta Niemelää ja Minna Tallbergia. He kaikki ovat hevosten hyvinvoinnin kannalla ja esimerkiksi suositusta Talliniksit-ryhmästä poistetaan hevosia vahingoittavat niksit ja kommentit. Tallberg peräänkuuluttaa medianlukutaitoa ja suosittelee katsomaan videoita kokonaan ilman ääntä ja päättelemään itse, vaikuttaako hevonen tyytyväiseltä vai onko sen "hauska temppu" seurausta stressistä.

Hyvä tuore esimerkki tästä on muuten video, jossa hiljattain lassottu mustangi oli hampaillaan kokeillut pressunpalasta ja sitten pelästynyt. Pelkoreaktion ansiosta hevosen leuat olivat loksahtaneet tiukasti kiinni, joten pressu jäi sen suuhun. Hevonen spinnasi aitauksessa ympyrää selvästi hätääntyneenä ja lopulta kun ei pressusta päässyt eroon, hyökkäsi eteen ja talloi sitä etukavioillaan jolloin se irtosi. Videon saatesanoissa naureskeltiin leikkisälle hevoselle vaikka hevonen oli erittäin suuressa stressitilassa. Se toteutti hevosten pakoreaktiota aidoimmillaan ja yritti ensin peruuttaa pelottavaa pressua pakoon mutta kun se oli edelleen suussa kiinni, hevonen hyökkäsi eteen ja samalla pressu irtosi.

Somelle ei kuitenkaan voida mitään eikä siitä tulla pääsemään eroon. Siksi olisikin tärkeää että ainakin me aikuiset käyttäytyisimme somessa asiallisesti ja esimerkillisesti. Vaikka tuntuisi kuinka puuduttavalta selittää päivästä toiseen miksi hevosella on joku tietty varuste, on asiallisesti asian avaaminen kuitenkin paras keino levittää tietoa.

Toinen mielenkiintoinen pitkä juttu käsitteli hevosen älyä. Kun ihmisiin liittyvä psykologia ja sen tutkimus ei juurikaan jaksanut koulussa kiinnostaa, on tämä artikkeli ihan muuta maata. Artikkeli on hevosen älyn lisäksi historiantunti hevosten ja muidenkin eläinten älykkyyden tutkimisesta. Tässä artikkelissa oli referoitu myös tutkimusta, jossa hevoset, aasit, muulit ja koirat (miksi koirat, se jää epäselväksi). Eläinten piti löytää aukko ja kulkea siitä päästäkseen ruuan luokse. Muulit ja aasit selviytyivät hevosia paremmin. Muuleista kerrotaan, että ne ovat joustavia oppijoita ja hahmottavat hyvin tilaa. Toinen mielenkiintoinen tutkimus oli sellainen, jossa hevonen yllättäen pyysi apua ihmiseltä saadakseen porkkanat luokseen aidan toiselta puolelta. Ja toki jutussa oli referoitu myös tuoretta loimitutkimusta, jossa hevoset opetettiin kertomaan, haluavatko ne päälleen loimen, haluavatko loimen pois vai ovatko tyytyväisiä nykytilanteeseen. Jos minulla joskus on oma pikkupihatto, tulen varmasti opettamaan tämän sen asukeille.

Mikään lehti ei jää ilman kritiikkiä ja Heportteri saa sitä pienestä kukkahattuilustaan. Tuoreimmassa numerossa se ei jää keneltäkään huomaamatta, kun päätoimittaja pahoittelee sitä, että yhdessä haastattelussa englantilainen laukkahevosia uudelleenkouluttava henkilö kuvailee erästä ponia tuhmaksi, kun se ei halua lähteä maastoon (kuva yllä). Toimittaja olisi voinut siivota kaiken tämän pois haastattelusta, mutta sitten siitä olisi saanut vääränlaisen kuvan. Minun mielestäni juttuja ei pidä missään tapauksessa siivoilla lehden agendaan sopivaksi, haastateltavat kertovat tietystä kulttuurista ja tietystä toimintatavasta. Haasteteltavat on vain valittava niin, että ne sopivat lehden ajatusmaailmaan. Kuinka moneen lehteen heitä Suomessa riittää?

Jos palaan vielä tähän laukkahevosten kuntoutusjuttuun, niin jokainen lukija varmasti ymmärtää että naapuritallilla ja naapurimaassa ja kauempanakin voi olla erilainen kulttuuri kuin omassa henkilökohtaisessa kuplassa ja se on ihan okei. Hevoskulttuurilla Englannissa on tietääkseni hyvin pitkät perinteet ja perinteitä kunnioitetaan eikä suurimmassa osassa perinteitä olekaan mitään vikaa. Menee vielä vuosia (jos sekään edes riittää) siihen, että Suomessa ja muualla Euroopassa hevosia ymmärretään täydellisesti eikä niitä koskaan enää "laiteta kuriin".

Itse nostaisin aiheen vierestä keskusteluun myös sen, että mikä on kuriin laittamista? Monesti sanotaan, että kun taito loppuu, väkivalta alkaa. Joissain erittäin positiivisvahvisteisissa piireissä väkivaltaa on jo napakka EI ja narun ravistelu. Jos tuollaiseen hätäkeinoon on jouduttu turvautumaan, on hevosen koulutus sössitty jollakin aikaisemmalla portaalla. Selkeää väkivaltaa on kuitenkin esimerkiksi ketjulla silmittömästi räimiminen. On helppoa erottaa ääripäiden väkivalta toisistaan, mutta väliin jää runsaasti harmaata aluetta. Ehkä ponin "kuriin laittaminen" on tarkoittanut ihan vain sitä, että sen pää pidetään maastoon lähtiessä tiukasti menosuuntaan ja sille annetaan pohjetta niin kauan, että se siirtää painoaan eteen ja lähtee liikkeelle haluttuun suuntaan. Ei sitä välttämättä ole raipalla hakattu niin pitkään, että se on saatu ajettua pois tallin pihasta. Ehkä kuriin laittaminen tarkoitti vain sitä, että tällä kertaa ponin ei anneta päättää, haluaako se lähteä vai ei.

Tämä voidaan kokea väkivallaksi kun hevosen valinnan mahdollisuus poistetaan ja ainoa valinta on se, että joko se liikkuu ja sillä on hyvä olo tai se ei liiku ja sen olo tehdään tukalaksi,

Lehteä ja varsinkin sen ulkoasua katsoessani ihmettelen myös hieman, miksi näinkin laadukkaaseen lehteen on valittu heikkolaatuisia kuvia. Ovatko esimerkiksi Niina Kirjorinteen jutussa olevat ratsastuskuvat tarkoituksella suttuisia ja sopivat hyvin hieman mattapintaiselle paperille? Tämä voi olla tehokeino, mutta kun kuvia ei lehdessä muutenkaan ole niin paljon kuin naistenlehdissä, niin eivätkö ne voisi olla hyvälaatuisia? Lehti on kuitenkin ensisijaisesti tekstilehti, kuvien tehtävä on pätkiä ja elävöittää muuten mahdollisesti puuduttavaa lukukokemusta.

Suosittelisin Heportteria mielelläni. Se on todellakin tiukkaa asiaa ja perustuu tutkittuun tietoon aivan kuten se lupaakin. Mutta se hinta. Kuusi numeroa maksaa 93,60 euroa. Se on ihan todella paljon vaikka lehti onkin 52-sivuinen, painettu laadukkaalle paperille, asiapitoinen ja ulkoasultaan kaunis.

Saan tällä samalla summalla tilattua itselleni jonkun laadukkaan englanninkielisen kirjan hevosista tai ostettua lukuoikeutta hevostutkimuksiin. On kuitenkin luksusta että joku on kääntänyt ja pureskellut ne mukavasti suomen kielelle.

Lehden voi tilata myös verkkolehtenä, joka on hinnaltaan halvempi, mutta tähän postaukseen arvioin tarkoituksella paperilehtiä. En itse välitä verkkolehdistä enkä tule niitä lukeneeksi. Mä ihan todella paljon haluaisin tilata lehden myös ensi vuonna, mutta vajaat 20 euroa numeroa kohti on minun taloudessani todella paljon. No, mietin asiaa kunhan olen lukenut kaikki tämän vuoden lehdet. Ne olen jo maksanut. Lehteä ei ole mahdollista ostaa irtonumeroina Lehtipisteestä, mutta irtonumeroita voi tilata lehden verkkokaupasta 17,90 euron hintaan/numero.

Hevoslehti RIDE!

Ride! jatkaa Riders Magazinen jäljillä ja on siis käytännössä sama lehti, mutta eri kustantajan alla. Tämä numero on ihan ensimmäinen Ride ja se oli ostettavissa vain Playsson.netin verkkokaupasta. Tiimi lehden takana on sama kuin Riders Magazinessakin ja on olo huomata, että ulkoasu on parantunut koko ajan. Vaikka en kuulukaan lehden kohderyhmään, olen silti hankkinut jokaisen numeron koska kannatan printtimediaa.

Lehden sisältö on monipuolista, mutta punaisena lankana tässä numerossa ovat Helsingin, Tallinnan ja Tukholman Horse Showt ja niistä kirjoitetut jutut ja haastattelut. Lisäksi tutustutaan latvialaiseen taidemaalariin, ratsastusjousiammuntaan, pararatsastukseen ja varsinkin sen taustajoukkoihin, minishettikseen, rintaremmeihin ja hevosen verryttelyyn.

RIDE!:n sisällysluettelo

Hevosten kilpailumaailma ei itseäni niin kovasti kiinnosta, mutta raportti Hihssissä olleelta Henk Noorenin miniklinikalta aukesi minullekin riittävästi. Ja sitten juttu, jossa on analysoitu voittajan rataa ja haastateltu tätä, ei ole niin kovin kiinnostava ja aikakauslehdessä tällainen juttu on jo "vanha" kun jokainen on lukenut menestyksestä jo muuta kautta ennen kun lehti ilmestyy. SIHSissä esiintyneen Alizee Fromentin haastattelu oli mielenkiintoista luettavaa ja kuvat upeita! Juuri tällaisten esitysten takia päätin, että lähden itsekin Tukholmaan tänä syksynä. Kun en niin välitä kilparatsastuksesta, on HIHS minulle vähän sellainen blaah. Mutta jos HIHSsin yksi iltaohjelma olisi vaikkapa Apassionata, niin olisihan se aika makee juttu!

Lehden jutut ovat kompakteja ja lyhyitä, mutta kun kohderyhmänä ovat teini-ikäiset ja nuoret aikuiset hevosharrastajat, ovat jutut tälle kohderyhmälle varmasti aivan sopivat. Lehdessä ei ollut mitään "lapsellista" sisältöä, vaan pystyin itsekin naureskelematta lukemaan lehden sujuvasti läpi. Ride! eroaa kaikista muista lehdistä siinä, että se julkaisee muiden kuin ammattilaisten kirjoittamia juttuja. Kun bloggareiden tekstejä luetaan mielellään verkosta, mikseivät ne toimisi myös lehdessä. Riden tarkoitus on laajentaa somekenttää lehteen, mutta tässä numerossa yhteys someen jäi hieman kevyeksi jos ei satu ennestään tietämään, että artikkelien kirjoittajilla on myös blogi tai jokin muu aktiivinen somekanava.

Kun Heportterissa sisältö painottui tekstiin, on Ridessa paljon kuvia ja ne sopivatkin hyvin lehden sisältöön ja kohdeyleisölle. Ride! ei anna minun ikäiselleni lukijalle ajattelemisen aihetta. En jää miettimään juttujen sisältöjä jälkikäteen enkä palaa niihin ja se kertoo varmasti siitä, etten ollut lehden suoraa kohdeyleisöä. Nautin lehdestä sen lukuhetken ajan ja säästän sen samaan tapaan kuin muutkin hevoslehteni mutta siinä se. Taitto tässä numerossa oli mukavan ilmavaa ja yksinkertaista ilman mitään kikkailuja.

Kritiikittä ei tämäkään lehti selviä ja yksi ongelma ovat lehden kuvat. Kansikuva on valitettavan rakeinen, koska se on otettu hämärässä HIHSsissä. Se ei kuitenkaan ole niin rakeinen, että rakeisuus olisi tehokeino. Lehden sisällä olevat kuvat olivat tarkkoja ja hyvälaatuisia, mutta suurin osa turhan tummia, mikä taas on painon kanssa sovittava asia ja seuraavassa lehdessä kuvat ovat varmasti käsitelty vaaleammaksi ennen painoa. Kuulin, että painotaloa oli vaihdettu, joten menee aina 1-2 lehteä, ennenkuin värit saadaan molemminpuolin sopiviksi.

Koska lehden yksi ajatus on yhteisöllisyys ja yhdessä toimiminen, on haastatteluissa käytetty haastateltavien tai heidän lähipiirinsä ottamia kuvia. Se tekee jutun kuvituksesta epätasaista ja useasta kuvasta puuttui kuvateksti, joten kuvassa olevan henkilön nimen saattoi arvailla vain kuvaajan nimestä. TIHSin kuvagalleriassa ei ollut yhtään kuvatekstiä, onko kuvissa niin tunnettuja ratsastajia, että lehden kohdeyleisöön kuuluva lukija tuntee nämä?

Numerosta kauttaaltaan puuttui viimeistely ja loppusilaus. Tekstissä oli kirjoitusvirheitä ja toistoja, kuin jutut olisivat jääneet oikolukematta. Erään jutun kuvat ja kuvien kuvaukset olivat menneet väärinpäin ja ihmettelin hetken ajan rintaremmien eroavaisuuksia ennen kuin tajusin tämän.

Hinnaltaan Ride! on erittäin kilpailukykyinen. Vuoden lehtitilaus vuodelle 2019 maksaa 19,90 ja tällä saa vuoden aikana ilmestyvät neljä numeroa. Lehti tulee myös myyntiin Lehtipisteeseen.

Hevosmaailma

Vihtiläinen lehtitalo Karprint tuottaa erilaisia erikoislehtiä ja näistä Hevosmaailma on ilmestynyt jo ainakin 20 vuotta! Kun tällä aikavälillä hevoslehtiä on tullut ja mennyt, on Hevosmaailma pystynyt pysymään elossa, hatunnosto!

Lehti kertoo olevansa yleislehti hevosista ja suunnattu ihmisille, jotka harrastavat, hoitavat, kasvattavat ja rakastavat hevosia. Artikkelit on kirjoitettu selkeästi aikuisille lukijoille ja itse lukijana kiitän siitä. Sisältö on monipuolista ja artikkeleita on terveydestä, maailmalta, miniaaseista, eri hevostoduista ja varusteista. Valtaosa sisällöstä liittyy ratastuspuoleen, mutta ravureitakaan ei ole unohdettu. Jos koko perhe harrastaa hevosia, on lehdessä kaikille varmasti luettavaa. Nostan seuraavassa esiin muutaman itseäni kiinnostavan artikkelin.

Portugalissa toimii vain yksi hevostenpelastusjärjestö, englantilaisen pariskunnan perustama Their voice Portugal, joka on ollut suomalaisissakin hepparyhmissä esillä, koska paikassa on käynyt useita suomalaisia vapaahetoistyöntekijöitä. Yhtä näistä, 18-vuotiasta välivuottaan viettävää Hannaa haastateltiin lehteä varten. Juttu avaa hevosenpelastuksen lisäksi kivasti myös portugalilaista hevosenpitoa. Lusitanoista sanotaan, että ne ovat sen luontoisia, että kestävät aika kurjaakin kohtelua ja käsittelyä. Moni tosi kurjassa kunnossa pelastusjärjestölle tullut hevonen onkin siis hyvin ihmisystävällinen eikä "kanna kaunaa". No, eivät hevoset muutenkaan osaa solmia salajuonia ihmisiä kohtaan, mutta osa hevosista ei varmaan edes tiedä paremmasta. Tilalla laihat hevoset lihotetaan, orit ruunataan, hevoset kuntoutetaan, käsitellään ja sitten ne ovat valmiita uusiin adoptiokoteihinsa. Ne voivat vaihtaa maatakin ja jutussa on kehityskuvat saksaan menneestä Luis-varsasta.

Vaikka Portugalissa on runsaasti hevosia, on outoa, että tällaisia pelastusjärjestöjä on vain yksi. Jutussa avataan hieman taustoja ja kerrotaan, etteivät hevoskasvattajat koe, että tällaiselle toiminnalle olisi tarvetta. Ilmeisesti heidän mielestään hevosenpito on ihan riittävällä tasolla. Se kertoo myös maan kulttuurista. Heille laiha hevonen on yhtä normaali kuin meillä metabolinen ihraniska. Molemmat ääripäät kärsivät varmasti yhtä paljon mutta se hoikempi on helpompi saada kuntoon.

Seuraavassa jutussa esteratsastaja ja asianajaja Antti Linna kertoo hevoskaupan sudenkuopista ja muistuttaa, että jos viisivuotias Suomessa kasvatettu ratsuhevonen maksaa alle 20 000, on siinä yleensä jotain vikaa, koska täällä ei ole mahdollista saada kulujaan pois alle tuon hinnan. Hän ei ota huomioon sitä, että suurin osa Suomen hevoskasvattajista tekee työtä sydämellä, ei matikkapäällä. Minustakin tuntuu, että hevoskaupan ongelmat ovat lisääntyneet viimevuosina ja Linnan mukaan se johtuu siitä, ettei ostaja oikein tiedä mitä on ostamassa tai ostanut. Usein nämä hevoset ovat hintahaitarissa 5 000 - 15 000 euroa, eli sellaisia harrastehevosia tai hieman parempia sellaisia. "Pohjimmiltaan kiistassa on kyse ostajan kokemasta pettymyksestä, koska hevonen ei olekaan osoittautunut unelmien ratsuksi", Linna kertoo haastattelussa. Oma muulini oli tällainen sika säkissä. Se oli käytökseltään saapuessaan sellainen ettei sitä mitenkään ole voitu käsitellä ja kouluttaa Espanjassa ennen autoon lastausta, mutta tiesin heti, että siitä en voisi reklamoida, koska minulla ei ole mitään "todisteita" asiasta. Sen sijaan, kun säkäkorkeus oli yli 10 cm matalampi kuin mitä piti, oli se syy reklamoida. No, kuten tiedätte, mitään alennusta tai hyvitystä en saanut enkä ole ihmisenä sellainen, että viitsisin tapella. Onneksi Muuli sentään oli halpa. Espanjassa on ilmeisesti edullista kasvatella hevosia kolmivuotiaiksi.

Lehden yhtenä teemana on yhteishaku ja koulutus ja siihen liittyen lehdessä oli juttu sekä Kristasta, joka on koulutukseltaan ravintolakokki mutta työskentelee ratsastuksenohjaajana ja on valmistunut Ypäjältä. Kokin opinnoista on ollut hyötyä rahallisesti mutta myös asiakaspalvelukokemus. Jutussa on myös käyty läpi uutta monimuotokoulutusta, joka on helpotus työn ohella opiskelevalle. Töitä voi jatkaa normaalisti opiskeluiden ohella. Lisäksi lehdessä esitellään Suomen hevosalan oppilaitoksia ja niiden tarjoamia mahdollisuuksia.

Syy, miksi lehden alunperin ostin, on siinä oleva juttu miniaaseista. Rölli on Hevostoiminta Valkaksen toinen miniaasi ja tekee keikkaa esimerkiksi palvelutaloissa. Rölli on minulle tuttu, se on ollut Elmamessuilla mukana ja kesällä kävin sen omistajan luona tekemässä jutun emänsä hyljeksimästä miniaasista Callesta. Kävin myös vuolemassa nämä aasit loppuvuodesta. Tiedän, että Satu on tosi tarkka aasiensa hoidosta ja ruokinnasta ja hän oli pyytänyt jutun oikolukuun. Siinä onkin hyvä faktalaatikko, jossa on tietoa myös aasien ruokinnasta. Ja juttuun oli valitti myös yksi ottamani kuva Callesta, ihan luvan kanssa.

Jutut eivät sinänsä jää mieleen pyörimään, mutta olivat informatiivisia ja kiinnostavia. Mietin lehteä lukiessani, että aika sissejä ovat, kun saavat edelleen vuosien jälkeen lehteen niin paljon sisältöä!

Kritiikittä ei tämäkään lehti jää. Tästäkin lehdestä tuntuu puuttuvan viimeinen silaus ja juttujen taso ja sisällön syvyys vaihtelee. Se on tietenkin ihan luonnollista, kun jutut ovat tulleet eri toimittajien kynistä. Tekstissä on kirjoitusvirheitä ja vähän hassuja lauseita, jotka eivät ole hyvää suomenkieltä. Lehden kuvat ovat joko kuvapankkikuvia tai haastateltavien lehteen lähettämiä kuvia. Tämä on aiheuttanut ongelmia aiemminkin, kun haastateltava on lähettänyt jonkun muun kuvaajan kuvan kysymättä ensin lupaa. Koko sivun kuvasta aikakauslehdessä maksetaan keskimäärin noin 300 euroa ja kansikuvasta enemmän, joten ammattikuvaajaa varmasti harmittaa kun Hevosmaailma on käyttänyt lehteä ilmaiseksi vedoten kuvan lähettäjän vastuuseen. Omia kuviani on aiemminkin ollut Hevosmaailmassa, mutta he eivät kunnioittaneet pyyntöä laittaa kuviin nimeni kuvaajaksi. Kuvat oli merkattu vain "henkilön XX kotialbumi". Kuvieni käyttöön siis oli lupa, mutta kuvaajan nimi oli taitossa "unohtunut".

Kuvien laatu vaihtelee eikä niitä ole käsitelty "samaan tapaan". Se on myös aika hankalaa jos haastateltava lähettää kännykkälaadun otoksia. Lehti on kyllä oivaltanut hyvän paikan säästää. Kuvapankkikuvat ovat halpoja ja haastateltavien ilmaisia. Tämän lehden kuvittaminen valokuvaajien otoksilla tekisi tosi ison lisälaskun.

Karprint ei myöskään painotalona ole toiminut ihan täydellisenä työnantajana. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukaista tämä blogipostaus, jonka on kirjoittanut Karprintin entinen freelancetoimittaja. Hän työskenteli talossa 2012, mutta oman käsitykseni mukaan asiat eivät ole parantuneet. Tuon tekstin perusteella Hevosmaailmaankin saattaa kirjoittaa juttuja sellaiset toimittajat, jotka eivät tiedä hevosista lähtökohtaisesti mitään. Sen takia juttuihinkin tulee helposti outoja virheitä ja hassuja sanoja jos haastateltava ei ymmärrä pyytää juttua oikolukuun itselleen.

Ulkoasua freesaisin ja paljon. Hevosmaailma on näyttänyt ihan samalta kaikki ne vuodet, kun olen sen irtonumeroita ostanut. Sivumäärä on 84 ja lehden vuosikerta (6 numeroa) maksaa 41 euroa kestotilauksena. Irtonumeron hinta on 6,90 ja lehti on myynnissä Lehtipisteessä.

Horsemanship Magazine

Tämä lehti on englantilainen ja sen sisältö on siis tietenkin myös englanniksi. Tilaan lehteä verkkolehtenä (ja häpeällisen monta numeroa olen jättänyt lukematta, koska en ole mikään verkkolehtien superfani) mutta tämän numeron sain paperisena kotiin, koska lehdessä on oman muulini kuva. Sen takia otin myös tämän lehden vertailuun mukaan ja ehkä saan Sinutkin kiinnostumaan lehdestä! Tämä on nimittäin oikeasti hyvä lehti ja vuoden verkkotilaus maksaa vain 11 puntaa!

Horsemanship Magazine eroaa kotimaisista lehdistä siitä, että lehdessä on vähän toimitettua aineistoa. Suurin osa artikkeleista on siis palveluntarjoajien tai harrastajien itse kirjoittamia tekstejä, toki ne ovat käyneet oikoluvun läpi. Koska tunnen päätoimittajan ja hänen miehensä somen kautta (teimme Sari Maydewin kanssa mm yhteisen videon vuosi sitten!) tiedän, että lehteä tehdään täysin vapaaehtoisesti saamatta siitä mitään oikeaa korvausta ja siihen nähden lehti on tosi kiva!

Lehden sisältö mukailee lehden nimeä ja sloganissaan lehti kertoo toimivansa inspiraation ja tiedon lähteenä kaikille ratsastajille. Sisällöstä saa varmasti parhaan kuvan, kun lyhennän tähän muutamia lehden artikkeleita.

Ensimmäisessä pitkässä jutussa, joka liittyy pidempään juttusarjaan hevosen anatomiasta, keskitytään hevosen päähän ja mm silmää ympäröiviin lihaksiin. Juttu vilisee lihasten englanninkielisiä nimiä, etten itse pystynyt tekstiä riittävissä määrin ymmärtämään mutta sellaiselle, jolle termit ovat tuttuja, on juttusarja varmasti hyvin informatiivinen.

Sarah Weston taas omistaa viisi new forestin ponia ja pitää niitä vapaana New Forestin alueella. Hän kertoo jutussaan nuorimmasta varsasta ja pohtii, kuinka paljon tätä kannattaa kesyttää. Usein hevoset otetaan vuodeksi tai pariksi talliin ja koulutetaan ja käsitellään hyvin, mutta silloin hevosista voi tulla hyvinkin ihmisläheisiä ja ne hengailevat kylien ja teiden lähellä. New Forestissa kolarit mm hevosten kanssa ovat valitettavan yleisiä ja niihin päätyvät juuri nämä kesyimmät yksilöt, jotka eivät ymmärrä pelätä. Westonin varsaa on sen verran kesytetty, että sille sai riimun tunnistuksen, mikrosirutuksen, polttomerkkauksen ja ruunauksen ajaksi ja toki nämä toimenpiteetkin tulivat tehtyä samalla. Sen enempää Weston ei halua varsaa käsitellä ja tällä hetkellä puolitoistavuotiaana ruunana se ei lähesty ihmisiä ollenkaan. Mielenkiintoista kuvausta tällaisesta hevosenpidosta! Koska olen itsekin käynyt pari kertaa New Forestissa (lue postaus tästä), on tosi mielenkiintoista lukea artikkeleita aiheesta. Jos päästäisin Muulin tuolla tavalla vapauteen, voin vannoa, ettei siitä näkyisi enää koskaan perskarvaakaan.

Lehdessä on yleensä aina myös jokin juttu aaseista tai muuleista. Niitähän on Englannissa moninverroin enemmän kuin Suomessa, joten jo sen takia niille pitää antaa palstatilaa. Lisäksi päätoimittajalla on kaksi omaa muulia. Tällä kertaa artikkelissa kerrotaan, mistä muuleja saa ja mihin pitää kiinnittää huomiota niiden ostossa. Sari on itse kirjoittanut artikkelin ja nostaa esiin aika tärkeän jutun. Jos myynti-ilmoituksen kuvissa muuli on savinen ja kaukana laitumella riimu päässä, pitäisi hälyytyskellojen soida. Yleensä tällainen muuli ei anna helposti kiinni koska sitä ei ole pystytty harjaamaan eikä siitä ole tarkkoja lähikuvia. Eihän kukaan myyjä varmasti tarkoituksella laita ilmoitukseen kuvaa likaisesta eläimestä, eihän? Ja jos laittaa, kertoo sekin jotain muulinpidosta. Jos sitä ei siistitä kuviin, on sen hoito varmaan muutenkin vähän niin ja näin.

Englannissa on muuten ihan sama ongelma muulien suhteen kuin muuallakin. Donkey Sanctuaryssä on lukuisia hankalia ja väärinymmärrettyjä muuleja ja myyntiin tulee erittäin harvoin jos koskaan isokokoisia ratsuksi koulutettuja yksilöitä. Se johtuu siitä, että omistajat pitävät näistä kiinni ja myös siitä, että niitä on maassa melko vähän. Sen takia muuleja tuodaankin ulkomailta.

Seuraavassa jutussa yhdysvaltalainen pitkänlinjan muulinkasvattaja ja -kouluttaja Meredith Hodges kertoo muulien jalostuksen historiasta Yhdysvalloissa. Artikkeli on osa Hodgesin juttusarjaa, joka ilmestyy myös Mules and More magazinessa (tilasin sitä aiemmin) sekä ADMS:n jäsenlehdessä (tilasin sitäkin). Tämä artikkeli oli mielenkiintoinen. Kun Yhdysvalloissa alettiin alunperin kasvattaa isompia muuleja, käytettiin hevostammoina sellaisia tammoja, jotka olivat liian huonoja hevoskasvatukseen. Samaan aikaan aaseja oli jalostettu tosi isoiksi, rotua kutsutaan mammuttiaasiksi. Muulit olivat kyllä isoja ja vahvoja, mutta "sysirumia" näyttelyitä ja urheiluratsastusta ajatellen. Ne olivat työkoneita, eivät ratsuja. Hodgesin äiti oli jo muulinkasvattaja ja pyrki tuottamaan atleettisia muuleja käyttämällä emätammoina arabeja, täysverisiä, tennessee walkereita, morganeita ja myös työhevosia. Hän huomasi, että suurimmat mammuttiaasiorit tekivät jälkeläisistä kolhoja mutta hieman pienempi aasiori tuotti paljon parempia muuleja. Heidän ensimmäinen hyvä siitosorinsa oli Little Jack Horner, jonka Meredith myös opetti ratsuna tosi pitkälle. Jälkeläiset olivat ihan hyviä kaikista eri rotuisista tammoista mutta Meredith halusi jalostaa vielä paremman dressagemuulin. Aiemmin käytetyt quartermuulit, appaloosamuulit ja arabimuulit olivat ihan soivia pelejä, mutta turhan pieniä kilpailumaailmaan ja quarterhevosen takia ne olivat takakorkeita ja liikkuivat alamäkeen.

Lopulta ratkaisu löytyi trakehnerristeityksestä Vickistä, joka oli täydellinen muulintekokone! Trakehner pystyi tuottamaan todella kevytrakenteisia ja hienosti liikkuvia muuleja. Nämä eivät enää liikkuneet alamäkeen ja säkäkorkeus oli tavoitteessaan. Ja näitä muuleja Meredith kasvattaa jatkossakin. Yhdysvaltojen parhaat koulumuulit ovat juurikin peräisin erilaisista puoliveriroduista kun taas maastossa arvostetaan pienikokoista quartermuulia. Sen selkään on helppo päästä vaikka ratsastaja olisi isompikin ja luonteeltaan nämä ovat rauhallisempia. Muuleja voi siis tehdä erilaisiin tarpeisiin, mutta on upeaa että ainakin yksi kasvattaja tuottaa ylpeänä maan hienoimpiin kuuluvia koulumuuleja!

Yhdessä artikkelissa käydään läpi ratsastuspelkoa, aihe on ollut jonkin verran pinnalla myös Suomessa. Lehdessä todetaan että "fear is not failure" ja että todella moni pelkää jossain vaiheessa. Pienen kyselytutkimuksen mukaan ratsastushaluttomuus ja pelko juontavat juurensa usein putoamiseen tai loukkaantumiseen ja kun keski-ikäinen ratsastaja riittävän monta kertaa katkoo luitaan ei ihme, ettei ratsastus enää jaksa kiinnostaa. Haastatteluissa hevospuolen ammattilaiset kertovat omien pelkojensa synnystä ja kertovat, miten pääsivät peloista yli. Eräs ohje on "ratsasta vain silloin, kun olet siihen valmis äläkä siksi että on vain pakko liikuttaa hevonen. Jos olet ratsastuksen aikana jännittynyt, alkaa se tunne liittyä ratsastukseen ylipäätään ja siitä on vaikeaa päästä eroon". Minä luulen, että Muulin ratsu-uran alkuaikoina itselleni kävi juuri noin. Tiesin, että selkään on noustava, mutta aina se oli jännittävää. Vaikka ratsastuskerta olisikin mennyt ihan hyvin, jännitin kovasti seuraavaa kertaa ja silti menin selkään. Vasta kun näin, että Sanna hanskaa Muulin ihan hyvin aloin luottaa siihen, että pärjään itsekin sen kanssa. Eniten kohdallani jännitystä aiheutti kontrollin menetys. Eli jos Muuli lähtee, ei minulla ole mitään työkalua saada se hanskattua. Nyt, kun se on mennyt niin kivasti jo pitkään, ei minulle jää mitään pelkotiloja päälle vaikka se kerran kuukaudessa lähtisi hanskasta.

Nostan vielä yhden jutun, jossa käsitellään hevosten ahtaanpaikan kammoa. Varmasti kaikki hevoset kärsivät siitä, onhan hevosten luonnollinen ympäristö olla aakeella laakeella. Kesyhevoset toki tottuvat jo varsana karsinaelämään, hankalampaa on niille, jotka ovat eläneet Muulin tavoin villeinä siihen asti, kun ne on lassottu ihmisen käyttöön. Jutun on kirjoittanut hevostenkouluttaja Anna Twinney, joka on saanut oppinsa Monty Robertsilta. Hän käyttää Montyn Dually riimua, jota hän pitää erittäin tehokkaana työvälineenä kun hevosta opetetaan pois paineesta. Minullakin on tämä riimu ja olen ottanut kerran maastakäsittelytunnin Monty Roberts-kouluttajalta. Postaukseen pääset tästä. Riimusta ollaan ainakin Suomessa montaa mieltä ja kukkahattuisimmat käyttäjät tyrmäävät sen ja pitävät eläinrääkkäyksenä. Minä en, mutta minä sidonkin Muulin sujuvasti puomiin ihan naruriimullakin. Noniin, sitten aiheeseen. Twinneylle tuli koulutukseen hevonen, joka oli hyvin huolestunut tallissa, maneeseissa ja muissa ei-ulkoilmatiloissa. Hevonen ei myöskään käyttänyt tarhakatosta ollenkaan. Twinney siedätti sitä ensin maneesiin rakennetussa kehikossa, jota pienennettiin ja johon lisättiin katto. Kun siedätys tehtiin hitaasti, otti hevonen kaiken hyvin vastaan. Viikon koulutusjakson jälkeen hevonen lastautui hyvin ja alkoi käyttää kotonaankin katosta!

Tämä on aukeama jutusta, jossa käydään läpi hevosen pään lihaksistoa ja sitä, mihin lihakset vaikuttavat. Luulisin.

Koska ilman kritiikkiä ei selviä mikään tuote, ei kotimainen eikä ulkomainen, korjaisin tästäkin lehdestä joitakin juttuja. Lehti on aavistuksen kukkistelua eikä se varmaan sovi aktiiviselle saksalaistyyliselle kilparatsastajalle. Ratsastusvinkkejä lehti ei siis jakele, nille on varmasti Englannissakin omat sopivat kanavansa. Tässä numerossa taitossa kuvien ja tekstin tasapaino oli mielestäni hyvä, mutta vanhemmissa lehdissä tekstiä ja mainoksia on ollut liikaa kun taas juttuihin liittyviä kuva on saattanut olla vain otsikon taustalla bannerina. Koska kuvat tulevat juttujen tekijöiltä, on niihin hankalaa vaikuttaa. Tekstin tasaisin palstoilla molempiin sivuihin ja toivoisin lehteen enemmän selkeästi toimitettua sisältöä.

Toisaalta.. Lehden erittäin edullinen hinta korreloi ihan kivasti. Sivumäärä on 52 ja lehden verkkolehtitilaus maksaa siis 11 puntaa vuodessa. Paperilehti Suomeen maksaa kestotilauksena 35 puntaa vuodessa eli noin 40 euroa. Lehti ilmestyy kuusi kertaa vuodessa. Lehti on ulkoasultaan kaunis ja painettu kiiltävälle paksulle paperille jossa kuvat pääsevät hienosti oikeuksiinsa.

Jatkoon vai ei?

Sytykkeeksi, vessapaperiksi vai säilöön?

Lehtiä on todella vaikea vertaille keskenään, koska jokaisella on oma fokus ja kohderyhmänsä. Usein kuuluu puhuttavan että Suomesta puuttuu The Hevosaikakauslehti, mutta ei sellaista varmaan ole edes mahdollista tehdä, koska hevosharrastajat ovat jakautuneet omiksi ryhmikseen. Ensinnäkin meillä on raviporukka ja ratsuporukka ja sitten on ratsuporukan sisällä puskailijat ja tavoitteelliset ratsastajat. Sitten on kilparatsastajat ja ne, jotka vain kotona menevät tavoitteellisesti. Uskoisin että näilläkin on hieman eri intressit. Mikään lehti ei voi palvella kaikkia mutta itselleni näistä lehdistä sopivin oli kyllä Heportteri, omasta agendastaan huolimatta. Sen luin kakistelematta kertaheitolla läpi ja tulen palaamaan siihen vielä. Horsemanship Magazine tuli hyvänä kakkosena, mutta pään lihaksiston faktajuttu jäi harmittamaan, kun en yksinkertaisesti ymmärrä sitä riittävän hyvin omalla englanninkielentaidollani. Lehdestä on kuitenkin sekin hyvä puoli, että se parantaa omaa kielitaitoani. Kirjoitanhan Instassa pääsääntösiesti Englanniksi ja kielioppivirheeni haittaavat varmasti osaa seuraajista.

Hevosmaailma yllätti, se oli ihan okei, mutta en kokenut sitä niin hyväksi, että tilaisin sen. Jos se kävisi läpi perusteellisen ulkoasu-uudistuksen, voisin harkita asiaa. Minulle itselleni lehden ulkoasu on tärkeä osa lukukokemusta.

Ride! puolestaan oli vähiten minulle kirjoitettu, luin sen läpi, mutta se ei liikuttanut minua sen enempää. Tällekin lehdelle kaipaisin ammattilaisotetta ulkoasusuunnitteluun, voisin jopa harkita oikean tilauksen tekemistä. Nythän minulla kävi hyvä munkki ja olen voittanut tämän vuoden kestotilauksen! Jännittävää seurata, miten lehteä tullaan kehittämään vuoden aikana! Kustantajan ja nimen vaihto oli ensimmäinen askel, lisää on varmasti tulossa.

Lue lisää

Heportteri - lehti joka ui vastavirtaan

Pitkän linjan toimittaja ja päätoimittaja Teija Uurinmäki toteutti unelmansa omasta hevoslehdestä ja synnytti Heportterin. Lehti poikkeaa valtavirrasta ensinnäkin sillä, että se tosiaan on fyysinen painettu lehti. Printillä ei nimittäin ole mennyt kovin hyvin enää pitkään aikaan. Toiseksi lehdessä painotetaan pehmeitä arvoja ja hevosten parempaa ymmärtämistä. "Haluan vaikuttaa siihen, että hevosia ymmärrettäisiin ja kohdeltaisiin yhä paremmin. Jostain syystä tieteellinen tieto ei ole saavuttanut hevosihmisiä kovin hyvin. Toisaalta epäilen, että tilanne on alalla kuin alalla sama. Heportteri pyrkii omalta osaltaan korjaamaan tätä vääryyttä ja välittää tutkittua, luotettavaa tietoa ymmärrettävässä ja viihdyttävässä muodossa." Uurinmäki kertoo pääkirjoituksessa.

Lehteä varten oli joukkorahoituskampanja, johon minäkin osallistuin 25 eurolla. Sillä sai tämän ensimmäisen numeron painettuna kotiin. Joukkorahoituskampanjassa on aina joku minimisumma, johon tähdätään. Jos se ei tule asetetussa ajassa täyteen, saavat osallistujat rahansa takaisin. Heportterin kohdalla kampanja toteutui ja ensimmäinen numero toteutui. Seuraava, elokuussa ilmestyvä, on tekeillä.

Seuraavan numeron hintaa on muuten laskettu ja se on 17,90 euroa. Sinänsä se on paljon ja toisaalta ei. Hintaa selittää lehden fyysinen laatu, paperi ja painolaatu ovat erinomaisia. Lehti on paksu ja siinä on paljon luettavaa. Suurena painetun tekstin ystävänä voin nähdä itseni lehden tilaajana. Toisaalta 18 eurolla saa kovakantisen kirjan kirjakaupasta. Nämä on näitä elämän valintoja.

Seurasin lehden valmistumista Heportterin Facebookista siitä lähtien, kun sain siitä vihiä. Katsoin videon, missä Teija kertoi lehden tulevasta ulkonäöstä, koska taittopuoli kiinnostaa minua. En ole graafikko enkä varmaan edes opiskelun jälkeen omaisi sellaista silmää, kuin mitä siinä vaaditaan, mutta pidän siitä, kun lehti näyttää kauniilta ja kuvittelen ymmärtäväni aiheesta jotain.

Ja erottuihan se selkeästi edukseen. Tyyliltään lehti noudatteli asiapitoisia naistenlehtiä. Hevoslehtien pölyinen ja ummehtunut tyyli oli jätettu kauas jälkeen. Tässä ei ollut mitään viitteitä Hippokseen tai Hevosmaailmaan tai muihin lehtiin. Juttujen taitto seurasi juttujen sisältöä, tosin joillekin aukeamille olisin kaivannut kuvia tai jotain muuta keventämään sisältöä. Esimerkiksi lehden avaava pitkä artikkeli "Taikavoimia" tuntui ensisilmäyksellä ylitsepääsemättömältä raskaan taittonsa takia.

Paperilaatu on paksu ja laadukas ja sivukoko on leveä, joka antaa taittajalle ihan eri tavalla mahdollisuuksia kuin A4-kokoinen lehden sivu. Lehden kannessa on kaunis hevosmaalaus, jossa kaksi hevosta nuuskuttavat levollisesti toisiaan. Sen on maalannut Meri Kaarto.

Lehden jutut ovat normaalilehteä pidempiä, mutta onneksi väleissä on myös lyhyempiä juttuja keventämässä lukuelämystä. Sisältöä on laidasta laitaan, jonka takia punainen lanka jäi minun kohdaltani puuttumaan. Tietenkin ymmärrän, että kyseessä oli ensimmäinen numero, mutta jutut vaikuttivat sellaisilta että "otetaan kaikki mitä tulee mieleen", eikä lehdessä ollut mitään tiettyä teemaa. Tai no oli, kaikki perustuu tutkittuun tietoon.

Pitkä artikkeli Taikavoimia, josta julkaistiin maistiainen myös lehden nettisivuilla, vaikutti aluksi kukkahattuhörhöilyltä mutta kun taistelin sen kuvien puutteesta huolimatta loppuun, perustui se vankasti tutkittuun tietoon. Tosin, sisältö perustui ihmisen ja hevosen suhteelle ja koska itse en tietoisesti voimaannu hevosia halaillessani (en tietoisesti koskaan halaile hevosia), ei juttu sinänsä kolahtanut minuun. Mutta olin yllättynyt siitä, kuinka paljon aiheesta onkaan tutkittua tietoa ja kuinka sujuvasti se oli upotettu osaksi artikkelia.

Erityisen erinomainen ja mainittava juttu kertoi hevosten seerumihoidosta kesäihottumaa vastaan.

Eläinlääkäri Raija Hallamaa on kehittänyt jo jonkin aikaa sitten seerumihoidon, joka on hyvin auttanut kesäihottumaisia hevosia. Se tehdään hevosen omasta verestä. Lehdessä sen tekeminen oli selitetty niin hyvin ja kansantajuisesti, että jopa minä ymmärsin miten se toimii. Se toimii ilmeisesti samaan tapaan kuin sarkoidin hoito, siihenkin voi tehdä seerumia hevosen omasta verestä. Seerumia on saanut noin 300 hevosta 12 vuoden aikana ja 70% niiden omistajista kertoi hyötyneensä siitä. Seerumin tekeminen ei minusta kuulostanut edes kovin kalliilta. 42 eurolla saa seerumia kahdeksi kesäksi ja se yleensä riittää. Kyllä minä ainakin kokeilisin tätä, jos Muulille tulisi kesäihottuma.

Tämä juttu oli siis hyvä ja mielenkiintoinen, mutta mistä yllätyin iloisesti vielä lisää oli seuraava juttu, jossa oli haastateltu eläinlääkäri Oona Uunilaa, joka oli lisensiaattityössään tutustunut kesäihottumaan ja sen hoitoon. Hän ei usko veriseerumin tehoon ja pitää sitä homeopatiana, koska sitä ei ole voitu riittävästi tutkia. Tässä jutussa käydään tarkasti läpi kesäihottuman syyt ja seuraukset ja lopuksi Uunila suosittelee suojaamaan hevosen polttiaisilta esimerkiksi hyönteisloimen avulla.

En muista ihan hetkeen lukeneeni kahta artikkelia samasta aiheesta mutta näin eri näkökulmista, kiitos tästä!

Lyhyemmistä jutuista oli erityisen mielenkiintoinen yhden sivun juttu, johon oli referoitui kolme tuoretta hevostutkimusta. Näistä luen mielelläni jatkossakin!

Yksi artikkeli käsitteli pihattoja ja juttuun oli haastateltu myös Granåsan omistajaa Åsa Grönlundia. Olen kerran käynyt tallilla kuvaamassa kaverin valmennustuntia ja kävimme myös pihaton puolella. Paikat olivat tosi siistit ja upeat ja mietin tuolloin, että Muuli asuisi täällä tallilla varmasti, jos asuisin tuolla suunnalla.

Haastattelussa oli kuitenkin yksi pikkujuttu, joka ei siis liity pihattoon sinänsä mitenkään, mutta joka on itselleni ehdoton nou nou. Hevosilla ei pidetä olkea, koska ne syövät sitä. Lainasin Grönlundin kommenttia myös omaan olkiartikkeliini. Pihattojutun taitto oli mielestäni oikein erityisen kiva.

Pihattojutun kuvat olivat todella kauniita ja rauhallisia.

Niina Kirjorinteen juttu tuntumasta oli asiallinen ja hyvä, tosin en itse ole ihan vielä sillä tasolla ratsastuksellisesti, että hienosäätäisin tuntumaa tuolla tasolla. Vaikka toki pitäisi. Kaivan artikkelin esiin sitten, kun on se hetki. Lehteä en nimittäin ajatellut hävittää mihinkään.

Hevosen siedättämisjutun kainalossa olleet eri tavat siedättää olivat mielenkiintoiset. Olen toteuttanut melkein kaikkia jollain tasolla, mutta en ole ajatellut, että tavoilla on mitään erityisiä nimiä. 

Satu Lindstedin (satu.la-blogi) kirjoittama matkajuttu Espanjasta oli erinomainen matkajuttu hevosmatkailusta. Jutussa käytiin usealla eri tallilla ja tekstiä oli todellakin runsaasti, kuten lehdessä kuuluukin. kuvia oli myös paljon ja ne olivat hyvälaatuisia. Matkajutuissa se ei aina ole itsestäänselvyys. Tähän asti olen tottunut lukemaan matkajuttuja hieman puolueellisista näkökulmista, kun niistä kirjoittavat eniten henkilöt, jotka niitä myös tarjoavat. Tällainen puolueeton ihan taviksen tekemä reissu olikin hyvä valinta lehteen. Jutussa oli muuten mainittu myös minimuuli, kuvaa jäin tosin kaipaamaan.

Vaikka lehti ei olekaan vielä tavoittanut suurinta yleisöään, eikä kaikkia ratsastajia päätoimittajan mukaan edes ole tarkoitus tavoittaa, on siihen jo ehditty liittää termi "kukkahattu". Sillä tunnutaan nykyään erottavan kaikki valtavirrasta (saksalainen tyyli pitää hevosia) poikkeava hevosenpito. Olen itseasiassa aika hämmentynyt siitä, että jopa narunpyörittäjät eli luonnollisen hevosmiestaidon toteuttajat niputetaan hörhöihin, vaikka pyöröaitatyöskentely on rajuimmillaan aika kaukana kukkahattuilusta.

No takaisin lehteen. Se on  helppo niputtaa kukkislehdeksi. Ilmeisesti pihattoja pidetään hörhöhommina, koska Suomessa ei taida olla yhtään isoa kilpatallia, jossa kilpahevosia pidettäisiin pihatto-olosuhteissa. Suomessa ei myöskään ole vielä yhtään Stacy Westfallia, joka ratsastaisi Hihssissä vaativampaa koulua ilman varusteita. Ja jos jotain ei Suomessa ole, niin sitä ei ole olemassa.

Siedättäminen ja maastakäsittely on kyllä tekemässä tuloaan, hitaasti. En usko että kenelläkään on pahaa sanottavaa Andrew McLeanista (linkki vie Ellikin juttuun) ja moni on tästä kiinnostunut. Silti perisaksalainen hevosenkäsittely on meissä vahvasti sisällä.

Parhaimmillaan Heportteri kertoo juuri sen, minkä kaikki jo periaatteessa tietävät, mutta pysyttelevät silti vanhassa tutussa hevosenpitomoodissa. Heportterilla onkin vaikea tehtävä, kuinka tuoda uutta tutkittua tietoa hevosväelle ilman, että vanhoja tapoja lytätään liikaa?

Silloin lukija nimittäin menee puolustuskannalle eikä suostu ottamaan enää mitään uutta vastaan.

Lue lisää

Riders Magazine on rohkea uutuus Lehtipisteessä, mutta miksei lehtitiimiin palkattu taittajaa?

Playsson.netin ahkeroima Riders Magazine tuli tänään saataville Lehtipisteen toimipisteisiin kautta maan. Hain omani Järvenpään sittarista. Oloni on ristiriitainen.

Periaatteessa olen iloinen siitä, miten joku vielä uskaltaa tuottaa uutta printtimediaa, sillä onhan se nyt tehnyt hidasta kuolemaa jo pitkään digin vallatessa markkinoita. Hevoslehdistä Hevoset&ratsastus sulautui Hippokseen ja Villivarsa on lopettanut. Tunne Hevonen tuli ja meni. Lisäys jälkikäteen: Olihan tässä myös Pro Hevonen, joka tuli ja meni. Jäljellä ovat Hippos, Hevoshullu, Hevosurheilu ja ihmeen pitkään kituuttanut Hevosmaailma.  Ja nyt uutuutena Riders Magazine, joka on saanut englanninkielisen nimen kustantajaltaan, joka tekee myös Ravi Magazine-lehteä. Sama julma hevosenpää löytyy molempien lehtien kannesta.

Mutta. Kun tehdään printtiä, niin minun mielestäni pitäisi tehdä kunnolla. Hyvät jutut tai kuvat eivät riitä, jos hommaa ei viedä loppuun asti. Lehdessä on hyvä kansi, eikä vähiten siksi, että siinä on pinkkiä, mutta mitä sitten tapahtui ulkoasulle ja taitolle? Miksi lehti näyttää sisällysluettelosta lähtien alakoulun luokkalehdeltä, jolla kerätään varoja Lintsin kevätretkeen?

Ainekset olivat kuitenkin olemassa, on kirjoittajahenkinen tiimi, on valokuvaajaa (Rosita on napannut hienon kansikuvan ja muut kuvat Aadan haastetteluun!), on toimittajia mukana tiimissä, mutta mitä hel-vet-tiä tapahtui siinä kohtaa, kun lehteä alettiin taittaa? Taittaja kun pelastaa heikommankin tekeleen, mutta tämä rohkea yritys ei todellakaan erotu lehtihyllystä edukseen nykyisessä ulkoasussaan.

Kerroin aiemmin blogissa, että taitan kissayhdistyksen jäsenlehteä ja olen ottanut mallia Aasiyhdistyksen mainiosta Pitkäkorvat-lehdestä, jota meillä taittaa ammattigraafikko. En ole itse ammattilainen, mutta jonkinlainen silmä minulla on ja tiedän, mikä toimii printtitekstissä ja mikä taas verkkotekstissä. En ole myöskään kirjoittamisen ammattilainen, mutta aika monta haastattelua ja artikkelia olen elämäni aikana kirjoittanut, lähinnä toki aaseihin liittyen. Joku haju minulla siis lehden teosta on.

Riders Magazinen sisällöstä vastaavat suurimmaksi osaksi bloggaajat. Mira (Mira ja Danny) on lehden päätoimittaja ja Penina (Pennie's - Based on a true story) toimii sisältövastaavana. Muita tuttuja bloggaajia ovat Kaktu (Kaktu & Futura), Linnea Huilla (Yonkers Boko's), Alex Muurinen (Alexsuuri), Rosita Dahlberg (Ride Love Laugh) ja Essi Sohlman (Dancing on four legs). Lisäksi tiimiin kuuluu muitakin henkilöitä, mutta nämä ovat itselleni tutuimmat ja olen kaikki muuten tavannut myös livenä!

Bloggaus ei kuitenkaan riitä siihen, että pystyy kirjoittamaan hyviä ja virheettömiä lehtiartikkeleita. Jutut olisi voitu oikolukea vielä kertaalleen jonkun kirjoittamisen ammattilaisen puolesta, jolloin puhekielen sanat ja väärät taivutukset olisivat ehkä karsiutuneet. Blogeissa tai verkkoteksteissä en edes huomaa virheitä, mutta printissä ne jotenkin pistävät silmiin paljon herkemmin.

Lehti kannattaa myös tulostaa ihan muutamaan kertaan ennen painoa, koska sitä selatessa huomaa oudot taittomokat. Muun muassa sen, että jos teksti on tasattu molempiin sivuihin, pitäisi viimeinen rivi jättää tasaamatta, jottei sanojen väliin tule pitkiä tyhjiä välejä. Anfangin käyttö on hyvä tehokeino, jutun ensimmäisessä kappaleessa. Sen jälkeen sitä ei pitäisi käyttää. Eikä ainakaan, jos sen perässä on vain yksi rivi tekstiä.

Kuvia ei ole lehdessä käytetty kovin rohkeasti, mutta koko sivunkin kuvia olisi lehteen mahtunut, jos fonttikoko olisi ollut maltillisempi ja tyhjät rivivälit olisi karsittu pois. Lehteen painettavien kuvien pitää olla hyväresoisia valmiiksi, tässä numerossa osa kuvista on rakeisia ja ne olisi pitänyt jättää kokonaan pois. Kenenkään Facebookista ei voi ladata taittokelpoisia kuvia.

Taitto-ohjelma Scribus ei nököjään päivitä sivunumeroita automaattisesti, Talliniksit on siirretty lehden loppuun ilmeisesti loppuvaiheessa kun sivunumero 25 on jäänyt juttuun. Osa sivunumeroista on aukeaman keskellä, kun niiden kuuluisi oletettavasti olla aukeaman ulkolaidoilla.

It's all about details! Nämä "pikkujutut" eivät olisi koskaan päätyneet taittamaani kissalehteen asti ja ihmettelen, miten tällaisia ei ole korjattu valtakunnalliseen levikkiin tehdystä lehdestä! Ne nyt näkee persesilmälläänkin, jos lehti olisi annettu riittävän monelle henkilölle oikolukuun ennen painoon lähettämistä.

Jutuista pidin ehdottomasti eniten Essin kirjoittamasta haastattelusta, jossa esiteltiin Turun cityhevonen Nuppu omistajineen. Juttu kulki hyvin, oli mielenkiintoinen ja helposti luettava. Sen sijaan hevosten laidunelämän tarkkailu oli jotenkin vaikealukuinen, vaikka oli paljon lyhyempi. Ja miksei tätä Mari Villikaria esitelty sen paremmin, mutta sähköpostiosoite on kerrottu? Irtokenkäjuttuun olisin toivonut enemmän kuvia, tai miten olisi video irtokengän lyönnistä Playssonin nettisivuilla? Lehtihän on enemmän kuin hevoslehti, jolloin sisältöä olisi kai tarkoitus olla muissakin muodoissa kuin printtinä?

Treenivinkit ratsastajalle olivat melko raskaita taittonsa puolesta, joten juttu ei houkutellut lukemaan.
Kuolainjuttu oli eniten lehtiartikkelin oloinen, koska siihen oli haastateltu useampia henkilöitä. Heidän suorat repliikkinsä erottuisivat kuitenkin paremmin, jos ne olisivat aina omalla rivillään, ja edelleen ne tyhjät rivit pois tekstin lomasta.

Kuvittele kunnon kynttiläillallinen kotona. On ostettu luomukarjan sisäfilepihvit kauppahallista, on musiikkia ja romanttista fiilistä. Ja sitten pihvi paistetaan kengänpohjaksi ja tarjoillaan paperilautaselta ketsupin kanssa. Sellainen tuli mieleen Katrin blogivinkkijutusta. Eli ainekset olivat, mutta vituiks meni. Jutun ulkoasu ja taitto on niin huono, että jutun lukeminen ärsyttää.
Lehdessä ei ole yhtenäistä ulkoasua ollenkaan.

Kuten huomaatte, en nyt näe lehteä oikein mitenkään tämän ulkoasun takaa. Takerrun lillukanvarsiin. Tällä ensimmäisellä numerolla ei tuntunut olevan sisältönsä puolesta mitään yhtenäistä teemaa, vaan juttuvalikoima tuntui sellaiselta "helpolta", eli mitä nyt sattuu tulemaan mieleen ja mistä sai helposti materiaalia. Pari artikkelia on Playsson.netin portaalista. Seuraava lehti ilmestyy joulukuussa, ja siihen on tulossa rapsaa ainakin Working Equitationista.

Minä rakastan lehtiä ja painettuja kirjoja. En kirjastolaisena halua, että ne katoavat digin tieltä. Minä haluan uskoa, että Riders Magazine parantuu numero numerolta ja ehkä jossain kohtaa sitä taittaa ammattimainen graafikko ja kielenhuollon ammattilainen tsekkaa tekstit läpi. Miksi lähteä tekemään näin isoa projektia mutta jättää homma puolitiehen? Ensimmäisen numeron pitäisi olla upeista upein taidonnäyte sisältöä ja ulkoasua myöten, että ihmiset kyselevät, milloin voi tehdä kestotilauksen.

Mutta totta puhuen, jos en tuntisi tekijöitä, olisi lehti jäänyt sinne Järvenpään sittarin lehtipisteeseen.
En ole pahoillani siitä, että siirsin blogini toiseen portaaliin Playssonista. En ole katkera siitä, etten liity mitenkään tähän lehteen. Tai ettei Muuli ole kansikuvassa. Saan urakoida lehtien parissa ihan riittävästi muutenkin ja Muulikin on loistanut Pitkäkorvien kannessa. Mutta jos seuraavaan numeroon tarvitaan apusilmiä oikolukuun ja taittoon, niin olen erittäin mielelläni käytettävissä, täysin ilmaiseksi.

Playssonin rohkeus on niin ihailtavaa, että olisi surku, jos lehti ei saisi jatkoa. Joten nyt vetoan teihin kaikkiin, ostakaa lehti, ja tallille toinen, tukekaa yritystä, moni muu ei olisi näin uhkarohkeaan yritykseen lähtenyt! Hatunnosto siitä!

Itse käyn ostamassa vielä pari numeroa, ihan kannatuksen vuoksi. Tee sinäkin samoin!

Lue lisää

Horsemanship magazine, hevoslehti täynnä asiaa!

Kiinnostaisiko hevoslehti, joka poikkeaa hieman valtavirrasta ja esittelee muutakin kuin ratsastusta? Suomessahan sellaista lehteä ei ainakaan tällä hetkellä ole, joten katseet on suunnattava ulkomaille. Englannista löytyykin mainio Horsemanship Magazine, jonka päätoimittajana aloitti pari numeroa sitten Sari Maydew! Muuliprojektin lukijat saattavat muistaa, että Sari pitää Mulography-nimistä blogia ja hänellä on kaksi muulia.

En tiennyt tästä lehdestä yhtään mitään ennen kuin Sari ja Ben hyppäsivät puikkoihin. Ja kun näin vanhempien numeroiden  ulkoasua ja sisältöä, niin en totta puhuen olisi lehdestä kiinnostunutkaan. Numerot näyttivät olevan täynnä "katso mun hevosta, se on ihana" -tyylistä tekstiä vailla mitään kunnon faktoja. Jutut tulivat suoraan hevosten omistajilta tai alan yrittäjiltä. Sellainen on muuten myös yhdysvaltalainen Mules and More magazine, jota en enää jaksa tilata.

Chattailin Sarin kanssa alkuvuodesta ja hän halusi muuttaa lehden sisällön kohti oikeaa asiaa ja vähentää näitä ihkujuttuja sun muita täytteitä. Lehden tilaajakunta oli kuulemma pieni ja tarkoitus olikin faceliftata koko lehti. Ulkoasussa tapahtuikin huima parannus.

Lehdellä tuntuu olevan pieni tai olematon toimittajakunta sillä suurin osa jutuista on eri alojen ammattilaisten itse kirjoittamia. Toimitettua materiaalia ei siis ole näissä kahdessa ensimmäisessä numerossa ollut ollenkaan. Olen tottunut suomalaisiin lehtiin, jossa palkatut toimittajat toimittavat jutut ja ammattilaisten juttuja voin lukea heidän yritysblogeistaan. Teksti on kuitenkin laadukasta, joten se varmasti oikoluetaan ja korjataan moneen kertaan. Tekstistä ei siis välttämättä huomaa että kirjoittaja vaihtuu juttujen välissä.

Englannissa näyttää olevan paljon yrittäjiä hevosalalla. Valmentajaa ja kouluttajaa löytyy vaikka kuinka. Vaikka kirjoitin alkuun että tämä lehti poikkeaisi valtavirrasta, niin en tarkoita enkelihörhöilyä, yksisarvisskeidaa tai muuta hevosen tuntemista. En edes tiedä poikkeaako tämä Englannissa valtavirrasta, kun siellä on harrastusta varmasti jokalähtöön. Suomesta tämä eroaa siten että mukana on länkkäriä, maastakäsittelyä, aaseja, kengättömyyttä (mutta ei siksi että kengät olisivat pahasta), kuolaimettomuutta (mutta ei niin että kuolaimet olisivat pahasta) ja erilaisia hevostaitureita. Ei siis staroja koulumaailman huipulta vaan esimerkiksi Endo the Blind ja The Nightingales. Linkit vievät Facebook-sivuille.

Poimin tuoreimmasta numerosta itseäni eniten kiinnostavia juttuja tähän

Endo the Blind. Endo on sokea yhdysvaltalainen hevonen. Se sokeutui vasta aikuisiällä uveiitin takia mutta omistaja ei luovuttanut vaan jatkoi harrastamista. En tiennyt että he kisaavat jopa WE:ssä ja ihan sijoittuen! WE taitaa tosin olla aika pienen piirin juttu Yhdysvalloissa, mutta silti. Onhan siellä hevosharrastajia kuitenkin ihan jumalaton määrä Suomeen verrattuna.

Kevyt istunta -artikkelissa ratsastuksenopettaja kertoo kuinka istuntaa voi keventää takapuolelta reisien varaan jolloin tasapaino on parempi ja hevosen on helpompi liikkua. Tämähän on ihan peruskauraa Suomessa, mutta kuvitelkaas tilanne Englannissa, jossa lapsille vain ostetaan ponit ja kovaa ravia. Ei siellä käydä millään ratsastustunneilla, vaan istutaan satulassa fiilispohjalta. Eikä se fiilis näytä kuvien perusteella olevan mikään hyvä istunta.

Aasien koulutuksesta kertoo Meredith Hodges. Luulen että artikkelit ovat samoja, joita ADMS ja Mules and More magazine ovat jo julkaisseet, mutta varmaan aika harva tilaa näitä lehtiä. Meredith kertoo ihan perusjuttuja ja vaikka jutussa esiintyykin aina aaseja tai muuleja, sopivat menetelmät täysin myös hevosiin. Meredithin tyyli eroaa valtavirran hevosenkäsittelystä siinä, että hän tekee asiat hitaasti ja pilkkoo kaiken pieniin osiin. Hän käyttää namipalkkiota, mutta ei samassa tiheydessä kuin naksuttelijat.

Lukijoiden kysymyksiin vastaa ongelmahevoskouluttaja Anna Bonnage. Näistä tulee jopa tosi nostalginen fiilis, kun yleensä asioita kysellään ht.netissä tai Facebookissa.

Hevosagilityä harrastetaan jo monessa maassa, mutta Suomeen se ei ole oikein vielä rantautunut. Tiesitkö että lajissa voi osallistua kilpailuihin, jotka toimivat niin että radan saa postilla kotiinsa ja suoritus videoidaan ja lähetetään liittoon? Ahkerimmat ja parhaimmat palkitaan! Mukaan pääsee kuukausimaksulla ja olen ihan oikeasti harkinnut tämän testaamista. Joo tiedän että agilityä voi harrastaa ihan itsekseen, mutta tämän kautta siihen tulisi jotain tavoitteitakin.

Unbridled goddess on Instagramtili, jota kannattaa ehdottomasti seurata. Tara Davies kertoo kuinka hevosen olemusta ja tunteita voi kuunnella entistä paremmin ja ottaa kantaa siihen, mitä pitäisi tehdä jos hevonen on sillä fiiliksellä että "en muuten tee".

Yesterday was Misa's first beach day! I am so incredibly proud of her, she was so calm-as always- and took in the sights and sounds of the wild ocean without fear. She stepped over driftwood and through pools of seawater, climbed up and down dunes and through sand grass, curiously watched fishermen casting lines and beach goers running and yelling, dogs barking and chasing sticks. She stayed so calm and quiet, just observing everything and curiously investigating everything she could put her nose on. It was high tide and a very blustery day but even with all that high energy she listened to me and mirrored my energy perfectly. Every time I put her in a new and "scary" situation I'm reminded of how priceless all the hours of bonding and trust exercises we've done are. It pays off 1000 fold to take the time to really get a solid foundation so that your horse always feels safe as they encounter new experiences with you by their side. We didn't do any liberty work, and only a little bit of circling and transition work, as she was doing so well I didn't want to push her. I was happy simply with her being able to pay attention to me in this new situation, so getting a few soft transitions and some forward down stretching was just icing on the cake! She did everything so well, I'm so happy with her! Oh and she hopped in and out of the trailer like a pro, no hesitation whatsoever. For having been in a trailer less than 5 times in her life I couldn't be more proud of how willing she is. Especially after her last trailer ride, which was when I brought her home almost a year ago. It was an 18 hour drive through horrible storms and took 2 hours to get her out of the trailer. So to go from that, to this, is amazing! #humboldtcounty #andalusian #pre #purarazaespañola #spanishhorse #pferd #libertytraining #naturalhorsemanship #andalusianhorse #adoptdontshop #poho_post #featuremesophie #bestofequines #horseposts #europaspferde #postinghorses #pferdepost_123 #animalpostplease #dapplegrey #dressurpferd #bitless #equinephotography #puraraza #unbridledgoddess

Henkilön Artemisa de la Caza, PRE (@unbridledgoddess) jakama julkaisu 7. 11ta 2016 klo 11.33 PST

Sue Thomas kertoo siitä, miten itse kehitetty ja valmistettu tuote saadaan markkinoille. Hänen tuotteensa ovat kuolaimettomat suitset, joille jän antoi nimeksi Transcend Bitless Bridle. Juttu ei ole näiden suitsien mainostamista vaan se kertoo siitä miten tuotekehittely eteni ja miten se vietiin markkinoille. Tsekkasin muuten suitsien hinnan ja koko paketti kaksilla ohjilla maksaa noin 170 puntaa.

No ihan hörhöilyttä ei päästy, sillä yksi juttu kertoo eläinten kanssa kommunikoinnista. Sen on tietenkin kirjoittanut tämä kommunikoija itse. Olen muuten ajatellut kokeilla jotain sellaista Muulinkin kanssa. Eli lähettäisin joko kuvat sähköisesti tai sitten kommunikoija tulisi tapaamaan Muulia. En usko siihen nimittäin pätkääkään, mutta kaikkea pitää kokeilla. Paitsi kansantansseja ja..

 No mitä tämä lehti sitten kustantaa? Lehti ilmestyy kuudesti vuodessa ja sivumäärä on 52. Lehti maksaa verkkoversiona 11 puntaa vuodessa (12,5e) ja tilattuna tuplat. Tämän saa tilattua myös Suomeen paperiversiona. Verkkolehti on kuitenkin tämän vuoden alusta muuttunut sellaiseksi, että koko lehti on mahdollista ladata itselleen jolloin sitä on helppoa lukea koneelta tai tulostaa lehdeksi. Minä olen niin vanhanaikainen tyyppi että tulostin lehden itselleni A5-kokoisena.

Suosittelen kokeilemaan edes vuodeksi, tässä ei nimittäin kovinkaan paljon häviä jos lehti ei sittenkään tunnu omalta. Lehden sivuille ja tilamaan pääsee tästä. Sivuilta löytyy myös muutamia ilmaisia artikkeleita, ne ovat tosin aika vanhoja.

Lue lisää