Vieraskynä: Apua tuntumaongelmiin Niina Kirjorinteen tunnilta

Tällä kertaa vieraskynänvarteen joutui Tiina ja postauksen aiheena on Niina Kirjorinteen tunnille osallistuminen Muulin kanssa. Ole hyvä, Tiina!

Blogin seuraajat varmaankin tietävät, että olen liikuttanut Muulia ratsain ja maasta kun Kaisa ei itse ole päässyt menemään (viime syksynä kahden työpaikan kiireiden takia ja nyt keväällä polvisaikun takia).

En pidä itseäni mitenkään supertaitavana ratsastajana. Kuulun siihen ryhmään, joka katsoo omia ratsastusvideoitaan löytäen tuhat ja yksi virhettä, mutta yritän silti olla itselleni armollinen. Tämän lajin viehätys on kuitenkin nuo ahaa-elämykset, kun itse oppii tai onnistuu opettamaan hevoselle (tai Muulille, hehe) jotain uutta. Mikään ei ole niin opettavaista (ja kamalaa) kuin omien ratsastusvideoiden katsominen.

Hankin ensihevoseni Väiskin reilut kahdeksan vuotta sitten. Väiski oli tuolloin juuri kääntynyt kuusivuotiaaksi ja itse olin täysin puska Ö-tasoinen. Olin hurahtanut ratsastuskoulun tunneilla klassiseen kouluratsastukseen ja ahaa-elämyksistä tuli niin koukuttavia, että oli pakko ostaa oma hevonen. Oli käsittämätöntä, miten pienillä istunnan korjauksilla hevosessa tapahtui niin suuri muutos ja kuinka tekemällä vähemmän, tapahtuu itse asiassa paljon enemmän.

Olen valmentautunut Nora Ylöstalon (ent. Jeulonen) silmän alla ja käynyt muutaman kerran vuodessa Catherine Laurentyn kursseilla siitä saakka, kun Väiskin ostin. Catherine on ollut itsensä Nuno Oliveiran oppilas ja Nora opettaa hyvin samaan tyyliin kuin Catherine. Kirjorinne edustaa myös tätä niin kutsuttua klassista suuntausta, mutta hän on ammentanut suuren osan opistaan eversti Cardelta. Niina on lisäksi opiskellut paljon hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Näitä oppeja yhdistelemällä hän keskittyy jokaisen ratsukon yksilöllisiin ominaisuuksiin ja auttaa hiomaan tasapainoa, suoruutta ja notkeutta.

Klassinen kouluratsastus mielletään usein ilman jalkaa ja löysin ohjin hissutteluksi, mutta oma kokemukseni on aika kaukana tästä. En itse asiassa edes miellä klassista kouluratsastusta miksikään spesiaalijutuksi. Oman kokemukseni perusteella se on ratsastusta, missä korjataan ensin ratsastajan virheet. Hevonen seuraa lähes aina mukana, kun ratsastaja antaa hevoselle mahdollisuuden liikkua oikein.

Klassisessa kouluratsastuksessa keskitytään siihen, että hevonen liikkuu itse, ratsastajan sitä kantamatta. Tästä tulee ehkä herkästi mielikuva löysillä ohjilla ratsastamisesta, sillä usein ratsastaja pitää opettaa ensin löytämään oma tasapaino selässä ottamatta ohjista tukea ja luottamaan siihen, että se hevonen ei poistu paikalta, vaikkei suussa roiku maitopurkin paino molemmissa ohjissa.

No, mutta asiaan: Mikä johti ajatukseen mennä Muulin kanssa Kirjorinteen Niinan tunnille? Se, että olen saanut Niinalta todella paljon apua ja avaimia oman hevoseni kanssa. Olin lukenut Niinan blogia jo pitkään ja sen vuoksi uskalsin pyytää häntä minua ja hevostani katsomaan. Olimme hevoseni pitkän sairasloman jäljiltä sellaisessa lähtötilanteessa, etten ihan ketä tahansa olisi rohjennut paikalle pyytää. Nora olisi ollut vaihtoehto numero yksi pitkän historiamme takia, mutta hän asuu nykyisin niin kaukana ja on mennyt vielä lisääntymään niin liikkuminen on väistämättä vähän rajoittunut. Niinalla ja Noralla on pikkuisen eri lähestymistavat asioihin, mutta mielestäni on hyödyllistä käydä useamman valmentajan silmän alla. Jokainen näkee asiat eri tavalla ja jokaiselta saa varmasti jotain oppia, mikä hyödyttää itseä. Yhtään ei kyllä harmita, että tuli tutustuttua Niinaan myös.

Väiskillä oli todella isoja ongelmia tuntuman kanssa, eikä se käyttänyt kroppaansa oikein. Nyt kun olen Muulin kanssa tovin touhunnut, olen törmännyt samankaltaisiin tuntumaongelmiin ja siihen, että Muulin ohjattavuus kärsii sen liikkuessa lavoillaan. Ongelman korjaaminen tuntumaongelman takia on tuntunut vaikealta. Ajattelin, että saadaan Niinalta avaimia tähän ja jos minä onnistun opettamaan Muulille parempaa tuntumaa, se helpottaa myös Kaisaa.

Muulilla on ollut toisinaan tapana singahtaa selkäännousussa, joten arvelin, että se tekee sen ihan varmasti nytkin kun ollaan vieraassa paikassa. Edelliskerralla tällä tallilla vieraillessa mentiin maneesissa ja Muulilla oli uusi grippipadi satulan alla. Uusia juttuja siis. Silloin se veti oikein kunnon pierupukkilähdöt selkäännousun jälkeen. Harmillisesti sitä ei kukaan saanut ikuistettua, vaikka silminnäkijöitä olikin useampi. Muulin kotitallilla nuo selkäännousut ovat huomattavan paljon rauhallisempia.

Noh, selkäännoususingahdusta lukuun ottamatta Muuli käyttäytyi todella hienosti vieraassa paikassa! Vaikka oltiin kentällä ja trafiikkia ympärillä oli varmasti sata kertaa enemmän kuin kotona niin mitään tuhmaa tai tyhmää Muuli ei tehnyt. Pällistelyä oli enemmän kuin kotona, mutta se suotakoon. Muuli on vähän sellainen pällistelijä.


Niinan kanssa keskityttiin kokeilemaan, miten Muuli reagoi erilaisiin ohjasotteisiin. Pääosa tunnista (tai puolituntisesta) mentiin käynnissä ja lisäksi otettiin vähän ravia.

Muulin kanssa tehtiin esimerkiksi sitä, että molemmat ohjat otettiin kevyelle tuntumalle yhteen käteen ja käsi tuettiin Muulin omaan kaulaan. Silloin tuntuma on siellä, mutta siihen ei tule ulkoista painetta vaan käsi seuraa Muulin omaa liikettä ja tuntuma vaan on. Muuli kun herkästi reagoi paineeseen tai käden jännittymiseen poistumalla paikalta, saa käden kanssa olla todella tarkka.

Koska käsi kaulassa koko ajan on melko hankala asento ratsastaa, jatkettiin tehtävää sillä, että suunnasta riippuen pidetään joko ulko- tai sisäkäden nimetön kaulaa vasten. Toisella kädellä voi sitten perstuntuman mukaan keskustella suupielen kanssa joko johtavilla ohjasotteilla tai vain rutistelemalla ohjaa pehmeästi nyrkissä. 

Välillä Muuli reagoi ohjaan asettumalla ja rentoutumalla, ihan kuin olisi aina niin tehnyt ja välillä niska kivettyy ja jäkittää vain vastaan. Olen varma, että reaktio riippuu täysin ratsastajan tekemisistä, sillä Muuli on ihan superherkkä suun lisäksi myös painoavuille. On todella vaikeaa tuntea tai nähdä, milloin se reagoi mihinkin, joten täytyy vaan kiitellä luojaa siitä, että sen pakoreaktio on muutaman vuoden aikana lähestulkoon poistunut kokonaan, eli ratsastajan virheille on nykyään jo vähän varaa :D

Tunnin jälkeen oli vähän tyhmä olo. Olin halunnut Muulilla Niinan tunnille siksi, että saisin apua samoihin ongelmiin kuin Väiskin kanssa. Ei sitten tullut itselle mieleen kokeilla niitä samoja asioita Muulin kanssa, mitkä Väiskillä toimivat :DDD Urpo…

No, mutta sitä varten on ammattilaisia: He kertovat, miten edetä kun omat hoksottimet eivät pelaa tarpeeksi pitkälle. Sain ”uusien juttujen” lisäksi vahvistusta siitä, että jo kokeilemani ja tekemäni jutut ovat itse asiassa aika hyviä olleet nekin. Lisää treeniä vaan!

Lue lisää

Vieraskynä: Sannan viimeinen postaus Muulista, miten projekti meni kouluttajan näkökulmasta?

Muuli palasi Sonkajärveltä kotiin heinäkuun alussa. Sanna lupasi blogin lukijoille ja minulle vielä viimeisen vieraskynäilyn, jossa hän summaa yhteen kokemuksiaan Muulin koulutuksesta. Jos kaipaat hevosellesi tai muulillesi hyvää koulutuspaikkaa, lue postaus loppuun. Postauksen kuvitin "ikimuistoisilla" kuvilla Muulin koulutuksen ajalta. Tässä ensimmäisessä kuvassa on viimeinen Muulin ja Sannan yhteiskuva. Se on otettu juuri ennen kotimatkalle lähtöä.

----

Huhhuh, kaksi kuukautta sitten Muuli poistui Kaisan kuskaamana tontiltani, ja vasta nyt kykenen avautumaan pitkästä koulutusjaksosta. Palautuminen ja kokemuksesta ylipääseminen vei tovin ja minusta tuntuu, että vasta nyt pystyn ajattelemaan selkeästi ja kokoamaan hieman ajatuksia Muulin kouluttamisesta.

Vitsi vitsinä. On pitänyt melkoista haipakkaa kesän ajan ja välillä meinannut unohtuakin, että minun oli tarkoitus kirjoittaa vielä tänne. Alkuun tuntui ihan oudolta, kun ei ollutkaan enää tarvetta olla kuvaamassa jokaista hännänheilautusta ja tilannetta, eikä ole tarvinnut karjua v***n Muulia pitkin pihoja. Muulin ihania öninöitä ja hörinöitä on kyllä hieman ikävä, onneksi viikon päästä pääsen tapaamaan Muulia sekä muita muuleja, kun menen pitämään muuli bootcampia. Tosin muuttuuko ajatusmaailma sen viikonlopun jälkeen, kun vastassa onkin neljä muulia? Lähden kurssilta hiukset harmaina ajatellen ”EI ENÄÄ IKINÄ MUULEJA!”

No ei olla niin radikaaleja. Hauska viikonloppu tiedossa varmasti.

Olen seurannut Kaisan matkaa Muulin kanssa suurella mielenkiinnolla, ilolla ja ennen kaikkea ylpeydellä. Ja ylpeä olen nimenomaan Kaisasta, Muuli on osoittanut hieman taantumisen merkkejä nyt Kaisan viimeaikaisten viestien perusteella, joten se ei vielä saa täysiä pisteitä. Mutta Kaisan asenteen muuttuminen oli ihan parasta tämän koulutusjakson aikana. Muistan kun Kaisa tuli ensimmäistä kertaa käymään maaliskuussa, ja ratsastimme hieman kentällä ja lähdimme sitten maastoon Kaisa Muulilla minun käsihevosena. Se jännitys mikä oli aistittavissa jo ihan kentälläkin ratsastaessa… täysin normaalia, tottakai, en siis tarkoita että paheksuisin sitä tai mitään. Tämä oli ymmärrettävää, kun Muuli oli kevätjuhlaliikkeitä esitellyt jo ennen minun luokseni saapumista ja vielä minun luonanikin.

Ensimmäinen kerta, kun Kaisa ratsasti muulilla koulutuksen aikana.

Hevosten (ja muulien) koulutuksessa tärkeintä ei ole vain yrittää täyttää omistajan tavoitteet hevosen suhteen, vaan myös se, että omistaja itse pärjäisi hevosensa kanssa jatkossa. Eihän siitä tulisi mitään, jos ratsastaisin kolme (tai kuusi) kuukautta hevosta ja omistaja hakisi sen kotia ilman, että olisi käynyt kertaakaan luonani. Tai voisihan se niinkin toimia ja ehkä joku tekeekin niin. Itse kyllä haluan, että omistaja on mukana koulutuksessa ja käy luonani edes kerran koulutusjakson aikana. Tällöin voimme yhdessä katsoa missä vaiheessa koulutus on, onko toiveita, ollaanko menossa kohti niitä tavoitteita jne. Kaisa kävikin luona kerran kuukaudessa maaliskuusta lähtien, joka oli todella hieno juttu. Avoimuus on myös tärkeää hevosen koulutuksessa. Okei, Muuli oli myös blogijulkkis, eli Kaisa odottikin minulta tietoa ja materiaalia blogiaan varten. Tosin vaikka blogia ei olisi ollutkaan, olisin silti informoinut Kaisaa kyllästymiseen asti jokaisesta Muulin tempauksesta. Haluan kertoa rehellisesti kaikki hyvät sekä huonot kokemukset, ja olla myös nöyrä siinä suhteessa, jos tuntuu että jossain asiassa minulla ei ehkä riitä osaaminen.

Uskon että näillä Kaisan vierailuilla sekä tiiviillä yhteydenpidolla oli merkitystä siinä, että ero Kaisan asenteessa maaliskuun versus kesäkuun viimeisen viikonlopun välillä oli kuin yö ja päivä. Kesäkuussa niin vain Kaisa pisti Muulin ojennukseen, jos Muuli osoitti pienintäkään merkkiä vastaan hangoittelusta. Kaksikko kävi myös yksinään maastossa ja ovat tehneet sitä kotipuolessakin. Maastoreissut ovatkin Kaisan postauksien ja päivityksien mukaan sujuneet pääosin hyvin.

Muulin koulutusprojekti kaikkinensa sujui mielestäni ihan hyvin. Oli ylämäkiä ja alamäkiä, välillä oli jopa pätkiä ettei ollut kuin tasaista tietä. Ryhdyin projektiin alusta alkaen sillä ajatuksella, että Muuli on täysin kouluttamaton. Samat maastakäsittelyasiat tekisin myös koulutetulle hevoselle, joka tulisi koulutukseeni. Haluan päästä sinuiksi hevosen kanssa, saada sen kunnioituksen ja luottamuksen ja vasta sitten ryhtyä ratsastuspuuhiin. Mielestäni etenin aika johdonmukaisesti ja asteittain sen kanssa, toki olimme myös kelien armoilla melko pitkään Muulin kengättömyyden takia. Tosin en usko, että olisin kovinkaan paljoa aikaisemmin maastoon suunnannut, vaikka tiet olisivat olleet sulat.

Alkuun maastakäsittely, sitten varusteiden kanssa maastakäsittelyä, selkännousua, perusasioita selästä käsin eteen-taakse-sivuille-pysähdys. Sitten pikkuhiljaa maastoon ja pitemmälle ja pitemmälle. Maastossa ravailua ja pikkuhiljaa laukkaakin. Kenttätyöskentelyt jätin vähemmälle loppuvaiheessa, koska a) halusin Muulille kilometrejä maastossa ja b) Muuli ei kenttätyöskentelystä niin kiinnostunut.

Missä mielestäni onnistuin Muulin kanssa? No, ainakin tavoitteet saavutettiin! Kaisa halusi maastomopon, jolla voi mennä turvallisesti löysin ohjin maastossa. Check! Tämä on todistettavasti tapahtunut, ja vaikka niitä heikkojakin hetkiä on ollut, Muuli on toiminut jopa turvaratsuna toiselle hevoselle. Kyllä minä näillä näytöillä sanoisin, että tavoite täytettiin. Peruskenttätyöskentely sujui ihan ok ja tämän lisäksi oli kiva kuulla jälkeenpäin, että Muuli oli rauhoittunut noin muutenkin esimerkiksi sen seistessä kahta puolta kiinni, taluttaessa jne. Sain myös Muulin laukkaamaan liinassa, joka oli ISO saavutus! En tiedä onko siitä koskaan mitään hyötyä, mutta oikeastaan tämän episodin lopputulema oli, että Muuli ei saanut slaagia, vaikka sitä hieman paineistikin kovasti. Eli vaikka Muulia ei koskaan laukkuutettaisi liinassa, ainakin oletan, ettei se ole heti sinkoamassa ilmaan kuin raketti, kun on käynyt läpi ”taistelun” jossa se joutui toteamaan, että ihmistä ei vedetä kuin kyntöruunaa hiekkaa pitkin vaan mennään mihin ihminen käskee.

Mikä jäi mieltä kaihertamaan Muulin koulutuksessa? Kaikki taistelut sen kanssa. Sitä miettii tottakai tekikö itse jotain väärin, onko se kipeä tms.? Tästä ollaan Kaisankin kanssa puhuttu. Muuli on todella voimakastahtoinen ja sillä on hyvin selkeä tapa ilmaista, mitä mieltä se on asiasta. Paikalta poistuminen on melko sisäänrakennettua muuleihin. Silti tottakai mietin, että olisinko voinut tehdä jotain toisin? Esimerkiksi se kaikkein pahin keskustelu Muulin kanssa taloni risteyksessä mennäkö eteenpäin vai ei? Tämä keskustelu kesti sen puolisen tuntia ja sisälsi pystyynhyppimistä, 180 asteen käännöksiä puoliksi ilmassa, sinkoilua, tiukkoja ympyröitä, yhden klassisen ryöstön, kirosanoja… Olin aivan hiestä märkä ja niin oli Muulikin. En tiedä mikä sillä oli ongelmana, halusiko se Dancerin luo vai mikä ihme ahdisti…? Sitten yhtäkkiä se suostui hieman vastahakoisesti kävelemään ojan viertä eteenpäin, rentoutui pikkuhiljaa ja kävimme heittämässä kivan maastolenkin. Niin ristiriitaista!

Nämä Muulin päähänpistot tulevat todennäköisesti olemaan läsnä vielä pitkään ja näitä onkin Kaisan postauksissa jo nähtykin. Paikalta poistuminen salamannopeasti, se on sen bravuuri. Kaula ylös, 180 astetta käännös ja vauhtia, siinä ei ehdi välttämättä tehdä mitään. Jos ehtii ennakoimaan, Muuli on pysäytettävissä. En tiedä miten tämän saisi koulutettua pois, ja saako edes, vai onko parempi vain oppia ennakoimaan. Nyt puhutaan kuitenkin MUULISTA, joka tuskin koskaan on ihan niin täysin kesytettävissä kuin hevonen. Ne ovat kuitenkin ainutlaatuisia. Toki on myös niitä superkilttejä muuleja, kuin on myös olemassa niitä sekopää hevosia. Luulen, että muulien persoonaan vaikuttaa jonkun verran myös aasin kanssa risteytetyn hevosen rotu. Muulissa on andalusialaista, joka ei ole ihan helpoin rotu muutenkaan. Oma tammani on lusitano eli lähestulkoon sama asia, ja Kaisa saikin todistaa tammani luonnetta karjakurssilla. Tämä yhdistettynä aasin itsepäisyyteen… Mukava combo on valmis.

Kenttätyöskentelyä olisi ollut kiva kehittää vielä Muulin kanssa, toisaalta se ei ollut Kaisan ykkösprioriteetti eli sille ei niinkään ollut tarvetta. Muuli oppi tosiaan perusasiat sekä väistämään hieman pohjetta, joka on hyödyllinen, kun esimerkiksi pitää väistää tien sivuun autoja kohdattaessa. Muuli myös ihan selkeästi inhosi kentällä pyörimistä. Kokeilin kerran laukkaa kentällä ja se oli ison työn takana. Se laukkasi, mutta todella, todella nihkeästi. Maastossa se nostaa laukan miltei suoraan käskystä. Katsoin Kaisan linkittämän videon aasista, joka oli Jeffin kurssilla Itävallassa. Jeffkin totesi videolla, että aasit ja muulit eivät tykkää kenttätyöskentelystä. Siksi olen nyt hokenut Kaisalle, että hänen täytyy tulla ensi vuonna Jeffin kurssille Muulin kanssa! Lehmä antaa kaikelle kenttätyöskentelylle ihan uuden ulottuvuuden ja tarkoituksen, ja tiedä millainen atleetti Muulistakin kuoriutuu! (voin nähdä Kaisan pyörittävän silmiään tässä vaiheessa ja toteavan että ”kyllä, siinä vaiheessa kun on ensin metätetty se muiden kurssilaisten kanssa lähitienoon metsistä, kun se sai slaagin nähdessään lehmän lähempänä kuin 10 metriä”)

Kiitän Kaisaa luottamuksesta, että hän tohti tuoda Muulin luokseni. On ollut ilo tutustua Kaisaan ja tietenkin Muuliin, ja uskon että olen saanut näistä kahdesta pitkäaikaiset kaverit, mikä on ihan mahtavaa 😊 Oli ihana lukea kaikkien blogin lukijoiden kommentteja koulutussession aikana. Kiittelinkin teitä jo aikaisemmassa postauksessa mutta kiitän vielä uudestaan! 😊

Meidän poppoon elämää voi muuten seurata Facebookissa ”Hietaniemen tila *klik*”, ja ehkä kun ensi vuonna Giran varsa (toivottavasti) syntyy, aloitan sen elämästä ja koulutuksesta oman blogin. Tilaukseen on siis laitettu azteca-hevonen (lusitano x quarterhevonen), jolla olisi lusitanon liikkeet ja quarterin mieli. Palomino-väritys olisi mukava lisä. Nyt syksymmällä saattaisi olla koulutuspaikka auki hevoselle, jos tuntuu että tarvitsee apua hevosensa kanssa tai haluaa startin ratsukoulutukselle. Ja voihan se paikka olla auki muulillekin… kestäisiköhän minun psyykeeni toista muulia samalle vuodelle, hehheh…

Muuliterveisin, Sanna

Teimme Sannan kanssa viimeisenä viikonloppuna videon, jossa hän vastailee englanniksi blogin lukijoiden kysymyksiin. Videolla on YouTuben automaattisesti tekemä tekstitys, jota olen hieman alusta korjaullut fiksummaksi. Tarkoituksena on kääntää video myös suomeksi, kunhan siihen löytyy aikaa.

Jos siis Muulin koulutus kiinnostaa vielä tarkemmin, kannattaa katsoa tämä video.

Lue lisää

Vieraskynä: Tahtojen taisto ft. Mulkero

Postaus on kuvitettu kuvilla, joissa kaikki oli vielä hyvin.

Hei vaan, Sonja täällä taas, se Muulin pitkäaikainen ihailija ja vähän vähempi pitkäaikainen hoitaja! Viime vieraskynäkirjoituksesta onkin jo aikaa, ja silloin leikittiin Muulin kanssa ihan vain maasta käsin. Nyt ollaan kuitenkin niin sanotusti altaan, vai pitäisikö sanoa kentän, syvässä päässä: olen ratsastanut Muulilla jo neljä kertaa, ja olen yhä hengissä kertoakseni siitä. Viime postauksessa Kaisa pääsi jo hehkuttamaan, miten hienosti minulla ja Muulilla on mennyt. Noh… Tervetuloa maan pinnalle.

Keskiviikkona mentiin vielä Elsan ja sen omistajan kanssa kiva kahdeksan kilsan käyntilenkki, muutamat pätkät ravailtiin myös. Meni jälleen aivan loistavasti! Muuli oli ihan huippu yhtä pikku ryöstölaukkapätkää lukuun ottamatta, mutta sekin oli yhdellä tiukalla käännöksellä ja ärähdyksellä selvä ja Muuli taas hallinnassa.

Torstaina tulin tallille niin uupuneena ja niin myöhään, että Muuli sai vain laiduntaa toisten hevosten hoitamisen ajan ja lopuksi irtojuoksutin sen derbyllä (derby=tallimme laidunlohko, jossa on myös kiinteitä trail-esteitä). Yhden maiskautuksen voimalla se jaksoi sinkoilla pitkin nurmea minuutista toiseen. Muuli taivassaan: (melkein) vapaana laitumella, ei ihmisiä, ei ratsastamista, ei muuta hölmöilyä.


Tänään perjantaina oli luvassa lyhyt käyntimaasto Elsan&omistajan kanssa. Muuli oli ilmeisesti päättänyt jo heti minut nähdessään, että tänään laitetaan muija koetukselle ja katotaan kuka täällä määrää. Ei ensinnäkään halunnut nostaa jalkojaan, jotta saataisiin ne bootsit jalkaan. Sitten kun se jalka nousi, siihen nojattiin joka ikinen gramma, mikä Muulista löytyi. Personal trainerin kanssa rehkittyjen tuntien takia valmiiksi kipeytyneet kädet (on muuten silkkaa masokismia maksaa jollekulle siitä, että hän tulee rääkkäämään sinua) eivät kyenneet moisen tempun händläämiseen ja Muuli meinasi jo ottaa päivän ensimmäisen erävoiton. Suomalaisella sisulla ja muutamalla perkeleellä saatiin kuitenkin lopulta kaikki monot jalkaan, maastoretki voisi siis alkaa.

Ei tosin Muulin mielestä. Hän päätti, etten minä pääse tänään selkään. Pyöriminen alkoi tällä kertaa poikkeuksellisesti jo ennen, kuin ehdin edes nostaa jalkaani jalustimen suuntaan. Sitten kun blokkasin pyörimisen omalla kehollani, Muuli keksi alkaa peruuttaa alta pois aina kun meinasin yrittää tulla kyytiin. Siinähän sitä sitten hetki vängättiin, mutta lopulta pääsin tavoitteeseen ja olin selässä. Muuli lopetti pyörimisen tässä kohtaa melkein heti, mikä oli kyllä mielenkiintoinen ristiriita muuhun verrattuna. Voisitko Muuli omin sanoin kertoa, miksi on ok, että olen kyydissä, muttei ole ok, että tulen kyytiin?

Matka lähti sujumaan aivan loistavasti. Pitkin ohjin, ei huolta huomisesta, kesäinen ilta-aurinko ja hyvä seura, ei ole parempaa. Vaan sitten me kohtasimme ojan ja maailmanloppu oli lähellä. Muulihan tietää, että ojat nielevät muuleja. Hevosiin ne eivät koske, mutta kaikki alle 150 säkäiset kavioeläimet kuolee heti, kun ne astuvat ojan yli. Tässä ojassa ei tosin ollut pisaraakaan vettä. Ei se ollut oikeastaan edes oja, se oli enemmänkin tien vierellä menevä lyhyt, jyrkähkö rinne. Ei siitä kuitenkaan voinut yli astua, ei sitten millään. 21-vuotias Elsa-muori kipitti siitä kuin vanha tekijä, mutta meidän viiswee Mulkero ei voinut kuvitellakaan tekevänsä moista. Päinvastoin se ajatteli, että lähdetään himaan, ja yritti kääntyä kotia kohti. Yllättyi, kun voitin se muutamassa sekunnissa vetokilpailussa, ja sain pidettyä menosuunnan ojan tuolla puolen.

Tiesin ojaongelmasta ja arvelin, Kaisan ohjeita muistellen, että taluttamalla Muuli tulee tuolta loivemmasta rinteen kohdasta. Niin se tulikin. Vaan sitten alkoikin päivän todellinen show. Muuli ei päästänyt minua taaskaan selkäänsä. Se temppuili vuoron perään pyörien ja peruuttaen, lisäsi vauhtia koko ajan, ja selkään pääsy ei ollut lähelläkään. Tiesin kuitenkin, että jos nyt en pääse sen kyytiin, en pääse sinne enää ikinä. Sehän ei tule kuuloonkaan, joten otettiin sitten erää, kunnes saatiin tuloksia. Tulos: Muuli voitti.

Minä putosin suorille jaloille väkkäränä pörräävän kavioeläimen vierelle ja se päätti, että nyt riitti. Muuli siis otti lähdöt, enkä minä halunnut uhrata henkeäni roikkumalla ohjissa muutamaa metriä pidempään. Ristiriitaisin fiiliksin katselin, miten ratsu laukkasi asfalttitietä (todella, todella rauhallista sellaista taivaan kiitos) pitkin kohti preeriaa. Tavallaan olisi tehnyt mieli huutaa perään, että älä ikinä palaa, mutta perkele, en mä voi toisten Muuleja karkuuttaa. Ensimmäisellä kerralla, kun Muuliin koskin, tästä oli kuitenkin puhetta: ”Älä karkuuta. Tai jos karkuutat, niin ota ainakin kuvia.” Kännykkä siis käteen ja perään.


Muulihan oli sangen fiksu tyttö siinä mielessä, että se ei halunnut hylätä Elsaa, vaan teki jo alle 100 metrin päässä meistä u-käännöksen ja lähti tulemaan takaisin. Matkalla se kuitenkin kiinnitti huomionsa sangen vehreään omakotitalon pihaan ja meni vierailulle. Tiesin, että talossa asuu hevosihmisiä, mutta silti pelotti niin maan perkeleesti, että kohta on kukkapenkit pilalla ja meikä veloissa hautaan saakka. Muuli teki kuitenkin jotain sangen yllättävää ja käveli talon kierrettyään ihan itse takaisin luokseni. Talon omistaja tuli pian tämän jälkeen ulos. Selitimme, että on vähän ongelmia tämän nuoren muulin kanssa. Isäntää ei haitannut yhtään, päinvastoin vastasi: ”Minä jo ajattelin, että taivaasta tulee hevosia.” Noh, tämä onkin muuli… Helvetistä kotoisin.

Selkään nousemista jatkettiin syrjemmällä metsäpolulla. Muuli oli taas niin pirun hankala, mutta sillä ei tuntunut enää olevan halua kuitenkaan ihan vapauteen asti lähteä. Myönnän avoimesti tässä kohtaa, että vaikka kovasti olen siinä kehittynyt, en edelleenkään ole mikään maailman kärsivällisin ihminen. Halusin kotiin nukkumaan ja epätoivo meinasi iskeä, kun taisto vain venyi ja venyi. Mutta olin päättänyt, että minä en todellakaan kävele takaisin tallille. Muuli saa kantaa minut ihan itse. Erä päättyi pitkän väännön jälkeen minun voittooni. Nyt minulla on olemassa mahdollisuus päästä vielä joskus ongelmitta Muulin kyytiin.

Loppu maasto menikin taas juuri niin kuin kuuluu. Heti kun olin satulassa, Muuli rauhoittui ja lähti reippaan innokkaasti kävelemään. Ei kyttäillyt tai säikkynyt mitään. Sillan alla kun mentiin ja ylitse meni omituisen kuuloinen ajoneuvo, Muuli otti muutaman hätäisen raviaskeleen eteenpäin, mutta vedettiin taas oikealta ympäri ja tilanne oli sillä selvä. Ei jäänyt traumoja sillan alla kulkemisesta.
Jos laskeskelen päivän erien pisteitä, päädyn siihen tulokseen, että olemme Muulin kanssa nyt tasoissa. Lauantaina menen vielä aamulla sen kanssa tosissani töihin, ennen kuin pakenen itsekin mökille. Aikeena on ratsastaa derbyllä ja jumpata selkään nousemista oikein kunnolla, jotta voin vetäistä kunnarin ja kiriä kirkkaaseen johtoon. Kaisa ehkä raportoi tästä muutamalla sanalla joskus toiste, ehkä lähinnä voitinko erät vai veikö Muuli taas.

Tajusin muuten tässä päivän aikana, että olemme Muulin kanssa loppu peleissä aika samanlaisia: hitonmoisia jääräpäitä ja sisukkaita kiusankappaleita. Silti jostain ihmeen syystä pari hullua ihmistä rakastaa meitä ja jaksaa meidän oikkuja katsella. Muuli ei onnistunut minua tällä häätämään, päinvastoin rakastun siihen päivä päivältä enemmän. Joskus me maastoillaan ihan kahdestaan ja laukataan yhdessä preeriaa kohti. Ja ylitetään ojia. Olisihan matka tuohon unelmaan ollutkin tylsä, jos emme ikinä olisi kohdanneet ongelmia. Kiitos Kaisa, kun annat minun kuulua tähän tiimiin! Osa lukijoistasi varmasti ajattelee nyt, että rikon huolella koulutetun Muulin. Ehkä niin, ehkä en. Selviää seuraavassa jaksossa! ;)

Lue lisää

Vieraskynä: Maastomuuli, pakeneva muuli ja liinassa laukkaava muuli

Sanna, Muulin kouluttaja, vieraskynäili taas iloksenne ajatuksia Muulin koulutuksen vaiheista edellisestä vieraskynäpostauksesta tähän päivään.

Edellisestä vieraspostauksesta on vierähtänyt vajaa pari kuukautta. Aika menee niin kauhean nopsaan, tai ehkä se vain tuntuu nyt siltä, kun alkaa tekemistä olla enemmän ja enemmän lumien sulettua pois. Suomi on kylpenyt melkoisissa aurinkokeleissä jo useamman viikon, samaten Sonkajärvi muiden mukana. Lumet lähtivät täältäkin, tarhat kuivuivat, Muulikin sai taas vettä juodakseen ;) Se tosiaan oli melkoinen hienohelma mutatarhojen suhteen, parkkeerasi suosiolla ainoaan kuivahkoon kohtaan mikä tarhasta löytyi ja siinäpä se. Koska juoma-astia oli toisessa päässä tarhaa, Muuli oli mieluummin juomatta. No onneksi siinä on aasin sukua, joten ne vissiin pärjäävät pitempäänkin ilman vettä. Ja toki sillä oli karsinassa vettä (ja kyllähän se oikeasti kävi juomassa tarhassakin, mutta hyvin vastentahtoisesti). Mutaisuus meinasi viedä järjen itseltäkin, kerran uin villasukkasillani kaiken mutapaskan keskellä, kun vein Muulia tarhaan ja oma kumikenkäni jäi kiinni mutaan. Muulipa ei pysähtynytkään ja minulla ei ollut muuta vvaihtoehtoa kuin jättää kumppari siihen paikkaan! Ai että mitä herkkua. Onneksi nämä ajat ovat muisto vain.

Edellisen kirjoituksen jälkeen keskityttiin treenailemaan kentällä ja kun saimme Kaisan tilaamat nastabootsit, siirryimme myös tielle ratsastamaan. Bootsit pitivät hyvin jäällä, kunhan ne vain pysyivät jalassa. Voi olla etten kirinyt niitä tarpeeksi tiukalle, pelkäsin ehkä Muulin jalan verenkierron takia. Ainakin selkäännousua tuli treenattua useampaankin otteeseen, kun jouduin keräilemään irronneita bootseja pitkin teitä. Yksi bootsi jäi sille tielleen, emme sitä koskaan löytäneet. En vieläkään käsitä, miten se on mahdollista, mutta neljällä bootsilla lähdettiin liikenteeseen ja kolmella tultiin takaisin.

Jes!

Huhtikuun ”maastoilut” olivat oikeastaan vain yhden tien edestakaisin ratsastusta. Se oli onneksi hyvä suora, jossa pystyi ravaamaan pitkän pätkän. Muutaman kerran meillä oli Muulin kanssa melkoisia keskusteluja ja taisteluja minne mennään ja millä vauhdilla. Nyt kun näistä maastoreissuista on kulunut aikaa, pitää hieman kaivella muistinystyröitä ja miettiä, että mitähän siellä aina tapahtui ja miksi? Tällä hetkellä Muuli nimittäin menee vallan loistavasti maastossa, ja kaikenlaiset taistelut ovat muisto vain (ja nyt JÄREÄT koputukset puuhun, ensi kerralla saldona varmaan köyrypukkia ja karannut Muuli). Uskoisin, että nämä ensimmäiset maastoilureissut olivat Muulille uutta, ehkä se ei luottanut minuun, minä en luottanut Muuliin jajaja… mistä näitä tietää. Pari kolme kertaa se tosiaan kirjaimellisesti ryösti ja lähti viemään, ja useamman kerran meillä oli keskusteluja mennäänkö vaiko eikö mennä? Muuli hyppi pystyyn, pyöri ja hyöri… Olihan se melko hikistä touhua. Missä vaiheessa se sitten oikeastaan rauhottui?

Kaisahan kävi täällä huhtikuun lopulla ja Muuli meni vallan mainiosti. Sanoinkin Kaisalle että mikähän siinä on, että minun kanssa pitää aina taistella? Pohdin tätä asiaa ja tulin siihen tulokseen, että minä vaadin enemmän ja jos Muuli kokee ettei se osaa tai ei halua, se pistää vastaan. Tietenkin pitää aina ajatella Muulin sen hetkistä osaamista, mutta vaatimustasoa on uskallettava nostaa pikkuhiljaa. Mitään älyttömiä kenttäkiemuroita Muuli ei edelleenkään osaa; pysähdykset ja peruutukset, oikea vasen ja hieman väistöjä. Se menee voltteja ja uria, mutta pehmeydessä ja myötäämisessä on paljon työtä. Se oli todella kankea oikeaan suuntaan, ei millään suostunut myötäämään kädelle ja tämän takia kaivoin takataskusta Saksasta mukaan tarttuneet juoksutusopit. Muuli menikin yllättäen todella mallikkaasti juoksuttaessa; sillä oli tosiaan kuolaimet ja sisäohja meni kainalon kautta satulaan kiinni. Näin se oppi myötäämään itse sisäohjalle ohjan aina kiristyessä Muulin nostaessa päätään. Se meni todella hienosti, näytti aika ajoin jopa ratsulta kun astui kivasti alleen takajaloilla ja myötäsi niskasta. Harmi ettei sama toiminut selästä käsin; kokeilin mennä kerran kuolaimilla ja oli kyllä täysi katastrofi koko ratsastus. Muuli aukoi suutaan, muljusi kielellään, painoi ohjia vasten… Se kokeilu jäi siihen yhteen kertaan. Juoksutus kuitenkin toimi kuolaimilla tosiaan hyvin, ja on varmasti Kaisalle yksi työkalu liikuttaa Muulia (tiedetään, juoksutus ei ole tervettä missään muodossa ;) ). Muuli ei ole edelleenkään ihanteellisen pehmeä bosalillekaan, mutta ainakaan se ei vastusta sitä niin paljoa kuin kuolaimia. Jos Muulia vertaa esimerkiksi Giraan, jota voin ohjailla parilla sormella ja se kääntyy parhaimmillaan ihan minimaalisella ohjasotteella, Muulin kanssa on otettava ohja nyrkkiin ja näytettävä se suunta. En tiedä kuinka kauan menisi ja mitä kaikkea vippaskonsteja se vaatisi, että Muulista saisi kunnon dressagemuulin, mutta Kaisan toive oli (onneksi) ensisijaisesti maastomopo. Tämän tavoittelemiseen olemmekin nyt toukokuussa lähinnä keskittyneet.

Muulista onkin kuoriutunut oikein oiva maastopeli. Tätä kun miettii, niin kuten tuossa aiemmin kirjoitin, missä vaiheessa se oikein rauhottui? Jaan nämä maastoilut kahteen kategoriaan; maastoilut talviaikaan sillä yhdellä tienpätkällä ja maastoilut nyt keväällä. Suurimmat taistelut käytiin talvella, ja nyt Muuli on mennyt todella hyvin. Yhdellä reissulla jouduin vetämään Muulin pysähdyksiin yhdellä ohjalla, kun se ei suostunut hiljentämään ravista käynnille. Tämä piti toistaa kaksi kertaa, jonka jälkeen se totesi että parempi mennä nättiä muuliravia kuin kaahottaa pää viidentenä jalkana.

Olemme laukanneet lähes joka kerta maastoreissuilla ilman mitään ongelmia. Laukannostot eivät tietenkään ole ihan puhtaita, koska niitä ei ole mitenkään erityisemmin harjoiteltu. Äänikäsky, maiskautus ja joskus Muuli nostaa laukan ihan sievästi. Silloin kun se alkaa väsyä, saattaa laukannosto mennä kiitoravin kautta ja silloin onkin parempi antaa olla. Muuli selkeästi nauttii näistä maastoreissuista, se on rento ja kuuntelee todella hyvin äänikäskyjä, malttaa seistä paikallaan (naapurinkin kanssa pystyin juttelemaan viitisen minuuttia Muulin vain seistessä). Se ei pahemmin kyttäile eikä parit säikähtämiset ovat jääneet vain hetkellisen hätkähdyksen tasolle, mitä joku normaali nuori hevonenkin saattaisi tehdä. Kuulostaako alkuaikojen Muulilta? Ei minustakaan. Onkohan tässä nyt jotain taustalla, mitä jätän kertomatta?

Noooo, palataanpas pilvilinnoista takaisin maanpinnalle. Vaikka selästä käsin Muuli on mennyt maastossa oikein mainiosti, se on pitänyt huolen että balanssi säilyy eikä kaikki olisi pelkkää ruusuilla tanssimista. Se on nyt muutamia kertoja lähtenyt karkuun ihan talutuksesta. Ensimmäisen kerran se säikähti sonneja ja toisen kerran pressuja. Sonnitapauksessa olen tosin melko varma, että karkaamista ei olisi tapahtunut ellei naapurin emäntä olisi juuri silloin sattunut paikalle autollaan. Siinä tuli vähän liikaa muuttuvia tekijöitä ja Muuli katsoi parhaaksi vaihtoehdoksi poistua paikalta.
Pressutapaus oli kyllä ihan omaa laatuaan. Tiedättekö, se tunne kun kävelet omissa ajatuksissasi Muuli perässäsi kohti tallia ihan niin kuin aiemminkin ja WHOOOP, yhtäkkiä Muuli vetää häntä putkella kohti takalaitumia. Hetken oli sellainen wtf olo? Koska olen ihminen enkä ajattele kuten hevonen (tai muuli), en tietenkään tajunnut että juuri sinä päivänä siemenlavan päälle aseteltu valtava pressu olisi pelottava. Mutta ei Muulikaan kyllä antanut mitään ennakkovaroitusta. Jos normaalisti hevonen pysähtyisi ja jäisi tuijottamaan pressua silmät ja sieraimet suurina, osaisin varautua ja ottaa hieman varovaisemmin sen kohdan, antaa hevoselle aikaa katsoa rauhassa. Juu ei, ei Muulin kanssa. Muuli tuli, näki ja lähti. Morjens.

Tässä onkin hyvä aasinsilta seuraavaan aiheeseen; Muulilla on nimittäin todella vahva pakoreaktio. Se ei välttämättä liity pelkästään pelottaviin asioihin, kuten pressuun, vaan myös paineeseen. Kaisa heitti minulle haasteen saada Muuli laukkaamaan liinassa. Tämä oli ollut hieman epäonnista kotipuolessa, ja minä sitten ajattelin ottaa haasteen vastaan. Ensimmäisellä kerralla Muuli karkaili pariinkin otteeseen. Vaikutusta oli varmasti omalla sijoittumisella ja paineella, johon Muuli reagoi.
Mutta tässäpä tullaankin juuri siihen, mihin viittasin; Muulin pakoreaktioon. Jos olen joskus juoksuttanut Giraa ja sijoittunut epähuomiossa itse ympyrän keskellä väärin, hevonen on saattanut hämmentyä ja pysähtyä. Se on saattanut vaihtaa lennosta suuntaa, tai peruuttanut tai jäänyt katsomaan paikalleen riippuen tietenkin omasta reagoinnistani, olenko käskyttänyt samantien liikkeelle vai antanut rauhan. Mutta Muulin reaktio on poistua paikalta. Kauas ja kovaa. Se ei jää katsomaan tai vaihda suuntaa, se lähtee. Ja kun Muuli lähtee, se muuten lähtee ja sitä ei pitele mikään. Tai no, pitelin minä kerran ja ihan ilman kyntöruunausta! Kaisahan pitää minua ihan nössönä kun en ole kyntöruunausta harrastanut, mutta myönnän olevani sen verran diiva etten halua lanata kentän pintaa omalla ruhollani. Minulla on mönkkärin perässä vedettävä hara sitä varten.

nössö. t. Kaisa (Kuva: Emmi Jormanainen)

Anyways, otin kuluneella viikolla yhtenä iltana missioksi saada Muulin laukkaamaan liinassa. Laitoin sille kuolaimet ja deltan, ei satulaa. Alkukäynnit ja ravit kuten ennenkin, ja sitten laukkaa. Muuli vaatii todella paljon painetta, jotta sen saa liikkumaan reippaasti. Se on laiska, mutta ennen kaikkea uskoisin sen olevan niin fiksu, että se kokee juoksemisen ympyrällä olevan niin turhanpäiväistä, että miksi hitossa sitä pitäisi tehdä? Sen takia sitä ei voisi vähempää kiinnostaa joku laukannosto. Juoksutusraippa viuhui ilmassa kunnolla kun yritin saada sitä laukkaamaan. Tulihan sieltä jokunen askel molempiin suuntiin... kunnes sitten tuli se kuuluisa karkaaminen. No ei mitään, Muuli kiinni ja uutta yritystä. En oikein muista missä tilanteessa se karkasi, mutta sitten se karkasi vielä toisenkin kerran. Sen jälkeen sille selkeästi jäi päälle se olo, että karkaamalla pääsee vapaaksi. Tämä on juuri sitä, mistä jo alussa puhuin ja jonka todella hyvin tiedostin; jos Muuli saa jotain ei-toivottua läpi, se tulee kokeilemaan sitä uudestaan. Ja niinhän se kokeili. Pariin kertaa se yritti lähteä, sain pidettyä ja takaisin ympyrälle liikkeelle. Sitten se veti minua koko kentän poikki, yritti lähteä oikealle ja vasemmalle mutta kaksin käsin sain kuin sainkin sen pidettyä käsissä.

Ja sen jälkeen sain todistaa historiallista tapahtumaketjua, kun käskin Muulin ympyrälle ja se kuulkaas laukkasi. Se laukkasi laukkasi laukkasi reipasta laukkaa, puhdasta ympyrää koko liinan pituudelta. Toki sitä sai käskyttää eteenpäin, mutta se laukkasi. Ja kun pyysin raville ja vaihdoin suuntaa, se nosti laukan ja laukkasi toiseen suuntaan. Se tunne oli jotain niin uskomatonta, fiilistelin koko illan sitä ja Kaisa sai oman osansa minun hehkutuksista. Olin ihan hiestä märkä, kädet tärisi ja hauis huusi hoosiannaa (Muuli on aika vahva), Muulikin puuskutti mutta se meni niin hienosti! Oliko se sitten tahtojen taistelu, eli sille piti tehdä kerran kunnolla selväksi, että ihmisen käsistä ei karata. Jotain vaikutusta tällä oli, sillä seuraavana iltana kun kokeilin tätä uudestaan, Muuli ei kertaakaan (huom! ei kertaakaan) yrittänytkään lähteä käsistä eikä paineistunut, vaikka yritin saada sitä laukkaan aikamoisella paineella. Se meni ympyrällä ravia ja nosti muutaman kerran laukan, mutta ei kertaakaan lähtenyt käsistä tai edes näyttänyt siltä. Nähtäväksi jää, onko tämä karkailu nyt mennyttä ja sietääkö Muuli paremmin painetta juoksuttaessa tämän yhden illan taistelun jälkeen. Liinassa laukkuuttaminen sinällään ilman mitään syytä on ehkä jonkun mielestä hieman turhaa, mutta mielestäni on ihan hyvä, että se osaa mennä liinassa kaikkia askellajeja ilman, että tarvitsee aina pelätä sen lähtevän käsistä. Muuli kuitenkin on edelleen laiska ja kuten myös kirjoitin, mukavuudenhaluinen ja fiksu eikä varmasti näe järkeä juoksuttamisessa.

Näitä parempia laukkavideoita on tulossa seuraavaan viikkokoosteeseen.


Pakoreaktio on siis vahva, enkä usko, että sitä saa ihan helpolla koulutettua pois. Tuo karkailu kentällä oli varmasti osittain opittua ja voidaan kitkeä pois, mutta se luontainen tapa reagoida pelottaviin asioihin… Niihin pitää varautua ja osata ennakoida, lukea Muulin elekieltä ja ratsastaessa tuntea, jos se alkaa jännittyä. Muutaman kerran ollaan nähty (tai Muuli on nähnyt, minä en) jotain pelottavaa, ja se on saattanut pysähtyä jopa ravista. Kun sille antaa sen tarvitsemansa ajan katsoa ja todeta, että se jokin asia ei käy kimppuun, homma voi jatkua normaalisti. Näinä kertoina olen kuitenkin hieman kiristänyt otetta ohjassa ihan varmuuden vuoksi, jos se sinkoaakin. Muuli nimittäin osaa tehdä rollbackin (180 asteen käännös takaosan ympäri) aika täydellisesti ja melkoisella vauhdillla ihan paikaltaankin. Tämä pakoreaktio on siis hyvin vahva Muulissa, mutta se voisi olla vahva myös jollain nuorella hevosellakin. Ja lohdutukseksi Kaisalle, jos se lähtee niin kovaa kaasua vain, sillä on niin huono kunto, että hyvin pitkälle se tuskin juoksee vaikka alussa vauhti olisikin kova.

Olen monesti nyt lähtenyt ratsaille ihan ilman juoksutuksia. Välillä ennen maastoreissua menen kentän kautta, jossa hieman pyöräytän Muulia molempiin suuntiin käynnissä ja ravissa. Tämä lähinnä siksi, että näen millä tuulella Muuli on. Teen tätä monesti nuorten hevosten kanssa, jotta ne saavat pöllöenergiansa purettua liinassa ennen ratsastusta. Muulin kohdalla en tosin usko, että tämä pieni 5 minuutin juoksuttaminen toisi sen kummempaa varmuutta ratsastukseen. Jos laukkuuttaisin sitä irtona kuten silloin yhdellä kertaa, jolloin Muuli selkeästi väsyisi, voisi vaikutus olla toinen. Mutta siltikin uskon, että jos Muuli haluaa perseillä ja olla hankala, sillä on niin luja tahto, että se perseilee vaikka viimeisillä hengenvedoillaan.

Tämän takia olen jättänyt monesti juoksutuksen väliin, hypännyt selkään ja lähtenyt matkaan. Selkäännousu on edelleen hieman mysteeri. Se ei varsinaisesti ryntää alta pois, se siis pysyy kiltisti paikallaan kunnes ehdin istua satulaan. Se kuitenkin hätäilee ja lähtee liikkeelle omia aikojaan. Harvemmin se enää panikoituu, mutta saan pyöräyttää sen ympäri, jotta saan sen seisomaan hetken aikaa paikallaan. Leipäpaloilla ei ole merkitystä. Jos menen selkään ja ryhdyn kaivamaan leipää taskusta, Muuli huomaa sen ja alkaa odottaa leipää. Se saa sen, syö ja lähtee sen jälkeen omia aikojaan. Mietin, voisiko tätä treenata helpommin avustajan kanssa, joka palkkaisi myös maastakäsin. Kun teet tätä yksin, ja sinun pitää kaivaa leipää taskusta, kumartua antamaan sitä, huolehtia ohjista ja omasta tasapainosta jne. En tiedä, kokeilemisen arvoisia asioita. Ehkä Muuli on niin fiksu, että se on ketjuttanut ja oppinut asian niin, että selkäännousu -> odotus -> leipä -> lupa lähteä. Vaikka oikeasti haluaisimme sen seisovan. Pääasia on kuitenkin se, että tilanne ei ole vaarallinen eikä se ryntää alta pois ja siitä on varmasti helppo jatkaa. Onhan Muulilla ollut niitäkin kertoja, jolloin se on seissyt todella hienosti paikallaan. Ja sehän osaa seistä paikallaan, siitä se ei ole kiinni. Tämä selkäännousu itsessään on Muulille jostain syystä hankala, onko se sitten tilanne itsessään kun ihminenkin on hieman jännittynyt tahtomattaan, kun alitajunnassaan sitä kuitenkin hieman miettii, että lähteekö Muuli alta vai ei?

Meillä on vielä noin kuukausi aikaa Muulin kanssa. Kaisan tavoite vuoden alussa oli saada kotiin Muuli, jolla voisi löysin ohjin lähteä rauhassa maastoilemaan. Sanoisin, että tämä tavoite on saavutettu. Ennen kuin Muuli lähtee kotiaan, käymme varmasti vielä enemmän maastossa ja teemme varmaan vielä hieman kenttätyöskentelyä. Tällä hetkellä kentän vieressä on neljä sonnia, jotka siirtyvät laitumelle toivottavasti parin viikon sisään. Osittain tästä syystä kentällä ratsastus on jäänyt nyt vähemmälle. Kyllä, vaikka tykkään elää reunalla, ihan niin itsetuhoinen en ole, että väkisin alkaisin hiertää Muulin kanssa kentällä sonnien ryskäessä viereisessä tarhassa. Dancerkin meinaa ottaa kierroksia välillä, kun sonnit hiippailevat piilossa ja oksat vain katkeilevat. Dancer ei kuitenkaan sinkoa köyrypukkilaukkaan säikähtäessään. Muuli saattaisi näin tehdä. Okei, Muuli voisi myös yllättää ja käyttäytyä mallikkaasti nyt kun se tietää, että sonnit ovat siinä. Juoksuttaessa se ei ole niihin reagoinut. Olenko siis nössö? Ehkä. Kaisa haluaa kuvaussession Muulin kanssa hienot kouluvermeet päällä. Kentällä tottakai. Sittenhän se nähdään mitä mieltä Muuli on sonneista, hehheh.

Sellaista menoa täällä Sonkajärvellä. Vielä tosiaan reilu kuukausi aikaa ja eiköhän me vielä saada jotain hauskaa matskua kuvattua teille kaikille lukijoille ja seuraajille. Haluan tässä lopussa kiittää kaikkia kommentoijia täällä blogissa, Facebookissa sekä Instagramissa. Luen tottakai joka ikisen kommentin ja sydäntä on lämmittänyt todella paljon positiiviset viestit ja tsempit! Kiitos ihan tuhannesti! Alkuun tämä projekti oli hieman jännittävä juurikin sen julkisuuden takia. En tarkoita, että tekisin mitään eri tavalla jos tämä ei olisi näin julkista (ja todennäköisesti lähettäisin Kaisalle ihan saman määrän kuvia ja videoita), mutta kun avataan hevosen koulutusta ja näytetään myös niitä surkeita hetkiä, niistä voi tulla paskaa niskaan. Epäonnistumiset ja virheet kuuluvat asiaan ja asioita voi ratkoa monella eri tapaa. Joku toinen olisi jossain kohtaa ratkonut asian eri tavoin. Se on ihan fine, ja onneksi Muuli (ja hevoset yleensä) ovat melko kestävää tavaraa eivätkä ihan pienestä mene rikki. Ne myös antavat todella paljon anteeksi omia virheitä. En kuitenkaan ole mikään pro tason kouluttaja, ja teen varmasti virheitä. On ollut helpottavaa huomata, että pääosin kommentit ovat olleet todella positiivisia. Ja kiitos hei teidän palautteesta koskien videotuotantoani! Minusta on hauska ikuistaa hetkiä Muulin kanssa, mutta vloggaajan ura saattaisi loppua aika lyhyeen Muulin lähdön jälkeen. Omat hevoseni eivät karkaa käsistä ja juokse häntä putkella pitkin maita ja mantuja. Mistä minä sitten hauskat videot vääntäisin? Ei voisi enää todeta että v***n Muuli, minkä taas teit? Aion astuttaa tammani tänä kesänä ja Kaisa ehdotti että käyttäisin aasioria. Oma muuli? Hmmm… siinä ainakin olisi blogin juurta tuleviksi vuosiksi, mutta ei taida ihan riittää minulle syyksi. :)

Teksti ja suurin osa kuvista: Sanna Kauppinen

Ps. Kaikki postaukset Muulin koulutussessioista Sonkajärvellä löydät tunnisteen "Koulutus" alta.

Lue lisää

Vieraskynä: Operaatio selkäännousu

Tekstin vieraskynäili Sanna ja se kertoo siitä, miten Muulin hankalaa selkäännousua on työstetty. Postauksessa on myös video, johon koostin pätkiä vuosilta 2016 ja Sannan luota 2018. Niistä näkeekin ongelman luonteen hyvin.

Muuli on ollut luonani aika lailla tasan kolme kuukautta. Ajattelin, että nyt olisi hyvä väli kirjoittaa taas vierasteksti, koska Muulilla on takana peruskoulutusta jonkin verran ja kunhan Kaisan tilaamiin bootseihin saadaan nastat alle, on aika suunnata maastoon. Tai näin alkuun lähinnä vain tielle, koska kaikki kivat maastoreitit ovat vielä metrisen lumen peitossa. Mutta jospa kuukauden päästä täällä pohjoisessakin olisi lumi sulanut, että päästäisiin vähän eksoottisemmille reiteille kiertelemään.

Operaatio selkäännousu

Kun viimeksi kirjoitin, olin ratsastanut Muulilla noin neljä kertaa. Siihen sisältyi myös ensimmäiset selkäännousut, jotka eivät sinällään olleet mitään varsinaista ratsastusta. Nämä hetket olivat enemmän tai vähemmän pyörimistä suuntaan tai toiseen. Muuli ei oikeastaan koskaan pyöriessään ollut millään tavoin hätääntynyt eikä se tuntunut siltä, että se lähtisi käsistä (palataan pystyyn hyppäämiseen hetken päästä). Se oli lähinnä pyörimistä ”pyörimisen ilosta”, vaikka tuskin se mukavaa oli.

Kaikkien hevosten kanssa, mitä olen kouluttanut niin Saksassa, Amerikassa kuin Suomessakin, olen noussut selkään siten, että ne ovat olleet hivenen taivutettuina ratsastajan suuntaan. Hmmm… okei, huijasin teitä. Dancer-paintini selkään hyppäsin ensimmäisen kerran sen ollessa ilman satulaa, ja Gira-tammani selkään taisin kiivetä traktorin lavakärryn päältä senkin ollessa ilman satulaa. No, kyseessä ovatkin omat hevoseni, jotka tunnen kuin omat taskuni. Korjataan siis, että kaikkien vieraiden kouluttamieni hevosten selkään olen noussut niiden ollessa hieman taivutettuina. Tämä siksi, että minulla on joku työkalu estää hevosen sinkoaminen pois alta selkään noustessa. Toki pohjatyö pitäisi tehdä niin äärettömän hyvin, että hevosella ei olisi mitään syytä lähteä alta pois, vaan se luottaisi minuun ja antaisi nousta selkään ilman ongelmia. Mutta nuoret hevoset ovat nuoria, ja ihan vain varmuuden vuoksi olen ottanut sisäohjan hieman tuntumalle. Hevonen on tässä vaiheessa tietenkin aina opetettu myötäämään hyvin ohjalle, jolloin se ei edes tunnu siitä vastenmieliseltä.

Muulin kanssa tein myös samoin, tosin sen kanssa otin ehkä hieman vielä varmemman päälle, koska tiesin sillä olleen ongelmia selkäännousun kanssa. Olin nähnyt joitakin videoita, jossa se lähti yllättäen alta pois, enkä halunnut tämän tapahtuvan ainakaan ensimmäisinä kertoina. Toki taivutuksessa on se vaara, että jos hevonen säikähtää ja kyseessä on nimenomaan nuori hevonen, voi tulla ongelmia tasapainon kanssa ja vaarana voi olla vaikkapa kaatuminen. Tästäkin huolimatta halusin varmistaa, että Muuli ei ainakaan syöksy eteenpäin. Se antoikin nousta melko kiltisti selkään, jonka jälkeen alkoi se holtiton pyöriminen. Tässä tilanteessa en koskaan käskenyt sitä mihinkään suuntaan; en antanut pohkeita mutta en myöskään yrittänyt pysäyttää sitä. Pidin ohjan siinä missä se oli, ja Muuli sai ihan itse pyöriä niin kauan kuin halusi. Tällä hain takaa sitä, että se itse alkaisi ajatella pyörimisen olevan aika turhaa ja epämukavaa, jolloin se miettisi muita vaihtoehtoja, kuten paikallaan seisomista. Kun se pysähtyi, kehuin vuolaasti ja annoin löysää ohjaa. Alkuun se lähti melko nopeasti uudestaan liikkeelle, jolloin saatoimme taas pyöriä hyvän tovin. Melko tylsää.

Tämä minun tapani nousta selkään aiheutti hieman keskustelua, onko tarvetta taivuttaa noin rankasti jne. No, tapoja kouluttaa hevosia on yhtä monta kuin on kouluttajia, joten variaatioita riittää. Tämä oli minun keinoni aloittaa Muulin kanssa, MUTTA olisi todella epäammattimaista olla kokeilematta jotain muuta keinoa, jos tuntuu että homma ei toimi. Muuli edistyi muussa ratsastuksessa pikkuhiljaa aika kivasti (tästäkin myöhemmin lisää), mutta selkäännousu oli aina yhtä jännittävää. Se myös tuntui menevän huonompaan suuntaan, mikä todellakaan ei ole hyvä juttu. Pystyyn hyppääminen nostatti tunteita sosiaalisessa mediassa eikä se omasta mielestänikään ollut kovin hienoa. Ensinnäkin pystyyn nouseva hevonen on vaarallinen ja toisekseen on tietenkin mietittävä, MIKSI se hyppäsi pystyyn? Tämä(kin) tilanne alkoi selkäännoususta ja siitä johtuneesta pyörimisestä, tosin tällä kertaa Muuli oli taivutettuna oikealle. Tilanne oli aika nopea, Muuli oli paikoillaan ja olin jo löysäämässä ohjaa, kun se ponnistikin pystyyn. Onneksi se oli hyvin tasapainoinen ja hallittu nousu, muuten tilanne olisi saattanut olla melko kuumottava. Muulin saavututtua takaisin maan pinnalle otin sen hyvin rivakalla otteella takaisin haltuun ja ympyrälle tehden sille selväksi, ettei noin saa tehdä. Hetken seistyään homma jatkui normaalisti. No big deal.

Selkäännousun mennessä huonompaan suuntaan jouduin tosiaan miettimään vaihtoehtoja. Kokeilin nousta selkään aitaa vasten, jolloin Muuli ei pääsisikään eteenpäin. Ensimmäisen kerran se onnistuikin, se selkeästi hämmentyi tilanteesta niin paljon, että pysyi paikallaan. Toisella kertaa se oli kuitenkin valppaampi. Selkäännousua kokeilin niin oikealta kuin vasemmalta, mutta kun Muuli toisen kerran hyppäsi pystyyn samanlaisessa tilanteessa (oikealle taivutettuna), totesin että a) tässä pystyyn nousemisessa on nyt joku syvempi ongelma, joko suussa tai lihaksistossa tai jossain ja b) nyt on aika mennä askeleita taaksepäin selkäännousussa.

Muuli vietiin heti pikimmiten klinikalle hammastarkastukseen, ja sieltä löytyikin piikkejä, jotka saattoivat aiheuttaa kipua. Nyttemmin Muuli ei ole hypännyt pystyyn, mutta en ole myöskään joutunut sen kanssa tilanteeseen, jossa olisin taivuttanut sitä pitkiä aikoja oikealle. Tarkoitus on kutsua hieroja, kunhan kelit muuttuvat hieman keväisemmäksi, ja Muuli on tarkoitus myös hieroa.

Mutta takaisin selkäännousuun. Kun uhkailu ja kiristys eivät toimi, on otettava lahjonta käyttöön. Taskut siis täyteen leipiä ja takaisin alkuun. Pompin Muulin vieressä, roikuin jalustimessa ja palkitsin leivällä joka kerta kun se seisoi paikallaan. Nousin jalustimen varaan, silittelin toiselta puolelta ja palkitsin leivällä. Nojasin satulaan ja palkitsin leivällä. Istuin satulaan ja palkitsin leivällä. Ja toistoja toistoja toistoja. Pikkuhiljaa se malttoi seistä paikallaan, alkuun vähemmän aikaa, pikkuhiljaa pidensin seisomishetkeä.

Pääsiäissunnuntaina tapahtui läpimurto, kun nousin selkään ja se malttoi seistä ihan paikallaan ihan ilman leipiä. Jossain vaiheessa palkitsemisesta on päästävä eroon, en halua Muulin oppivan rohmuamaan ja kerjäämään joka kerta kun satulaan istutaan. Satunnainen palkitseminen on tottakai ok.

Alla on videokooste, jossa on ensin selkäännousuja ja ratsastuksia vuodelta 2016 ja niiden jälkeen klippejä Sannan luota, alusta tähän päivään.

Tällä hetkellä näyttää siis siltä, ettei selkäännousu tuota enää ongelmia. Voin myös kivuta selkään taivuttamatta sitä niin paljoa, toki sisäohjani on himpun verran tuntumalla varmuuden vuoksi. Samaten minulla on leipää taskussa. Mikä sitten oli syynä tähän pitkään jatkuneeseen ongelmaan, en tiedä. Ja täytyy tarkentaa, että itse selkäännousu ja satulaan istuminenhan ei periaatteessa ollut se ongelma, se kyllä pysyi siinä joitain kertoja lukuunottamatta paikallaan. Pyöriminen lähti aina tämän jälkeen, kun istuin jo satulassa, eikä se silloinkaan rynnännyt samalla sekunnilla liikkeelle. Tein kyllä kerran havainnon, että kun olin istunut satulaan Muulin seistessä kiltisti paikallaan ja ryhdyin keräämään ohjia käteeni, silloin se lähti aika vauhdilla liikkeelle.

Mietin, että olisiko se voinut jollain tapaa säikähtää käsiäni, kun levittelin niitä kerätessäni ohjia. Kokeilin tätä uudestaan, tulin alas ja kiipesin takaisin selkään, jonka jälkeen levittelin oikein tahalani oikeaa kättäni oikein leveästi ulospäin. Muuli selkeästi jännittyi, mutta kun silitin sitä välittömästi ja rauhoittelin äänellä, se malttoi pysyä paikallaan. En tiedä oliko tällä jotain tekemistä aiempien pyörimisten kanssa, koska en muista sen koskaan varsinaisesti säikähtäneen mitään noustessani selkään ja istuessani satulassa. Mutta mistäpä sitä tietää millainen norsun muisti Muulilla on, jos se joskus aiemmin on säikähtänyt ja yhdistänyt tilanteet toisiinsa.

Muulin ratsastus noin yleensä…

Miten Muulin ratsastus eroaa tavan hevosen ratsastamisesta ja kouluttamisesta? Eniten merkille pantavaa on se, että Muuli kyseenalaistaa ehkä enemmän ja sillä ei ole sellaista miellyttämisenhalua kuin hevosilla yleensä on. Se ei tee koska on ihanaa työskennellä minun kanssani, se tekee koska pakotan enkä anna vaihtoehtoja (ja se saa kenties leipäpalan siitä hyvästä). ;) Mutta taas toisaalta, nyt kun Muuli on hoksannut homman jujun, se myös oppii nopeasti (tiettyjä asioita) ja on huomattavasti rennompi kuin alkuun. Se seisoo todella hyvin paikallaan, peruuttaa suht pehmeästi ja pysähtyy käskystä. Nämä se on oppinut todella nopeasti, jopa ravista pysäyttäminen onnistuu kivasti. Kääntyminen alkaa olla sujuvaa, se reagoi melko hyvin pohkeeseen niin käynnissä kuin ravissa. Mikä on hevoseen verrattuna erilaista ja Muulille hankalampaa, on selkeästi taipuminen ja eteenpäin myötääminen. Siinä missä hevoset taipuvat helposti ja oppivat nopeasti bosalin kanssa seuraamaan kättä ja kääntymään pehmeästi oikealle ja vasemmalle, Muulille tämä on huomattavasti hankalampaa. Se kuuntelee kyllä pohjetta, mutta ei varsinaisesti seuraa kättä vaan sitä saa aika ajoin muistuttaa, että kun ohjaan oikealle, nenän pitäisi seurata sitä ohjaa. Bosal-hackamorehan on hieman erilainen ratsastaa kuin esimerkiksi nivelkuolain, ja alkuun se oli varmasti Muulille outoa. Bosal poikkeaa myös esimerkiksi sidepulleista, koska se asettuu tiiviimmin turvan ympärille ja on näin ollen tehokkaampi. Bosalin kanssa on muistettava se, ettei se toimi paniikkitilanteessa kuin kuolaimet; en voi repiä Muulia pysähdyksiin vetämällä ohjista yhtäaikaa. Yhden ohjan pysäytys on paras keino saada hevonen hallintaan bosalin kanssa, ja sen takia Muulinkin kanssa on nähty paljon pyörimistä tilanteissa, jossa se meinaa karata käsistä.

Kuva: Sanna Kauppinen

Muuli on muutenkin todella paljon rennompi nykyään. En edes muista, milloin olisin joutunut jahtaamaan sitä kiinni tarhasta, tai että se olisi mennyt karkuun. Se tulee aina luokse tai vähintään pysyy paikallaan (koputanpa puuta, nyt kun lähden tuonne tallille, se varmaan juoksee häntäletti viuhuen pois). Kuten myös aiemmin jo kirjoitin, se on rento ja kuuliainen ratsastaessa. Kokeilin jopa Kaisan toivomaa tapaa tulla alas selästä heilauttamalla jalan kaulan yli ja hyppäämällä tasajalkaa alas; Muulilla ei ollut mitään ongelmaa tämänkään kanssa, se seisoi kiltisti paikallaan! Olen todella, todella luottavainen ajatukseen lähteä sen kanssa tuonne kentän ulkopuolelle. Kerran jo kävimmekin kävelemässä ja se meni oikein kivasti. Vaikka näimme ”pelottavan” mustan hirviön naapurin pihassa (eli mustan pressun alla olevan moottorikelkka), Muuli ei tuntunut missään vaiheessa siltä, että se ottaisi ritolat. Päinvastoin, se hyvin tiiviisti seurasi katsellaan tuota mustaa hirviötä ja piti tarkasti silmällä, ettei se hyökkäisi kimppuun. Puhisten ja tuhisten askel askeleelta ohitimme tämän talon risteyksen.

Muulin eka maasto. Kuva: Sanna Kauppinen

Kokonaisuudessaan Muuli on kyllä yllättänyt minut erittäin positiivisesti. Kun se tuli minun luokseni ja pääsimme siihen pisteeseen, että olisi aika kiivetä selkään, mietin että mitähän tästä tulee ja monestikohan pääsen maistelemaan lunta kentän pinnasta. Onneksi turhaan mietiskelin moisia! Muuli on täysin normaali nuori muulinalku, joka reagoi asioihin ihan samalla tavalla kuin joku nuori hevonenkin saattaisi reagoida. Köyrypukkilaukka, mitä se minulle kerran tarjoili nähdessään pieniä vihreitä miehiä kentän aidan reunalla istumassa, olisi jotain mitä voisin kuvitella Girankin tarjoilevan minulle parhaana päivänään. Pystyyn hyppääminen on ikävää, ja ehdottomasti pois kitkettävä tapa, mutta Muulin tapauksessa pitää pohtia pintaa syvemmälle, miksi se niin teki? En usko sen tehneen sitä silkkaa ilkeyttään. Kaikki ratsastajan alta pois ryntäämiset ja muut säikähtelyt, normaalia nuoren käyttäytymistä. Näissä tapauksissa on tärkeää se, miten niihin reagoi ja ehtisikö niitä ennaltaehkäisemään ennen kuin jotain tapahtuu. Tällöin ei ehdi syntyä ns. ”huonoja tapoja” ja koulutus sujuu jouhevammin eteenpäin. Muulin kanssa ei ole alkua lukuun ottamatta tarvinnut juurikaan enää keskustella kovemmin, mennäänkö oikeaan vai vasempaan jne. Tämänkin luulen johtuneen pitkälti siitä, ettei se tiennyt miten bosal toimii. Toki Muuli osaa olla itsepäinen ja sillä on omaa tahtoa, eli missään tapauksessa en sano sen olevan liian helppo. Muulin kanssa täytyy olla todella johdonmukainen tekemisissään. Tämä pätee toki ihan hevostenkin kanssa, mutta Muuli on niin älykäs, että se käyttää tilanteet hyödykseen, jos vain saa siihen mahdollisuuden. Mutta sen verran olen siihen jo kiintynyt, että varmasti tulee ikävä tätä pitkäkorvaa, kun se joskus Kaisan mukaan takaisin lähtee (tosin ikävöin sitä varmasti enemmän, kunhan sähkö kiertää aidassa ja se saa pienen tujauksen voltteja kehoonsa. Alalanka on jo tuhottu tästäkin tarhasta…)

Lue lisää

Vieraskynä: Muulin kouluttaja Sanna kertoo omin sanoin

Tämän tekstin vieraskynäili Muulin kouluttaja Sanna, kun Muulin koulutusta on ollut takana vajaat kahdeksan viikkoa.

Puhuttiin Kaisan kanssa, että kirjoittaisin tällaisen vieraspostauksen hieman näin kouluttajan näkökulmasta, millaista elo Muulin kanssa tähän asti on ollut. Muuli on ollut nyt vajaa pari kuukautta täällä minun luonani, äkkiä se aika vain hurahtaa. Enpä arvannut ylipäätään viime marraskuussa Elma-messuilla, että vuoden alusta luokseni muuttaa minullekin osittain tuttu Muuli. Blogia olin joitain kertoja lueskellut, en sen tarkemmin kuitenkaan eli koko historia minulla ei ollut tiedossa. Messuilla Kaisan ja Muulin bongattuani ajattelin mennä muuten vain juttelemaan ja hieman kyselemään Muulista, ihan kuin Kaisa ei varmasti olisi niihin samoihin kysymyksiin jo vastannut satoja kertoja. Siinä vaiheessa, kun Kaisa mainitsi, että nyt olisi aika etsiä joku ratsuttaja ja kouluttaa Muuli oikeasti ratsuksi, heitin itse ilmoille lauseen että ”no minäkin koulutan hevosia, mutta asun kyllä tuolla aika pohjoisessa…”. (Itseasiassa asun aika tarkalleen keskellä Suomea, mutta näin Helsingistä ja Järvenpäästä katsoen ollaan aika pohjoisessa) Muistan Kaisan vastauksen siihen, joka oli ”pakataanko Muuli heti messujen jälkeen sinun traileriin?”

Kaikki kuvat otti Kenin omistaja Mervi. Kuvat on otettu viikolla 8, joka oli samalla muulin 8. koulutusviikko.

Enpä arvannut, että hän oikeasti otti aiheesta kopin, kävi tutkailemassa koti- ja FB-sivujani ja teki viikonlopun aikana päätöksen, että Muuli tulee kuin tuleekin luokseni koulutukseen. Itse olin hieman yllättynytkin mutta tietenkin mielissäni, koska pidän nimenomaan nuorten hevosten kouluttamisesta niiden ratsu-uran alulle, ja Muuli olisi oikeasti aika mielenkiintoinen projekti ja haaste. Positiivinen haaste, kuten asian kavereilleni kotipuolessa ilmaisin. Kävin lueskelemassa blogia hieman tarkemmin messujen jälkeen, jotta tietäisin mikä minua odottaa.

Päätin kuitenkin, että kun Muuli luokseni tulee, niin vaikka sillä oli tehty sitä tätä ja tuota, ratsastettu liinassa ja ilman liinaa, ravattu laukattu ja ties vaikka mitä, minä aloittaisin sen kanssa täysin sillä ajatuksella kuin se olisi raaka tapaus. Toki tieto siitä, että sen selässä oli jo käyty ja sillä oli ratsastettu, helpotti, mutta silti lähdin sillä asenteella liikkeelle että tutustutaan, tehdään perusta maasta käsin hyvin ja sitten lähdetään alusta alkaen käymään ratsuoppeja läpi. En ajattele mitä sillä on tehty ja miten asioita on tehty, vaan järjestelmällisesti ryhdyn sitä opettamaan pienin askelin. Tietenkin Kaisan puheet siitä että se ”saattaa lähteä yllättäen käsistä” ja ”se osaa olla tosi kiltti… niin halutessaan” jyskyttivät takaraivossa, mutta ajattelin että no, katsotaan mitä tapahtuu.

Kaisan kanssa ajatukset kohtasivat jo messuilla todella hyvin yksiin. Puhuttiin nuorten hevosten kouluttamisesta, siitä mitä ja miten asioita Muulin kanssa tekisin ja ylipäätään aikatauluista ja tavoitteista. Jos omistaja kysyy minulta heti alussa, että onko minulla tilaa koulutettavalle seuraavaksi puoleksi vuodeksi, on lähtötilanne ihanteellinen. Ajattelin Muulin olevan joka tapauksessa hieman spesiaali, ja joku kahden kuukauden tiukka aikataulu ratsutukselle olisi ollut tuhoon tuomittu saman tien. En varmaan olisi sellaiseen lähtenytkään. Nyt on kulunut kohta kaksi kuukautta, ja olen käynyt sen selässä vasta muutamia kertoja! Ensimmäiset pari viikkoa meni tutustuessa (no, ensimmäinen viikko meni kaaoksessa juuri romahtaneen navettarakennuksen ja siitä aiheutuneiden sotkujen takia), mutta sen jälkeen ollaan pikkuhiljaa tehty enemmän ja enemmän. Nyt Muulin käytös alkaa rauhoittua, se joutuu valitettavasti tarhaamaan tällä hetkellä yksin, mutta on selkeästi rauhoittunut eikä vaella metrin syvyisessä urassa enää Kenin tarhan vieressä. Toki sillä on edelleen päiviä kun on hieman rauhattomampi. Harmittaa ettei minulla kolmea Dancer-hevosta, jonka voi laittaa kenen seuraan tahansa. Mervin Kentsu-poni, Muulin suuri naapurintarhan rakkaus on melko antisosiaalinen varsinkin ruoka-aikaan. Kokeilin myös josko Ken ja oma tammani tulisivat toimeen, jolloin Dancerin olisi voinut laittaa Muulin kaveriksi. Siitä meinasi tulla vain katkenneita takajalkoja; Ken on itse ilkimys ja tammani kovaluonteinen, joka ei muuten sitten aio jäädä kakkoseksi. Tammaa tarhasin yksin jonkun aikaa, mutta se on niin herkkäsieluinen ja aikanaan sairastanut mahahaavan (se alkoi oireilemaan syömättömyydellä), eli kun huomasin sen jättävän aamu- ja päiväheiniään syömättä ja seisovan apaattisena jossain tarhan nurkassa, oli pakko palauttaa Dancer sen kaveriksi.

Dancer, kaikkien kaveri. Valitettavasti vain ainoa laatuaan. No, jospa Muulin herkkä sielu ei nyt pahasti kärsisi yksinolosta, onhan sillä kuitenkin kaveri heti vieressä.

Ennen Muulin saapumista tänne otin yhteyttä valmentajaani Jeff Sandersiin, jonka luona olin pariin otteesen Amerikassa käynyt oppia hakemassa. Kysyin Jeffiltä onko hänellä kokemusta muuleista ja olisiko antaa vinkkejä miten lähteä sellaisen kanssa etenemään? Jeff naureskeli ja sanoi ensimmäisenä, että muulit osaavat potkia… ja tarkasti! Sitten hän sanoi, että muulien kanssa yleisin ongelma on se, että jos muuli saa jonkun (ei-toivotun) asian läpi, se tulee yrittämään sitä uudestaan ja uudestaan. Tämän saman neuvon antoi myös Jeffin ex-vaimo Katrina Sanders, jolle myös laitoin viestiä. Hän sanoi että muulien kanssa pitää tehdä todella selväksi mikä ON ja mikä EI OLE sallittua. Johdonmukaisella tekemisellä saa varmasti hyviä asioita aikaan.

Jeffin mukaan muuleissa on kuulemma hyvin paljon samaa kuin Iberianhevosissa, joten sinällään minulla ei pitäisi olla hätää. Kotonani tosiaan seisoo 6-vuotias lusitanotamma, joka herkkyydestään huolimatta on osannut olla aikamoinen jääräpää niin halutessaan.

Näillä ohjeilla olin melko luottavaisin mielin. Lusitanoni oli tosiaan jo opettanut minulle, että jos se saa jonkin ei-toivotun asian kerran läpi esim. ratsastaessa, se yrittää sitä aivan varmasti uudestaan. Ja silloin saa olla tarkkana ja nopea reaktioissaan, että ehtii reagoimaan ja estämään tämän käytöksen. Muulissa näen hieman samoja piirteitä. Asiat ovat melko yksinkertaisia sen kanssa. Jos pyydän sitä ohjalla oikealle, me menemme oikealle, piste. Kuten ensimmäinen ratsastusvideo näyttää, Muuli muutaman kerran nosti kaulaansa ja päänsä niin jäykäksi ylös, että jouduin kaksin käsin repimään sen haluamaani suuntaan. Jos tässä tilanteessa olisin antanut periksi ja mennyt minne Muuli halusi, olisi peli ollut menetetty heti alkuunsa. Muuli ei todellakaan ole tyhmä ja se varmasti tietää toimia seuraavan kerran samalla tavalla. Muutaman kerran kävimme kyseisen tahtojen taistelun, ja nyt useamman ratsastuskerran jälkeen Muuli on huomattavasti pehmeämpi kädelle. Se on nopea oppimaan ja haluankin pitää ratsastustuokiot sen kanssa tarpeeksi lyhyinä, jotta mielenkiinto säilyy eikä tule turhautumisen hetkiä.

Kaisan toive Muulin koulutustavoitteista oli tietenkin näin itseäni ajatellen suht ”helppo”. Ja ennen kuin pyörittelette silmiänne ja naureskelette Muulin HELPPOUDELLE, tarkoitan tällä tietenkin sitä, ettei Muulin tarvitse osata hienoja pohkeenväistöjä ja laukanvaihtoja (toki kunnianhimoisena aion tietenkin kokeilla, kuinka pitkälle kenttätyöskentelyssä Muulin kanssa päästään). Tavoitteena on, että Muuli olisi ratsastettavissa maastossa noin jotakuinkin turvallisesti. Tähän tosin tarvitsen aikaa jo pelkästään säidenkin puolesta, tällä hetkellä kengätön Muuli liukastelee sen verran noilla jäisillä tiepätkillä, että turvallisuus on kysymysmerkki siltäkin osalta. Toisekseen minulla on aika onnettomat maastoilumahdollisuudet talvisin, kun kaikki hyvät metsätienpätkät ovat ummessa lumen takia, eli keväällä lumien sulaessa alkaa avartua uusia reittejä, jolloin Muulin maastoura voi kunnolla vasta alkaa. Siihen asti Muuli joutuu pyörimään kentällä ja tyytymään käsimuulin rooliin Dancerin perässä, jonka se kyllä hanskaa todella hyvin! Mietinkin jo, että Kaisan tänne tullessa noin kuukauden päästä ja kelien niin salliessa, istutan hänet Muulin selkään ja lähdemme maastoon Muuli käsihevosena. Toivotaan että saisimme tämän järjestettyä, sitä en tiedä miten innostunut Kaisa on tähän ideaan.

Olen siis erittäin hyvillä mielin Muulin kanssa, en vielä kertaakaan ole kokenut rodeomuulia josta minua niin alkuun varoiteltiin. Tietenkin olemme hyvin alussa ja ehdin varmasti kokea Muulin kanssa vielä yhtä sun toista. Toki hartain toiveeni on tuottaa teille kaikille ”pettymys” eli tarjota vain onnistuneita videonpätkiä ilman suurempia rodeoita. Popparit ja limpparit voitte mennä syömään muualle, hehheh.

Lue lisää

Vieraskynä: Maanpakoon ft. Muuli

Mietitkö koskaan, miksi asut Suomessa? Jos vastasit ei, valehtelet itsellesi. Kyllä jokaisen vakavasti otettavan suomalaisen mielessä on vähintään pari kertaa käynyt, että millaista olisi elellä vaikkapa Espanjan auringon alla. Muuli jopa tietää, millaista se on, ja pystyy vertailemaan. En halua edes tietää, millaisiin tuloksiin tämä nelijalkainen ystävämme on päätynyt.

Vielä lauantaina Suomi oli ihana maa asua. Kaunis lumikerros oli peittänyt kuran alleen ja sellainenkin valoilmiö kuin aurinko uskalsi nopeasti tulla vierailemaan. Kävi kuitenkin sen verran nopeasti, etten ehtinyt ottaa kuvaa todistusaineistoksi. Joka tapauksessa mitään ei satanut vaakatasossa naamaan, pystyssä pysyminen onnistui, kottikärryt eivät kadonneet upotessaan tallipihalle muodostuneeseen suohon. Kaikki oli siis todella hyvin.

Muulinkin kanssa oli älyttömän hauska päivä. Mitä nyt aluksi muulin perkele meinasi, ettei anna kiinni tarhasta. Olin hoitamassa Muulia jo viidettä kertaa ja se oli viimeiset kolme kertaa juossut höristen portille vastaan, mikä aiheutti kieltämättä suurta ilon ja onnen tunnetta. Lauantaina Muuli teki ihan samalla tavalla, tuli innokkaasti vastaan ja otti porkkanan, mutta nyt se päättikin lähteä nauraen menemään, ennen kuin riimu ehti sen päähän. About kahdeksannella yrityksellä olin jo niin näppärä käsistäni ja ovela liikkeistäni, ettei Muuli enää päässyt karkuun. Eläin pääsi onnekseen tekemään jotain todella hauskaa, sillä vapautin sen derbylle juoksemaan, ja sehän juoksi niin että lumi pöllysi. Viimeksi, kun laskin Muulin derbylle, se jäi kahden metrin päähän toljottamaan, eikä kannustuksellakaan hölkännyt kuin yhden pitkän sivun ja jäänyt sinne taas seisomaan.

Tänään tuo hauska päivä oli muisto vain. Sunnuntai ”valkeni” sateisena ja 95 prosenttisesti lumettomana. Siivosimme Muulin kanssa yhdessä sen tarhan. Toisin sanoen minä siivosin ja Muuli katsoi vierestä. Ja kyllä siinä kieltämättä miettii elämän tarkoitusta ja valintojaan, kun katselee miten lantapallerot uivat karkuun valtavissa lammikoissa. Kalastelin kakkaa reilu puoli tuntia ja taas ne kottikärryt upposivat pohjaa myöten kuraan. Sai käyttää kaikki vähäiset voimansa, että sai sen pyörän pyörimään. Muulikaan ei näyttänyt erityisen tyytyväiseltä olotilaansa. Ilmeestä näki, että Espanjan aurinko olisi kelvannut.

Aloimme siis yhdessä tuumin heti suunnitella maanpakoa. Lento Saint Luciaan maksaa vain 1200€ ja kestää kevyet 30 h. Siinä ajassa ehtii mukavasti nukkua nämä loputtomat univelat pois ja uuden elämän paratiisissa voi aloittaa heti koneen laskeuduttua. Costa Ricalle tosin olisi vain 490€, Arubaan 434€, Barbadosille 402€. Ja tuttuun ja turvalliseen Meksikoon menopaluu on vain vajaa 900€. Ja koska sieltä ei tarvitse tulla takaisin ikinä koskaan milloinkaan, niin kas kun hinta jo puolittuikin! Sovimme Muulin kanssa, että hän panttaa loimensa ja riimunsa, meikäläinen myy kaikki korut ja ylimääräiset vaatekerrat, niin päästään matkaan. Perillä isketään sombrerot päähän, kippistetään muutamat cocktailit ja lähdetään yhdessä patikoimaan Machu Picchulle.

Kuukauden päästä olemme molemmat vielä Suomessa. Ehkä on lunta, ehkä ei. Muulilla todennäköisemmin on, kun kerta lähtee kauemmas kehä kolmosesta. Voittajan valinta. Itse räpiköin henkihieverissä Haminan metsissä ja yritän selvitä reserviupseerikoulun loppusodasta. Haaveilemme molemmat lomasta ja vapaudesta, mutta silti jostain kumman syystä emme koskaan lähde, ainakaan pysyvästi. Muulikin vaikuttaa oikeasti viihtyvän. Kyllä suomalainen on hullu laji, asua nyt siellä missä ilma sattuu kasvoihin ja keli sieluun, tyytyväisenä.

xoxo
Upseerioppilas Sonja Mäkinen

Lue lisää