keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Pimeässä näkyminen on nyt ihan nextillä levelillä: Horze Luminox -heijastava loimi ja Fenix Superraptor 2 -otsalamppu

Meidän pimeämaastoilu siirtyi ihan seuraavalle levelille parin uuden hankinnan myötä. Ensin Ansku, eli Armaksen liikuttaja bongasi Hankkijan alekorista juuri Muulin kokoisen heijastinratsastusloimen 50 eurolla ja vähän myöhemmin puolisoni osti minulle aikaiseksi syntymäpäivälahjaksi tehokkaan otsalampun!

Otsalampuksi valikoitui kaverin suositukseksi Fenix Superraptor 2, joka oli myös pärjännyt hyvin parissa testissä. Otsalamppu on ladattava ja latautuu USB-C -päällä, eli voin latailla sitä aina autossa tallimatkojen aikana.

Horzen ratsastusloimi taas on malliltaan kokonaan heijastava. Tietääkseni ensimmäinen kokonaan heijastava loimi tuli markkinoille muutama vuosi sitten kun Horseware sai aikaiseksi Nightriderin. Loimi on siis tällainen kokonaan heijastava irrotettavalla kaulakappaleella ja se on myös kevyesti topattu. Loimen hintalappu oli noin 200 euroa, mutta sitä ei näköjään ole enää missään myynnissä.

Horze Luminoxia ei ole topattu ollenkaan ja materiaali on sellaista sadetakkimaista eli aika kumista heijastinmateriaalia. Ei siis päästä vettä läpi eikä periaatteessa hiosta. Kokeilin loimea heti tuoreeltaan lännensatulan kanssa ja totesin että loimen satula-aukko on aivan liian pieni lännensatulaan. Puinkin satulan seuraavaksi padin ja satulan väliin, jossa se toimi lyhyen testiratsastuksen ajan tosi hyvin. Koska loimen pinta on hieman kuminen luulen sen pysyvän paikoillaan ihan hyvin myös tuolla välissä.

Salamalla otettu kuva, jossa loimi on satulan päällä. Tuon suuremmaksi loimen "aukko" ei siis tullut eli sitä ei ole mitenkään mahdollista käyttää lännensatulan päällä. Kaulakappale oli Muulille todella nafti, tässä kuvassa se ei ole kiinni suitsien niskahihnassa, joten se valui koko ajan alas ja kiristi.

Loimi padin ja satulan välissä. Muulin häntä unohtui mäkivyön alle kuvan oton ajaksi. Myös kaulakappale on tässä kiinni niskahihnassa ja löysäsin myös sen tarroja.

 

Enkkusatulan kanssa kokonaan heijastava loimi meni myös osittain takakaaren alle, eli aukko oli tavallaan liian pieni myös tähän satulaan.

"Ongelmaksi" heijastinratsastusloimessa nostaisin sen, että siinä ei ole mitään hevosen etupuolella jos kaulakappaletta ei käytä. Jos siis ratsastan ihan vain loimella ilman kaulakappaletta ja auto tulee edestä vastaan, on vastassa kokolailla musta mötikkä, jolla on heijastimet vain suitsissa ja jaloissa. Ostin tätä varten sellaisen vain rintaan tulevan heijastimen, mutta totesin sen heti ensimmäisessä testauksessa aivan sysipaskaksi. Se roikkui liian alhaalla (myös kiristettynä) ja saattoi kääntyä ympäri (jolloin se ei tietenkään heijasta. Perinteinen Y-rintaremmi heijastimella tuntuu tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta kaulakappaleelle.

Jos kaulakappaleen ottaa pois, ei Muulin rintaan jää mitään heijastavaa.

Tämä rintaremmisysteemi ei mennyt jatkoon. Siinä on lisäksi säälittävä määrä heijastavaa materiaalia. Kuvauksen ajaksi heijastavan loimen kaulakappale on käännetty satulan päälle. Ansku sanoikin hyvin,että jos pitää suojella satulaa sateelta niin kaulakappale hoitaa asian! Onneksi Muulin täyssynteettistä Winteciä ei juurikaan tarvitse suojella.
Olen tähän asti maastoillut täysin tyytyväisenä Horzen aikaisemman ratsastusloimimallin kanssa. Tätä loimimallia ei enää juurikaan myydä, omani olen ostanut käytettynä ja olen sen jälkeen ommellut loimeen uudet tarrat sivulle ja päälle. Tämä malli kun on tyyppivialtaan sellainen, että se valuu ratsastuksen aikana taaemmas ja tarra satulan edestä päältä aukeaa herkästi.

Tässä loimessa olen kuitenkin pitänyt siitä, että sen aukko on riittävä lännensatulaan ja loimessa on heijastinta joka puolella, myös edessä. Kirjoitin tammikuussa 2020 siitä, että tärkeintä on heijastaa joka puolelta ja että erityisesti jalkaheijastimet ovat tärkeimmät. Eli jos jaksaa pukea vian jalkaheijastimet tai heijastinloimen, niin jalkaheijastimet ovat tässä kohtaa tärkeämmät koska auton valot osuvat ensin alas ja heijastimet vielä liikkuvat jalkojen mukana.


Toivoin kuitenkin yllä olevan loimen rinnalle jotain vielä näkyvämpää ja Horzen loimi tuli alekoriin kuin tilauksesta. Se päällä ei kukaan ainakaan aja yli eikä voi sanoa ettei meitä huomattaisi. Tietty edelleen pien ensin jalkaheijastimet ja pidän huolen että Muulilla on päässään myös heijastimia.

Oranssi loimi saa jäädä nyt hetkeksi sairauslomalle, sillä sivutarra on ompeluistani huolimatta repeytynyt hieman irti ja samalla kun korjausompelen sitä, pidennän hieman satulan eteen tulevaa osaa, jotta loimi ei ihanniin hanakasti irtoa edestä. 

Otsalamppu on mieletön! Siinä on itseasiassa kaksi eri lamppua ja kummankin tehoa voi säätää. Toinen lamppu tuottaa laajaa hajavaloa ja toinen kauempaakin valaisevaa spottivaloa. Molempia lamppuja voi käyttää tarvittaessa samanaikaisesti. Tallitöihin (tarhaus, hevosten vienti ja haku) onnistuu parhaiten hajavalolla, kun ei ole tarpeen nähdä kymmenien metrien päähän eikä halua sokaista hevosia ja maastosa voi sitten lisätä hajavalon lisäksi hieman spottitehoa, jolla näkee polkua hieman pidemmälle.

Aikaisempi valoni oli ainakin 15 vuotta vanha Petzl ja silloin otsalamput eivät olleet kovinkaan tehokkaita nykyvaloihin verrattuna. Tosin samat AAA-patterit pelittivät koko talven ajan kun tuota lamppua tuli käytettyä lähinnä tarhansiivouksessa. Superraptor lupaa käyttöaikaa pienimmällä teholla jopa 200 tuntia ja hyvillä tehoillakin 2 tuntia, eli sellainen 10 kilometrin maastoreissu onnistuu pimeälläkin niin, että valo on koko ajan n 700 lumenia (kohdevalo, 128 metriä). 400 lumenin teholla (kohdevalo, 96 metriä) valoa riittää 4 tuntia. Samaan aikaan voi lähivaloa pitää päällä ekomoodilla 8 lumenia / 8 metriä, niin näkee lähipuskat myös sivuilta.

Superraptorin lupaama turbovalo eli 1300 lumenia (170 m) himmenee itsestään 700 lumeniin hetken käytön jälkeen, mutta 1300 on siis mahdollista painaa uudestaan aktiiviseksi jolloin se on taas hetken päällä. Tämä kuluttaa akkua aika tehokkaasti, joten se lienee puhtaasti turvaominaisuus. Muillakin valotehoilla otsalamppu lopulta himmenee kunnes akku loppuu kokonaan. Maastossa ei siis oikeastaan voi käydä niin että kirkas valo sammuisi yhtäkkiä ja varottamatta kokonaan.

Lamppu ei ole vielä päässyt kokonaan tyhjäksi, joten en pysty näitä tuntimääriä omakohtaisella kokemuksella vahvistamaan.

Kuva ei nyt anna oikeutta valolle, mutta voin kertoa että pitkälle näytti! Tuo polku lähtee kentän takakulmasta ja lähdemme siitä yleensä maastoon. Ja alue on siis täysin pimeä normaalisti.

Toki lampussa oli yksi aika iso miinus, sen joustavissa remmeissä kun ei ole ollenkaan silikonia ja ainakin oma BOT kypärä on sen verran sporttinen ettei lamppu pysy siinä ollenkaan ellen vedä niskaremmiä tavallaan kypärän alapuolelle. Silloin kypärän päällä pituussuunnassa oleva remmi on liian lyhyt ja valo nousee otsalla turhan ylös.

En vielä tiedä ratkaisenko asian uhraamalla vanhemman LamiCellini maastoilukäyttöön ja ostan siihen kiinnikkeen valoa varten VAI vaihdanko valon remmiksi sellaisen grippimäisen kypärähihnan, jonka pystyn nyysimään vanhasta rikki menneestä otsalampusta.

Lue lisää

tiistai 19. lokakuuta 2021

Muuli upeissa ruskaväreissä, Jannica Grönmark kävi toistamiseen ikuistamassa pitkäkorvan!


Jannica otti Muulista upeita ja vähän erilaisiakin metsäkuvia elokuussa ja sovittiin jo silloin, että toteutetaan uudet kuvaukset hieman syksymmällä.

Kaikki kuvat otti siis Jannica Grönmark ja hänen Instatilinsä löytyy täältä: @jgfotooy ja kotisivut tässä.

Päästin Muulin kuvaamisen ajaksi tallin uudelle laidunlohkolle, jossa ei siis ollut samaan aikaan hevosia, ja toiveena oli saada siitä liikekuvia. Noh.

Juoksentelin kyllä kovasti sen perässä juoksutusraipan kanssa mutta Muuli liikkui vain laitumen reunoja ja sen verran, että pääsi syömään. Missään pelkotiloissa se ei ollut, vaan tuli myös mielellään luokse nappaamaan leipäpalan suuhunsa.

Tarkoitus oli kuitenkin saada se juoksemaan nimenomaan laitumen keskellä, jolloin se olisi kaukana aidoista ja puista, mutta kovinkaan montaa kertaa tämä ei onnistunut vaikka talutin Muulin keskelle laidunta ja yritin rohkaista sitä laukkaamaan ns "kotiin" eli laitumen porttia kohti.

Armas katseli hommaa omalta laitumeltaan. Kuvausvaiheessa hevoset ja Muuli olivat vielä päivälaitumilla.
Otimme myös muutaman edustuskuvan Muulin kanssa yhdessä. Muulin varustin hiljattain ostamallani Back on Trackin Werano-riimulla ja itseni varustin viininpunaisella hupparilla. Huppari onkin muuten nähty jo viime vuoden syyskuvissa, joissa esittelin ostamaani enkkuvilttiä.

Tuo viltti oli muuten lopulta aika turhake. Muulia ei ole klipattu (eikä klipatakaan) joten mitä  hittoa teen huovalla.. Noh, en ole sitä kuitenkaan myymässä, siihen on ihanaa kääriytyä ja onhan se kuvissa tosi makee.

Mutta nyt näihin upeisiin syyskuviin, mitä näitä sen enempää hilloamaan jemmassa kun ruskakin on etelässä jo hyvin pitkälti ohi. Yksi näistä kuvista näkyy muuten todennäköisesti Aasiyhdistyksen seuraavassa seinäkalenterissa.










Tässä pyörittelen juoksutusraippaa pääni yläpuolella






Mitä tykkäsitte kuvista? Omasta mielestäni nämä ovat todella upeita!

Lue lisää

lauantai 16. lokakuuta 2021

Miltä hevossomekenttä näyttää mielestäni juuri nyt?

Tämän postauksen pääkuvan otti taitava Jannica Grönmark @jgfotooy 

Hevosnainen kirjoitti blogissaan Hevosihmiset tutusta aiheesta, nimittäin että kannattaako hevosblogin kirjoittaminen. Hänkin on huomannut että muut somekanavat ovat ajaneet blogien edelle, hevospuolella tehdään videoita, podcasteja ja pyöritään muilla somekanavilla. Blogihan on tosiaan vain yksi somekanava muiden joukossa.

Vielä 6 vuotta sitten, kun Muuliprojektikin sai alkunsa, blogi oli The juttu ja muilta somekanavilta (silloin ehkä enimmäkseen Facbookista) haalittiin väkeä blogin pariin. Nykyään jokaiselle somekanavalle tehdään sinne sopivaa sisältöä eikä yritetä kouluttaa "asiakaskuntaa" toisen somen käyttäjäksi.

Muuliprojektin osalta Facebook oli pitkään blogin rinnalla tärkein somekanava, mutta tällä hetkellä kaksi tärkeintä ovat Instagran ja ihan uutena TikTok, johon aloin tehdä videoita ns urakalla vasta tänä vuonna. Pian rikon 11 000 seuraajan rajan. Instagram on pyörinyt samoissa seuraaamäärissä jo pari vuotta ollen noin 4500.

Näen Instagramin tarkat tilastot koska tilini on ns yritystili. Seuraajamäärään piikit selittyvät poikkeuksellisen kiinnostavilla julkaisuilla. Olen niitä toki tehnyt ennenkin, mutta vasta nyt algoritmi on puolellani ja myös näyttää julkaisuja suuremmalle yleisölle. Seuraajani ovat myös jakaneet julkaisuja, iso kiitos teille!
En muuten seuraa tilin tilauksen lopettaneita millään tavalla, eli on ihan ok unfollata Instatilini eikä siitä jää mitenkään kiinni. En muutenkaan ole kokenut kovin miellyttäväksi sitä, kun joku pikkutili on laittanut viestiä sen jälkeen, kun olen lopettanut seuraamisen. Someen kannattaa tuottaa mielenkiintoista ja tasalaatuista sisältöä jos haluaa sitouttaa seuraajia. Itse käyn välillä seuraamiani tilejä läpi ja poistan seurattavista tylysti tilit, joissa ei ole ollut vuoteen minkäänlaista toimintaa.
Aluksi minullakin nimenomaan blogi oli aina ykkösprioriteetti. Käsittelin kuvat nimenomaan blogiin, tein videot, jotka täydensivät tekstiä ja panostin tietenkin tekstiin. Muistan ne pitkät ihanat perjantai-illat kun oltiin vain minä ja kone sohvannurkassa ja loputtomasti aikaa hioa uutta tekstiä. Jaoin uudet postaukset Facebookiin, josta suurin osa lukijoistakin tuli. Instagramiin päivittelin lyhyesti samoista aiheista, kuin blogiinkin ja hyvin harvoin kirjoitin Facebookiin jonkun ihan oman päivityksen.

Mutta pikkuhiljaa somekanavat ovat eriytyneet. Instagramin tekstit ovat alkaneet pidentyä kohdallani (vielä pari vuotta sitten sanoin ääneenkin etten todellakaan jaksa lukea Instasta pitkiä tekstejä ja blopostauksetkin luin aina koneella) ja blogiin kirjoitan yhä harvemmin, kun on oikeasti reilusti materiaalia kokonaiseksi postaukseksi.

Blogin suhteen intoa on syönyt toki myös se, että lukijamäärät ovat aika pieniä huippuvuosista, joten nyt kirjoitan tänne enimmäkseen siitä syystä, että haluan jättää asiat itselleni muistoiksi.

Hevosnainen kysyi postauksessaan 

Olen myös perehtynyt muiden blogeihin ja sekin tuo paineita. Monilla on ollut blogi pystyssä vuosia ja kaikki aiheet, joista voisin jakaa, on jo käyty läpi aiemmin. Onko minulla enää mitään uutta?

ja voin yhtyä samaan, tosin että olen itse jo käynyt läpi samat aiheet ennenkin, ei minulla vain ole enää tässä vaiheessa niin paljon uutta annettavaa kuin ensimmäisinä vuosina. Ei Muulin kanssa tapahdu enää niin paljon uusia dokumentoinnin arvoisia juttuja ja harrastukseni on tällä hetkellä hyvinkin tavallista. Jos minulla olisi hevonen, ei kukaan olisi kiinnostunut sen kuulumisista.

Muuliprojektissa blogin kokonaisklikkimäärät ovat pysytelleet viimeisen vuoden ajan yli 500 per vuorokausi ja se johtuu enimmäkseen juuri siitä että kaikki on joskus sanottu ja kävijät tulevat blogin pariin Googlen hakutulosten perusteella. blogini näkyykin hauissa mielestäni oikein erityisen hyvin! Uusia postauksia luetaan kuitenkin vain 100-200 kertaa ja vasta vuoden-parin päästä ne saavuttavat 500 klikin rajan.

Blogin klikit viimeisten 12 kuukauden ajalta.

 

Tämän hetken tuoreimmat postaukset eivät ole kovin luettuja, mutta klikkimäärät kasvavat pikkuhiljaa kun blogiin tullaan googlella ja vakkarilukijat käyvät kerran kuussa katsomassa, onko blogissa jotain uutta.
Hevosnaisesta poiketen minä en maksa somekanavieni ylläpidosta mitään. Olen kyllä kertaalleen maksanut tämän blogin ulkoasusta (joka siis näkyy vain selaimella tai selainversiossa, mobiilia ei ole optimoitu), mutta en maksa domainista mitään (olen saanut sen yhteistyön merkeissä), Muut somekanavat ovat ilmaisia.

Kuvittelin aikojen alussa että tienaisin blogillani. Vielä silloin 6 vuotta sitten monikin bloggaaja teki yhteistöitä ja itsekin olen saanut lippuja tapahtumiin blogipostausta vastaan. Mutta sitten tulin perustaneeksi toiminimen ja siinä kohtaa silmäni avautuivat. Miksi edes ottaisin vastaan 30 euron arvoisen tuotteen, jonka testaamiseen ja materiaalituotantoon käytän kolme tuntia ja mainostan sitä sitten vielä ihan ilmaiseksi omilla somekanavillani?

Nykyään hinnoittelen yhteistyöt tuntipalkkaperusteella, eli arvioin työhön menevän ajan ja laskutan sen toiminimellä. Tässäkin tapauksessa somekanavieni käyttö on ilmaista eli käytännössä laskutan vain markkinointimateriaalin valmistuksesta. Voin paljastaa että tähän mennessä vain yksi yhteistyö on kehitteillä.

Olen siis jo todennut ettei blogilla sinänsä tienaa, mutta ehkä jossain kohtaa pystyn hyödyntämään somekanavia tarkkaan valittuihin yhteistyöhommiin ja toivon että seuraajatkin siinä vaiheessa hyväksyvät asian. Olenhan tehnyt somea vuosikaudet "ilman palkkaa" niin jos pari kertaa vuodessa saan solmittua kaikkia osallistujia tyydyttävän diilin, niin todellakin tartun siihen.

Yksi uusi rahoitusmahdollisuus on pyörinyt päässäni aina välillä, nimittäin livetuotanto. Livellä tarkoitan tässä kohtaa sitä, että laitetaan kamera kuvaamaan x ajaksi, jutellaan seuraajille ja tehdään samalla jotain järkevää. Livet ovat ehkä tutuimpia pelipuolelta (Twitch on siellä puolella varmaan suurin alusta tällä hetkellä) ja TikTokista. Näistä kahdesta TikTok toimisi minulle tällä hetkellä paremmin, koska siellä seuraajamäärä lähentelee 11 000 seuraajaa ja TikTokin algoritmikin on sellainen tosi mukava, että julkaisut kyllä näkyvät aika laajasti myös ei-seuraajille. Ja itseasiassa TikTokissa se seuraaminen ei ole niin tärkeää kuin vaikka Instagramissa, itsekin seuraan yleensä For You-sivua ali annan Tiktokin algoritmin tuoda minulle sopivaa sisältöä näkyviin.

Molemmilla alustoilla katsojat voivat sponsoroida liven tekijää muutaman sentin arvoisilla lahjoilla.

Hevosnainen mainitsee vielä blogien verkostoitumisen. Kun tulin itse tälle kentälle kuutisen vuotta sitten, oli portaalia ja blogia vaikka muille jakaa. Pitkään oli aktiivinen Facebook-ryhmä ja Whatsapp, mutta kun blogien määrä on kaventunut, niin ei ole enä oikein porukkaakaan. Jotakin kertoo sekin, että Playssonin järjestämä Blogiexpo muuttui vuonna 2020 Somegaalaksi. Ja jo vuonna 2019 olivat blogit palkittavien joukossa vähemmistössä.

Verkostoitumista ei mielestäni tällä hetkellä juurikaan tapahdu ja varmaan koronakin selittää sitä, livetapaamisia ei ole voitu järjestää ja toisaalta eikös juuri somettajille ole luonnollinen paikka tavata verkossa? Some on tarjonnut minulle upeita mahdollisuuksia päästä tutustumaan uusiin ihmisiin!

Mutta miltä se somekenttä siis näyttää? Laajalta. Instagramin algoritmi on parin viime viikon aikana ollut itselleni tosi suotuisa ja näyttänyt julkaisujani todella suurelle määrälle ei-seuraajia. Se on tarkoittanut suoraan sitä, että uudet ihmiset ovat "löytäneet" tilini ja ryhtyneet seuraamaan.

Facebook on hiljaisempi ja olen käsittänyt että sen algoritmi taas dissaa yrityssivuja, jotka eivät käytä rahaa mainostamiseen. Itselläni on sekä Facebookissa että Instassans yrityssivu (olen linkittänyt ne yhteen) ja sen avulla saan käyttööni vähän laajemmat työkalut ja tilastot.

Videoiden suhteen olen muuttunut vaakakuvaajasta pystykuvaajaksi ja käytän huomattavasti enemmän ääniraitaa kuin aiemmin. Käsittelen videot myös nykyään puhelimella, aiemmin vihasin sitä syvästi kömpelyyden takia. Videot ovat nykyään lyhyempiä.

Näillä somekanavilla julkaisen itse



Blogi, pidemmät tekstit ja kuvat, ei kuitenkaan enää juurikaan videoita

Facebook, saatan harvakseltaan jakaa jotain muuliaiheista, yritän julkaista tiedon uusista blogipostauksista. Jaan tänne myös suoraan osan Instapostauksista, mutta tykkäysten määrä on yleensä alle 50.

Instagram, julkaisen pari kertaa viikossa yleensä jotain pidemmällä tekstisaatteella. Teen monipuolisesti Reelsiä (lyhytvideoita), kuvia, kuvasarjoja, minuutin perusvideoita ja pidempiä IG-TV-videoita. Reels ei kuitenkaan tunnu yhtä joustavalta kuin TikTok.

TikTok, julkaisen useamman kerran viikossa lyhyen tai pidemmän enintään 3 minuutin videon. Pidemmät videot leikkaan eri ohjelmassa ja nauhoitan niihin TikTokissa taustalle ääniraidan ja lisään tekstit. Lyhyet käsittelen oikeastaan kokonaan TikTokissa (koska silloin algoritmi kai näyttää niitä laajemmin). Seuraajakunta TikTokissa on hyvin nuorta, joten olen ääniraidoittanut videot sillä ajatuksella että sitä kuuntelee 10-vuotias hevosharrastaja.

YouTube, lataan tällä hetkellä lähinnä noita 3 minuutin taustaselostettuja videoita. YouTube on hiljentynyt kovasti (kommentointi on aika minimissä), mutta videon lataaminen sinne on niin nopeaa, että kiva laittaa sinnekin jotain. Vaakavideoita tai vlogeja en ole tehnyt enää pitkään aikaan, koska koen ne työläiksi.

Huomioita vuorovaikutuksesta

Samalla, kun hevosblogien määrä alkoi pudota, alkoi myös kommentteja tulla vähemmän blogipostauksiin. Ja tämä on korreloinut suunnilleen suoraan myös postausten lukukertoihin. Olen blogannut pian kuutisen vuotta ja sitä ennen kirjoitin hetken aikaa blogia vuokrahevosestani ja kommenttien laatu on selvästi parantunut tänä aikana. Kun alkuun saattoi saada aika tylyjäkin kommentteja (kirjoitusasun perusteella arvioin niiden tulleen lapsilta), ovat kommentit nykyään todella asiallisia, ne on selvästi kirjoitettu aikuisemman ja pidempään harrastaneen näppikseltä ja usein vielä ihan omalla nimellä.

Eikai se mikään salaisuus ole, että blogit eivät nyt vaan ole enää lasten ja nuorten juttu vaan tilalla on TikTok.

Instagramissa on ainakin omalla kohdallani tapahtunut samanlainen muutos, eli kommentoijat ovat vanhempia ja kommentit fiksumpia. En koe, että olisin koskaan saanut vihaviestejä Instan kautta. Niitä ei tullut edes kun kokeilin joskus Tellonymiä hetken aikaa.

Eniten kiusaamista ja riidanhalua näen TikTokissa ja kyllä, siellähän ne nykylapset ovat. Mutta mikä tässä somessa on yllättänyt on positiivinen ilmapiiri. Olen saanut ihan älyttömästi ihania kommentteja kuten "ratsastat tosi hyvin" ja "sun tiktokit on tosi kivoja". Tietenkin aina vastaan kommentteihin ja kiitän niistä, käytän siis aina hetken aikaa kun mietin hyvää vastausta kysyjälle.

TikTokin paras puoli tällä hetkellä on varmaan juuri se vuorovaikutus eli kommentointi. Välillä sitä miettiikin että kenelle täällä blogissa oikein kirjoittaa, mutta sitten muistan että ainiin, itselleni. Jätän tänne palan historiaa elämästäni Muulin kanssa. Olen niin oldschool että blogi (tietokoneella käytettynä) on ehdottomasti helpoin alusta selata muulihistoriaa menneisyyteen.

Lue lisää

perjantai 15. lokakuuta 2021

Vietettiin maastoiluviikonloppu maalla Heinolassa, lapsuudenkodin maisemissa

Tämä on ensimmäinen kuva koskaan, jonka käsittelin puhelimen Lightroomilla. Kuva oli alunperin aika hailakka ja lehdet olivat lähinnä ruskeat. Filtteri kuitenkin teki kuvasta mukavan syksyisen.
Olen kotoisin Heinolasta Lusin suoran kupeesta ja noissa maisemissa olen nuorempana maastoillut paljon. Olen ajanut shettiksen kanssa kaikki lähitiet läpi moneen kertaan, ottanut laukkakisoja siskoni kanssa vuokraissikoilla ja ratsastellut kesät Leviksissä ja kumisaappaissa kesähevosellani Karolla. Nämä asuivat meillä kotona navettaan rakennetussa kolmen karsinan tallissa, mutta myös naapurissa oli hevostalli. Vietin siellä muutaman vuoden aika tiiviisti aina tallin perustamisesta vuodesta 2000 johonkin noin 2004 kun kirjoitin ylioppilaaksi ja lähdin sen jälkeen puoleksi vuodeksi Lontooseen.

Talli taisi olla olemassa noin 10 vuotta ja oli sen jälkeen pitkään tyhjillään hevosista kunnes vuosi sitten siihen tuli taas toimintaa, kun @lusinratsutila avautui. Olin jo parin vuoden ajan suunnitellut ottavani Muulin mukaan vanhemmilleni, mutta ajatus on aina torppaantunut siihen että vaikka karsinat (huom, kuivikkeineen) ovat olemassa, pitäisi laidun väkertää itse ja viritellä siihen sähköt. Verkkopaimen kyllä löytyy, mutta aitauksen tekeminen, ei lempihommaani.

Idea sai siis vauhtia siitä, kun naapurissa 500 metrin päässä avautui tallitoiminta taas, ehkä siellä olisi vuokrattavissa tarha ja karsina viikonlopuksi.. Joten kalenteri käteen, otetaan sopiva viikonloppu ja viestiä tallinpitäjälle Ellille että olisiko yhdelle mulkerolle tilaa. Ja olihan sitä!

Tallissa on tällä hetkellä 4 hevoskarsinaa ja yksi ponikarsina. Sosiaalitilat ja varustehuone oli remontoitu upeiksi verrattuna alkuperäisiin, samoin karsinat olivat nyt ihan oikeita karsinoita! Puolet talliosastosta oli kylmää tilaa, joka toimi heinävarastona, mutta mahdollistaa esimerkiksi pihaton joskus tulevaisuudessa!

Otin perjantain töistä lomapäiväksi ja lähdin jo aamulla liikkeelle, jotta ehtisin perjantainakin ratsastaa valoisaan aikaan. Olin itseasiassa tosi ajoissa liikkeellä josta ihan itseäni olallekin taputtelin. Olen siis niitä, jotka ovat aina joka paikasta myöhässä.

Saavuttiin just paikalle. Muulilla on ämpärissä MetaSenseä, koska se ei trailerissa juurikaan syö.
Saapuessani paikalle en nähnyt hevosia missään. Tiesin kyllä, että niillä on metsätarhoja, joten ehkä ne olivat siellä syvällä. No Muuli ulos puuhun kiinni, heinäverkko naaman eteen ja varustamaan. Varustelin Muulia siinä kaikessa rauhassa, jotta se saisi syödä mahalaukkunsa täyteen. Lisäksi tarjoilin sille ehkä litran verran Amequn Omega3 MetaSenseä. Sain säkin jo pari vuotta sitten ystävältäni testiksi. Rehu sopii herkkävatsaisille ja korvaa kivennäiset, mutta itse olen antanut sitä juuri näin ennen pitkiä maastoja koska se suojelee vatsan limakalvoja ja ylläpitää pH-tasapainoa. Sen siis pitäisi ainakin alentaa mahahaavariskiä pidemmillä maastoilla, jossa hölskytään ja liikutaan paljon. No tiedä häntä, mutta Muuli on ainakin tästä rehusta kovasti nauttinut ja syö sen todella mielellään!

Muuli oli älyttömän rauhallinen. Se vain seisoskeli pää heinäverkossa samalla, kun varustelin sen kuntoon. Muista hevosista ei kuulunut merkkiäkään, ne olivat tallin toisella puolella piilossa, mutta se selvisi minulle vasta myöhemmin kun palasin illalla takaisin tallille.

Varustin Muulin bootseilla, koska jouduin pari viikkoa aiemmin muokkailemaan sen kavioita aika isolla kädellä, joka sai säteille takasiin sellaisen maakosketuksen, ettei ilman arkomista ollut mitään asiaa kivisille teille. Edessä Muulilla on Cavallo Trek 0 regularina (sain näitä 8 kpl ihan ilmaiseksi pari vuotta sitten!) ja takana sama koko mutta slimminä. Muulilla on niin paljon bootsiteltu, että kaksi noista slimmeistä on kulunut kärjeltä puhki! Onneksi eteen menee regularkin ihan ok, takakaviot ovat niin slimmit että niisä regularit luultavasti hölskyisivät liikaa.

Ja sitten me siitä lähdettiin maastoon, Muuli ekaa kertaa ikinä yksinään (ilman hevosseuraa) aivan vieraassa paikassa, minä olin toki tutussa ympäristössä joten osasin luultavasti aika jämäkästi ratsastaa sinne, mihin oltiin menossa.

Hain tosin ensin äidiltäni kuivattua leipää taskun täyteen, eihän sitä tiedä millaisiin tilanteisiin maastossa päätyy.


Pyörin ensimmäisenä päivänä tutulla "kotihiekkatiellä", siitä metsäpolun läpi vanhalle metsäautotielle ja toiselle hiekkatielle. Näitä maastoja olen hevosella ratsastanut varmaan eniten, paitsi että ympyrälenkki ei enää onnistunut kun yksi erittäin paljon käyttämäni polku oli tuhoutunut jo vuosia sitten hakkuun alle. Vesurille olisi aika paljon töitä jos sen polun haluaisi elvyttää.

Muistin hyvin hämärästi että pääsisin tekemään tietynlaisen ympyrälenkin kuitenkin ja kun maastokarttakin vahvisti katkoviivalla rannun kahden tien välissä, lähdin rämpimään. Tämä olikin hauska reitti, nimittäin pian Muuli jähmettyi paikoilleen pää pystyssä ja juttelin sille kovaan ääneen että "mee vaan, ei hätää", koska ajattelin automaattisesti että pidemmällä puskassa olisi hirvi tai vastaava. Pian sieltä kuului kuitenkin ihmisääni ja sen kuultuaan Muuli lähti heti jatkamaan matkaa ääntä kohti.

Ja kuka sielä olikaan, meidän paikallinen pappi Ahti! Hän oli raivailemassa metsäpolkuja auki oksasaksien kanssa. Oli kyllä melkoinen sattuma törmätä juuri häneen (hän oli muutenkin ensimmäinen ihminen, jonka maastossa näin). Juteltiin siinä tietenkin hetki ja mikä yllättävintä, hän muisti hyvinkin helposti kastevuoteni! Se on siis 1985. Tosin pienenä sivujuonena kerrottakoot, että isovanhempani ovat ostaneet "kotitilani" juuri Ahdin vanhemmilta 60-luvulla ja he ovat hetken aikaa asuneet siinä samaan aikaan. Tää on just sitä #vainlandejutut -settiä mikä ei voi tapahtua kyllä missään muualla.

Se katkoviiva, jota yritin seurailla, oli karttoihin päivittämättä ja polulle oli joskus kaatunut puita ja osa metsästä oli avohakattu (alue oli jo vesakoitunut aika paksuksi rangaksi), joten en minä lopulta sieltä mihinkään päässyt. Muulillakin meinasi mennä tunteisiin ja se teki nopeita käännöksiä omasta mielestään fiksuihin suuntiin. Tuloksena oltiin vain enemmän metsässä. Lähdin kiertämään aukkoa sivusta ja Muuli esimerkiksi tuikkasi itsensä sellaisen pienen kallion päälle, johon oli valehtelematta yli metrin nousu kiveä pitkin. Mutta sinne se vain itsensä tuuppasi ylös. Hetki siinä katseltiin kallion laelta että mitäs hittoa. En ollut enää ihan varma siitä, mistä olimme tulleet eikä mitään polkuja ainakaan näkynyt missään. Muuli totesi ettei laelta pääse mihinkään muualle, koska joka puolella on vielä jyrkempi pudotus, joten se pudottautui nätisti alas tuloreittiään. Jouduin kyllä jo ottamaan satulan takakaarestakin kiinni.

Tällä reissulla viimeistään huomasin miten näppärä Muuli on maastossa! märkäänhän se ei todellakaan astu, mutta kalliokiipeilystä se tuntuu jopa nauttivan, tai ainakin se itse meni jyrkemmistäkin kohdista kuin mistä olisi ollut tarve. Tuolta kun päästiin alas tuli minulle sellainen fiilis, että Muuli olisi katsonut itse mestat (ei kannatakaan luottaa minun navigointiini) ja nyt se jatkoi määrätietoisesti aukon läpi toiselle puolelle. Se ei ennen kiipeilyä siis todellakaan halunnut sinne. Pian tulimmekin polunnäköiselle, huokaisin pitkään ja jatkoimme sitä eteen päin. Tulimme tielle ja kas, se oli se sama saamarin tie, josta lähdimme. Olimme siis tehneet metsässä U:n muotoiset koukerot ja palanneet melkein lähtöpisteeseen. Onneksi oli SportsTracker päällä niin näin, missä olimme harhailleet.

Nyt kello oli sen verran että en enää lähtenyt raivaamaan polkua, vaan lähdimme samaa tietä takaisin. Tsekkasin kuitenkin vielä parit umpikujat. Lupaavat ja hyvät metsäpolut tuppaavat päättymään isoon avo-ojaan, jonka yli en edes yritä Muulia saada.

Siinä alkoi sitten tulla jo hämäräkin, mutta olin tietenkin varustanut Muulin ja itseni heijastimilla. Vielä näki kuitenkin pellolla ratsastaa ja tulin "kotipihaan" pellon ja pyöröpaalien kautta. Olisin laukannut nuo ihanat suuret pellot, mutta sen verran lätsyi vesi, että pelto olisi ehkä syönyt bootsin mukanaan. Ja no, muistin että pellot olisivat olleet suuremmat kun olen niitä laukkaillut kesähevosen kanssa.

Palailin tallille vähän vaille seitsemän ja Elli oli tässä välissä saapunut töistä kotiin ja lopetteli kentällä juuri ratsastustunnin pitoa. Riisuin Muulin kamat, annoin sille sienipesun ja vein karsonaan. Muuli hikosi aika paljon, paljon enemmän kuin esimerkiksi viikon takaisella megamaastolla, vaikka menimme tällä kertaa melkein pelkästään käyntiä. Ajattelin sen johtuvan stressistä, joka liittyy uuteen paikkaan. Muuli sai elektrolyyttijuoman, mutta se ei tänä viikonloppuna maistunut ollenkaan.

Tässä kohtaa Muuli näki myös ensimmäistä kertaa muita hevosia ja se sai Muulipolon vähän kierroksille. Onneksi rauha saapui maahan kun muutkin hevoset tulivat karsinoihinsa ja alkoivat syödä iltaheiniään. Muulille otin kotoa mukaan ison heinäverkollisen olkea ja tankkasin verkkoon vielä yöheinät ihan tavallista kuivaa heinää.

Koostin viikonlopusta 3 minuutin Tiktokvideon, jonka latasin myös sellaisenaan YouTubeen. Videon upotan tähän alle.


Seuraavana päivänä sain maastoseuraksi Sallin, hänet löytää Instasta tililtä @ilmojenhalki . Lähdettiin tällä kertaa eri suuntaan, haaveenani oli mennä toinenkin vanha vakkarireitti, eli kiertää Tuusjärvi ympäri. Sinne mennäksemme meidän piti rämpiä läpi sellaisen polun, jota on pystynyt 15 vuotta siten vielä ajamaan shettiksellä kärryillä. nyt metsätie oli kasvanut täyteen ranteenpaksuista roskapuuta. Muuli teki siinä omat ratkaisunsa ja vei minut aivan ympiryteikköön, jouduin tulemaan alas selästä ja taluttamaan sen Ilmon perässä. Tämä ryteikkökohta ei ollut kovin pitkäkään, ehkä 30 metriä ja muuten polku oli kuljettavissa ihan ok, mutta lupasin että ensi kerralla kun olen Heinolassa, käyn kävelemässä polun raivaussahan kanssa. Pitäähän se nyt auki saada.

Kierrettiin tuttu maasto hyvässä reippaassa temmossa ja Muuli hikosi taas mielestäni poikkeuksellisen paljon. Saatiin vesitihkuakin niskaamme, joten sekin sai Muulin kaulasta märäksi. No, olin itsekin turvaliivin ja kahden paidan alta kuin uitettu koira. En voi ainakaan sanoa, että kylmä olisi tullut vaikka lämpötila ulkona oli maltilliset +10 astetta.

Rymysymme takaisin hieman eri reittiä mutta emme silti pystyneet välttymään ryteiköltä. Ilman SportsTrackeria en olisi edes osannut sanoa mistä kohtaa olimme metsästä ilmestyneet.



Kotitallissa emme koskaan rymyä metsiköissä, mutta Lusissa niitä riitti. En ole koskaan aiemmin saanut bootsin tarroja näin heinäisiksi. Ja oli muuten melkoinen urakka saada tarrat taas puhtaiksi.
Tallilla Muuli sai taas pienet pesut ja loimen kanssa ulos tarhaan. Se oli ollut vähän levoton tarhassaan, josta se ei nähnyt muita hevosia mutta lauantaina asiaan tuli muutos, tallille muutti nimittäin pieni shettis, joka pääsisi Muulin viereen tarhaan, eli kovin pitkään Muulin ei tarvinnut kavereiden perään hermoilla.

Tässä kohtaa olin itse aivan naatiimusmaximus, joten söin kotona mahani täyteen ja kävin ottamassa pienet välikuolemat. Jännästi väsytti, mutta uni ei tietenkään tullut.

Voisin kertoa jossain tulevassa postauksessa kuvien kera tarkemmin hevosharrastukseni alkuajoista tällä naapurin hevostallilla (tunnettiin silloin nimellä Horse Whisperers). Tästä postauksesta tulisi aivan liian rönsyilevä jos lähtisin sitä nyt avaamaan. Mutta lyhyesti tallin lisäksi mäelle rakennettiin tuolloin myös iso komea ravintolarakennus eli tarkoitus oli yhdistää sekä tallitoiminta että ravintolatoiminta ja näin se aluksi muutaman vuoden toimikin. Sittemmin tallin perustaja lopetti toiminnan ja talli oli muussa käytössä ja ravintolasta uudet omistajat remontoivat asuintalon. Elli muutti tontille vuosi sitten ja jatkoi sisäremonttia ja pääsin kurkkaamaan myös miltä sisällä näytti!

Ja talo oli ihana! Se sijaitsee siis hyvällä paikalla mäen päällä (paikan kutsumanimi oli itseasiassa lehmäaikoina Koivikkomäki ja siis vanhempieni ja isovanhempieni lehmät laidunsivat tässä aiemmin kesäisin) ja isoista ikkunoista on upeat näkymät tallille ja tallipihaan. Aiemmin avoimeen ravintolasaliin oli rakennettu makuuhuone ja keittiö ei ollut ollut pitkään aikaan enää semmoinen suurtalouskeittiö rosterisine koneineen. Toivottavasti Elli tekisi tililleen ennen- ja jälkeenkuvakollaasit, jos vain löytäisimme jostain kuvia ravintolan ajoilta. En itseltänikään sellaisia mistään löytänyt. Muistan kuitenkin miten kivaa oli mennä tallipäivän jälkeen ravintolaan ranskalaisille, ne taisivat maksaa pari euroa ja niitä tuli iso kulhollinen.

Otimme siinä sitten vielä illalla hevoset ja Muulin sisään. Muuli oli tässä vaiheessa jo rakastunut naapuritarhan shettikseen. Muuli oli kuivunut hyvin rankasta treenistä ja jäi hyvällä fiiliksellä karsinaan muiden kanssa.

Itse suuntasin tästä vähän extempore kaverini 40-vuotissynttäreille, joille olin saanut kutsun aiemmin samana päivänä. Siellä hyvien kavereiden kanssa tilanne pääsi eskaloitumaan niin, että menin neljältä nukkumaan, heräsin seuraavana aamuna joskus seiskalta ja sängyssä pyörittyäni sain itseni yhdentoista maissa ylös. Olimme sopineet sunnuntaille Sallin kanssa toisen maaston.

Siinä sitten pienessä tärinässä jaffapullo kainalossa tallille vähän kahdentoista jälkeen ja selkään. Alkumatka oli melkoista puhaltelua, mutta sitten olo alkoi parantua ja vedettiin sellainen maastosetti että!

Suuntasimme Lahden moottoritien toiselle puolelle. Olin tämän reitin joitain satunnaisia kertoja ratsastanut kesähevosella ja kerran olin sen tainnut myös ajaa ponilla (jäädyin niin totaalisesti silloin etten tee virhettä enää ikinä). Olin katsonut sen kartasta etukäteen, koska en voinut enää näin monen vuoden jälkeen muistaa jokaista käännöstä. Menomatkalla alitettiin Lahden moottoritie, jossain kohtaa ylitettiin Jyväskyläntie ja vielä lopuksi alitettiin moottoritie uudestaan.

Tämä reitti sisälsi vain hiekkateitä, eli polkurämpimistä ei ollut. Tiet olivat loistavassa kunnossa sateen jälkeen ja Muulikin oli ajoittain hyvässä vireessä. Muulihan on kahdestaan mennessä itselleni ihan riittävän ripeä mutta kun mukana on reilusti isompi arabi-lämppäri niin morjens. No sanoinkin Sallille, ettei meitä tarvitse odottaa, että ravaan kyllä sitten aina kiinni. SportsTracker onkin nyt täynnä piikkejä, kun otin toista ravilla kiinni aina 10 askeleen jälkeen.

Löydettiin aivan mahtavia teitä, juuri lanattuja ja keskeltä ihanan pehmeitä. En ole varmaan koskaan laukannut putkeen niin pitkään kuin laukkasin, SportsTrackerin mukaan pisin laukkapätkä taisi olla 2 kilometriä pitkä, tosin siinä oli pari alamäkeä, jotka mentiin ravilla. Nopein puolikilometriä taitettiin vauhdikka 22,3 km/h ja nopein kilometri vauhdila 21,5. Nämä tehtiin siis siellä samalla hyvällä tieosuudella.

Viimeiset 6 kilometriä käveltiin vain ja alkoi sataa vettäkin. Ensimmäisen kerran varmaan koskaan mietin selässä että olisimpa jo tallilla, että tää ei nyt vaan oo enää kivaa. Asiaan oli varmasti osuutta sillä, että aamupalan kuittasin sämpylällä eikä mukana ollut mitään juotavaakaan. Mutta tää ei vaan ollut enää hauskaa. Mietin siinä jo että mä en enää ikinä maastoile pitkää reissua, mutta jo parin päivän päästä suunnittelin seuraavaa vaellusta.

Tämä kolmas maasto oli pituudeltaan 20,5 km ja se mentiin ajassa 2,5h ja nopeudessa 8,1 km/h. Voin kertoa että oli hiki. Muuli oli hiessä, heijastinloimi oli hiessä, mun vaattee selkäpanssarin alta aivan märät jne.

No Muulille hoidot, juoma (ei maistunut) ja tarhaan. Kävin tässä välissä syömässä ja palasin reilun tunnin päästä vuolemaan Roopeponin kaviot ja aloin pakkailla autoa ja traileria kotimatkaa varten.

Vettä alkoi sataa, ilma hämärtyi ja Muulin kanssa tehtiin varmaan paskin lastaus ikinä. Se pääsi siinä nimittäin minulta irti ja sehän tarkoittaa sitä, että se yrittää sitä monta kertaa vielä uudestaankin. Oli kädet hellänä sitä pidellessä mutta traileriin mentiin ja kotiin lähdettiin. Taisin päästä matkaan kuuden jälkeen, kotitallilla oltiin kahdeksalta ja kun tyhjensin auton, siivosin trailerin, palautin kopin ja ajoin mäkkärin kautta himaan, olin kotona kymmenen maissa. Uni tuli!

Viikonlopun saldo oli 54 km

  • Perjantaina 20 km ajassa 4h ja keskinopeudella 5 km/h
  • Lauantaina mentiin 13,5 km ajassa 2h ja keskinopeudella 7,1 km/h
  • Sunnuntaina 20,5 km ajassa 2,5h ja keskinopeudella 8,1 km/h

Huh! Eihän tämä nyt ihan pääse parin vuoden takaisen treeniviikon lukemiin mutta hyvänä kakkosena kyllä. Olin muuten tuolloin ottanut Cavallo Trek Slimmit ensimmäisen kerran käyttööni. Aika hyvin ne toimivatkin nämä pari vuotta, bootsit olin siis ostanut jo valmiiksi käytettyinä ja maksoin niistä muistaakseni 25e/kpl.

Lue lisää

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Tehtiin Muulin kanssa ihan huomaamatta maastoennätys, 40 kilometriä!

Kaikki postauksen kuvat otti Veera Kopakkala, @vk.hevoskuvaus, kiitos! Kuvat on kaikki otettu siellä hiekkakuopilla, eli ei Veera sentään jalkamieheksi lähtenyt messiin.
Viime viikonloppuna meillä piti olla matkaratsastuskilpailut, mutta koko kisat peruttiin ja oltiin tallikaverini Anskun kanssa että mitäs nyt kun kumpikin + Armaksen omistaja oli buukannut päivän kisahommiin. Suunnitelma keksittiin nopeasti, tekisimme keskenämme astetta pidemmän maaston ja saisimme paikan päälle myös välihuollon sekä ratsuille että ihmisille!

Ilman huoltoa ei nimittäin tuollaista matkaa kannata lähteä tekemään, siinä mennään jo riskirajoille jos tuollainen reissu tehtäisiin ilman kunnollisia taukoja. Riskinä on ainakin mahahaava ja Muulin kohdalla yleinen nuutuminen ja kuivuminen.

Meillä oli kohteena n 15 kilometrin päässä sijaitsevat hiekkakuopat, jossa olen käynyt Muulin kanssa ennenkin. Mm nämä upeat kuvat on otettu hiekkakuopilla. Aiemmin olen vain mennyt trailerilla joko koko matkan tai ainakin osittain, nyt olisi ensimmäinen kerta, kun ratsastettiin sinne ihan koko matka.


tässä näkyy pieni hepulointi




Saavutaan kohteeseen, tuossa puomilla pidettiin huoltotauko ja siihen sai Muulin näppärästi kiinni, minulla oli sitä varten riimu mukana.
Reitti on ihan ok, eli ei siinä mitään, mutta jos haluaa hiekkakuopista nopeimman askellajin kanssa nauttia, voi siinä heikompikuntoinen hevonen heittää hanskat tiskiin kun kotiinkin pitäisi vielä taapertaa. Onneksi Muuli ja Armas ovat rautaisessa kunnossa.

Meillähän on tältä syksyltä pohjilla jo pari pidempää maastoa, n 20 km ja 25 km emmekä tottapuhuen kuvitelleet että 40 menisi rikki, mutta niin se vain meni kun rallattiin vähän hiekkamontulla ja kotimatkallakin meno oli vähän haparoivaa, tosin sen ansiosta kuljettiin aivan upean kallion läpi!

Lähdettiin tallilta matkaan tasan kymmeneltä. Päivä oli ihana ja aurinkoinen, mutta laitoin Muuliin heijastimia useamman kappaleen. Heijastinloimen jätin kuitenkin kotiin, se kun on sitä mallia, mitä joutuu edestä nyppimään säästä irti ja sittenkin pelottaa, ettei ompelemani parempi tarra pidä. Loimi on lisäksi kevyesti topattu ja arvelin sen olevan tähän päivään liian kuuma.

Otin liivin taskuun varmuuden vuoksi varavirtalähteen ja koska Equilab kaatui käynnistäessä, laitoin Sports Trackerin nauhoittamaan reittiä. Itseasiassa nauhoitin erikseen menomatkan, paluumatkan ja montuilla tekemämme kuviot.



Menomatka oli aikalailla tasan 15 kilometriä ja sisälsi puolivälissä sellaisia yllätyksiä, että Muuli tuntui olevan vähän kakkahädässä (mutta mitään ei tullut vaikka ratsastin sen metsän puolelle) ja sitten se yritti pari kertaa kääntyä valitsemaansa kohteeseen. Olemme käyneet pari kertaa erään tutun hevosenpitäjän pihalla ja maastoilleetkin yhdessä, sen talon kohdalla Muulilla oli erittäin vahva tahto kääntyä kannoillaan ympäri ja mennä Jaanan pihamaalle. Tämä tuli aikalailla puskista ja pyörittiin siinä sitten vähän ympyrää ennen kun Muuli tajusi ettemme todellakaan ole menossa sinne hevosia moikkaamaan.

Tietenkin siinä samalla ajattelin, että nytkö tämä on jostain kipeä, koska äkkinäiset suunnanmuutoksethan ovat kivun merkki. Mutta jotta hevonen varmasti olisi kivuissaan, pitäisi sillä olla muitakin oireiluja eli muutakin ei-toivottua käytöstä. Kun päästiin jatkamaan matkaa, se ravaili taas omaa mummoraviaan korvat hörössä.

Korjailin Muulin kavioita aiemmin samalla viikolla, joten varustin sen Cavallon Trekeillä tälle maastolle, ettei reissu tyssäisi ainakaan säteiden arkomiseen. Takakavioiden oikaisussa jouduin nimittäin pakittamaan kantoja aikalailla ja tämä taas sai aikaan sen, että säteelle todellakin tuli maakosketus.

Tuo ensimmäinen 15 kilometriä kuljettiin kahteen tuntiin, olisimme olleet nopeammin ja lyhyemmin perillä mutta harhauduin Kaukasissa yhdessä risteyksessä ja käytiin tsekkaamassa varmuuden vuoksi pari muutakin tietä, mutta ei tietenkään sitä oikeaa.

Tätä kuvaa kun oikein tarkasti katsoo niin näkee Muulin bootsin tuolla meidän takana maassa

Ja tässä hain bootsin ja totesin sen olevan rikki.

Näihin kuviin kiinnitin bootsit ihan vaan satulaan.

Montulla otettiin ensin hieman kuvia ja sen jälkeen siirryttiin huoltotauolle, jonka meille tarjosivat Armaksen omistaja ja Anskun äiti. Saatiinkin aivan huippupalvelua ja hyvät eväät kaikille osapuolille! Hiekkamontuilla oltiin yhteensä kaksi tuntia ja siihen sisältyi siis pitkä tauko ja kuvien ottaminen. Meillä oli ratsuille myös tietenkin mashijuomat elektrolyytillä ja Ikea-kassi puolillaan kuivaa- ja säilöheinää. Heinä ja juomat upposivat hyvin, mutta mukaan otettu ihan raaka kylmä vesi ei maistunut ollenkaan.

Tässä kuvassa taidan selittää ns suu vaahdossa muulien ominaisuuksista sivulliselle ulkoilijalle.


 

Nämä kolme kuvaa olivat muuten sittenkin mun ottamia, uusi puhelimeni ottaa tällaisia hyvinkin laajoja kuvia.


Veera tarjoilee Muulille energiajuomaa

Hiekkakuopilla laukkailu sai aikaan myös varusterikon. Jo kertaalleen nippusiteillä korjaamani bootsi luovutti (tai oikeastaan ne nippusiteet luovuttivat) ja lensi jalasta. Onneksi Annalla oli autossaan mukana nippuside, niin sain bootsin korjattua kotimatkalle. Kyseinen mono oli kyllä silläkin matkalla mennyt rikki (nippuside oli pettänyt), mutta pysyi mukana ja kotona huomasin, että se onkin kärjeltä puhki, joten lähti samantien tossujen taivaaseen.

Cavallot ovat kyllä kestäneet älyttömän hyvin, ostin ne jo valmiiksi käytettyinä eikä ihan kaikki saumat olleet enää kiinni ommeltu, joten siihen nähden ovat olleet kyllä joka eurosen arvoiset. Olin maksanut neljästä slim-bootsista keväällä 2019 yhteensä 100 euroa. Ja nuo ovat olleet kaikista käytetyimmät meillä.

Reissun aikana tapasimme myös pari ulkoilijaa joista molemmat tunnistivat Muulin muuliksi! Toinen oli huoltopaikalla ja juteltiin ratsastamisesta ja muuleista pitkät pätkät. Minähän en siis maastossa mitenkään korjaile ihmisiä, jos joku sanoo että ompa hieno heppa niin kiitän vain ja jatkan matkaa, mutta jos joku kysyy korvista, kerron sitten että tämä onkin muuli.

Kiivettiin hiekkakasalle kuvia varten




naureskeltiin alastullessa että käveleepä Muuli hienosti, oikein katsoo mihin menee.

no.. piehtaroimaanhan se oli menossa. Tulin alas ja vain toinen kylki meni hiekkaiseksi.

Tai ehkä kerronkin jatkossa että Muuli osaa mennä makuulleen selkäännousussa!
Tauon jälkeen jatkoimme siitä sitten matkaa. Kiersimme vähän kuoppaa, mutta hiekkaa oli viimenäkemän jälkeen kaivettu lisää ja mielestäni yksi polku oli kadonnut kokonaan. Montussa oli myös muutama mopoilija, joten emme halunneet mennä keskelle sähläämään. Kotimatkalle lähdettiin reittiä, jota meidän oli tarkoitus tullakin ja sehän olikin ihan selkeä, eli neljästä tiestä juuri se, jota ei lähdetty kokeilemaan. Olin nauhoittanut reitin edelliskerralla ja se on minulla Google Mapsissa, mutta Kaukas on jonkinlaisessa gps-pimennossa ja näytti sijaintimme 100 metriä pellon puolelle.

Maisemat ja reitit olivat timanttia ja vieläkin jaksan fiilistellä sitä upeaa auringonpaistetta, joka saatiin! hupparissa meinasi tulla ihan kuuma.


Mentiin kotimatkalla myös pari muuta kohtaa hieman eri reittiä kuin tullessa ja siellä sitten päädyttiin lopulta mykistävän upeaan paikkaan korkean kallion päälle! En ihmettele että sinne oli kasailtu kivistä nuotiopaikkoja, tosin samaan aikaan puissa oli ainakin 10 eri lappua kertomassa, että avotulen teko on kielletty. Ja aika rumaa jälkeä siitä tulisikin jos tuli lähtisi leviämään. Ihastelimme hetken maisemaa ja lähdimme palailemaan alas. Lasku tuntui jotenkin loputtomalta, mutta Muuli oli liekeissä.

Sehän kulkee todella näppärästi kivikkoisilla poluilla ja laskeutuu sulavasti suurtenkin kivien päältä alas. Muuli pitää pään alhaalla ja katsoo selvästi, mihin se on menossa ja minä tietenkin annan sille täysin pitkät ohjat, jotta se voi valita parhaan reitin.

Tää on kaikinpuolin aivan ihana kuva! Kiitos Veera kun tulit kuvailemaan!


Tässä on pieni hepulitilanne taas

Sain itseasiassa tästä aiheesta Tiktokissa kysymyksen erääseen videoon. Kysyjä kummasteli hieman, miksi ratsastan ilman tuntumaa, kun menin maastossa. Vastasin, että en uskaltaisi ratsastaa ratsulla, joka vaatii koko ajan tuntumaa. Minähän en ns ratsasta maastossa, vaan touhu on juurikin sitä pahamaineista matkustelua. Mutta mulle maastoilu ja matkustaminen on tämän harrastuksen Se juttu miksi edes harrastan. Jos minut olisi tuomittu kiertämään ratsastuskenttää koko elämäni, olisin jo aikoja sitten ryhtynyt pelastamaan hylättyjä kissoja.

Matkaa tehtiin aika rauhalliseen tahtiin, mutta pitkiä ravipätkiä otettiin myös. Armas on sen verran reipas menijä, että me Muulin kanssa laukkasimme ravipätkistä suurimman osan ja käynnissäkin jouduin ravailemaan koko ajan kiinni. Mutta silti Muuli loppuun asti tarjoili ravia pienistäkin vihjeistä. Tulipahan siirtymätreeniä koko rahalla.

En estele Muulia jos se vauhdissa nappaa puun lehtiä suuhunsa, mutta jostain syystä se ei ollut kovinkaan ahnaan oloinen. Välillä maastoilu on ollut aivan tuskaa kun sen pää napsii heinää maasta jopa laukassa. Ja olen siis ottanut Muulin ratsastukseen virikelaitumelta, joten sen mahalaukku ei todellakaan ole ollut tyhjä.

Kotimatkaan käytettiin yhteensä kolme tuntia, mutta matkakin oli pidempi, nimittäin 20 kilometriä. Se itseasiassa yllätti, koska ei matkan ollut tarkoitus olla ihan niin pitkä. Tallilla katsoimme kumpikin appejamme että mitä ihmettä, 40 km meni tosiaan rikki! Tai no mulla taisi näyttää 39,9 mutta pyöristän sen neljäänkymppiin.

Kotitallilla kumpikin ratsu sai juomaa taas eteensä, Muuli sai huuhtelun hikikohtiin ja vielä loimen päälle loppupäiväksi. Ratsut vapautettiin virikelaitumelleen heinäkasojen ääreen, oli varmast hyvä että ne pääsivät vielä liikuskelemaan omaan tahtiinsa pariksi tunniksi ennen karsinaan tuloa.

Seuraavana päivänä Muulilla oli reipas ohjasajo ja juoksutus. Ja reippaus tapahtui nyt nimenomaan askellajissa käynti. Olin todella tyytyväinen Muulin käyntiin, se astui selkeästi yli ja kulki koko kroppansa läpi. Sitä ei tarvinnut koko ajan maiskutella kulkemaan reippaammin, vaan se teki sen luonnostaan. Ravi oli kuitenkin alkuun aika lyhytaskelista mummoravia, mutta siihenkin sain reippaampaa ja letkeämpää menoa. Varsinkin kun aloin palkata Muulia siitä, kun se venytti päätään eteen ja alas (en käytä apuohjia pitämään päätä takana), se tarjosi sitä sitten koko ajan ja pystyi kulkemaan pää alhaalla kokonaisen ympyrän jopa kentän pelkopäädyssä!

Muuli oli jaloistaan aivan kuiva, kuiten oikeastaan aina ja vaikutti muutenkin terveeltä. Selkäänsä se ei aristellut eikä pyörinyt esimerkiksi harjatessa. Arvelin sen kipeytyvän edes jostain, koska onhan tuollainen maasto sille ihan älyttömän raskas. Kantaa nyt ihmistä ja painavaa satulaa selässä jne. Mutta ei, Muuli oli ihan normaali oma itsensä. Jos noita painorajoja katsoo niin Muuli painanee noin 420 kiloa ja minä, vaatteeni ja länkkäsatula lienemme yhteensä 68 kiloa. Tuo tekee 16% Muulin painosta ja tämän enempää en selkäänlastaisi kuin satunnaisesti kevyeen työskentelyyn.

Reissu oli kaikkiaan tosi onnistunut. Muuli ja Armas ovat rautaisia ammattilaisia mitä tulee vaellusratsastukseen. Olen melko varma että onnistuimme toteuttamaan matkan hevosystävällisesti rauhallisessa tahdissa pitkän tauon kera. Armaskin oli seuraavan päivän maastoratsastusreissulla edennyt oikein mielellään ja oli ollut kunnossa kaikin puolin muutenkin.

Seuraava maastokoettelemus meillä on Muulin kanssa jo nyt viikonloppuna. Toteutan hyvin pitkäaikaisen haaveeni ja kuskaan Muulin Heinolaan "kotikotiin", tai itseasiassa naapurissa olevalle tallille, jossa on monen vuoden tauon jälkeen taas hevosia! Pääsen siellä sitten fiilistelemään vanhoja tuttuja maastoreittejä ja tietty tuo tallikin on tuttu, olen siellä aloittanut hevosharrastukseni aikoinaan suunnilleen 2001. Nyt talli on rempattu aivan kokonaan ja näen sen uljaudessaan ensimmäisen kerran! Tallin touhua voi kurkata Instan kautta, @lusinratsutila .

Lue lisää