tiistai 31. lokakuuta 2017

Muulimenot lokakuussa 2017

Menot

Lokakuun tallivuokra 400e
Herpesrokotus 83e
Muulin kyydityksiä 30e
Luonnollinen e-vitamiini 500 ml 59e
Blue Chip Native-täysrehu 59e
Raspaus 60 e
Paskanäyte 16e
Matolääke 20e
Yhteensä 727 e

Tulot
0e
Yhteensä: 0e

YHTEENSÄ -727e

Jösses.. kuvittelin pääseväni helpolla tässä kuussa mutta hell no. Karu paluu arkeen ihanan lomareissun jälkeen!

Muistiin:

Raspaus 31.10.2017, Hampaat ok, mutta Muulilla oli joku sellainen hammasvaiva, että hammassementti kuluu pois jos rehussa on matala PH. Joskus tulevaisuudessa hampaat voivat siis vaatia paikkausta. Raspaus meidän tallilla tapahtuu puolen vuoden välein, eli Muuli on hyvässä hoidossa sen suhteen ja ongelmat ehditään huomata ajoissa.

Madotus 10.10.2017, Equimax

Kuva: Aino Holmberg
Lue lisää

torstai 19. lokakuuta 2017

Eläintenkouluttaja Jenni Hakosalo toivoo hevospiireihin vähemmän paskamyrskyjä ja enemmän iloista tekemisen meininkiä

Lohjan koirakeskus järjestää luennon "Arkitottelevaisuus hevosille" sunnuntaina 10.12.2017 ja koska järjestäjä on tuttu aasipiireistä, kysyin tietenkin, jos saisin bloggaajana osallistua luennolle. Ja sehän onnistui! Ajattelin, että mainostan tapahtumaa ihan vain somekanavillani, mutta kun kuulin lisää luennoitsijasta, halusinkin haastatella häntä jo etukäteen. Jenni Hakosalo kun on lännenratsastaja, tutkimustyötä tehnyt eläintieteilijä, opettaja ja nykyään myös eläintenkouluttaja.

Hypoteesina minulla oli se, että kaikki eläintenkouluttajiksi opiskelleet käyttävät pelkkää positiivista vahvistamista ja minua kiinnosti se, miten erityisesti lännenratsastaja soveltaa eläintenkoulutusopinnoissaan saamaansa tietoa arjessa. Soitin Jennille ja vajaan tunnin pituisen puhelinhaastattelun tulos oli se, että olen hänen kanssaan samoilla linjoilla koulutusmenetelmäasioissa.

Jenni opiskeli aluksi eläinten hyvinvoinnin ja käyttäytymisen tutkijan ura mielessään Kuopion yliopistossa 2000-luvun alussa. Hän kaipasi hankitun teoriaosaamisensa rinnalle käytännönläheisempää otetta. Hän opiskelikin seuraavaksi hevosenhoitajaksi suorittaen maatalousalan perustutkinnon. Näin hän voisi paremmin soveltaa teoriaa käytäntöön. Mutta sekään ei riittänyt.

Kuvat postaukseen on tarjonnut itse haastateltava. Kuva: Tuomas Nuutinen

"Sitten menin vielä opettajakorkeakouluun, koska ajattelin, että palvelisin yhteiskuntaa parhaiten, kun välittäisin monien ihmisten keräämää tietoa ja osaamista eteenpäin", Jenni kertoo. Eläintenkouluttajan tutkinto on hänen viimeisin opiskelurupeamansa ja hän valmistui 2012. Hän kiinnostui lännenratsastuksesta ja on myös kilpaillut siinä menestyksekkäästi SM-tasolla painthevosensa Charlies Doc Cashin kanssa. Linkki vie Sukupostiin. Myös kouluratsastus on Jennin sydäntä lähellä.

Eläintenkouluttajan tutkinnossa Jenniä kiinnosti eläinten hyvinvoinnin parantaminen, käyttäytymisen tunteminen ja eläimen ja ihmisen välisen vuorovaikutuksen parantaminen. Hän on hakenut oppia myös ulkomailta.

"Kävin muutama vuosi sitten Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran haistelemassa hevosavusteisen toiminnan tuulia. Nina Ekholm-Fry on nykyään hyvä ystäväni ja se henkilö, jota kaikesta saamastani kokemuksestani on kiittäminen. Opiskelin siis ensin, miten ihminen voi olla eläimelle hyödyksi ja avuksi. Kuinka ymmärtää eläintä ja turvata sen hyvinvointia. USA:n reissuilla kartutin tietoa siitä, kuinka eläin voi olla osaltaan antamassa muun muassa elämänhallinnan työkaluja ihmisille", Jenni kertoo. Hän ei ollut Yhdysvalloissa tutustumassa niinkään luonnolliseen hevosmiestaitoon, vaikka muutamaa klinikkaa kävikin seuraamassa ja osallistui joihinkin myös käytännössä.

Positiivista vai negatiivista vahvistamista?

Vähän epäilyttää t. poni. Kuva: Tarja Kivirinta

Tässä kohtaa pääsin hypoteesiini ja Jenni kertoi, ettei pidä siitä, että käytetään joko vain positiivista tai vain negatiivista vahvistamista hevosenkoulutuksessa pelkästään ideologian takia.
"Molemmille tavoille on paikkansa, siis sekä narunpyöritykselle että nameille. Mielestäni valintaa ei edes tarvitse tehdä periaatteellisesti. Senkun harjoittelee ne työkalut, mitkä kokee itselleen hyödylliseksi ja mihin on tullut tutustuneeksi. Harjoittelee ne tekniikat ja työkalut vielä niin hyvin, että niitä pystyy tilanteen mukaan soveltamaan. Ja mitä enemmän työkaluja on pakissa, sitä sujuvampaa ja tyylikkäämpää koulutuksesta tulee", Jenni tiivistää. Hän käyttää hevosten kanssa pääasiassa negatiivista vahvistamista, eli paineesta pois, koska se on helpompaa ja on niin lähellä ratsastuksen apujen käyttöä. Mutta joissain tilanteissa positiivinen vahvistaminen nami- tai rapsutuspalkkiolla on tehokkaampi ja nopeampi keino.

Olimme hänen kanssaan samoilla linjoilla siitä, että molempien tyylien ääripäiden kannattajat yrittävät turhaan luoda ristiriitoja menetelmien välille. Erot kun ovat lähinnä ideologisia, eivätkä liity todelliseen koulutustilanteeseen.

"On kiusallista ja noloa, kuinka ihmiset paljastavat oman typeryytensä kritisoidessaan toisten tekemisiä tutustumatta oikeasti siihen, miten ja miksi 'toisessa leirissä' tehdään eri tavalla. Kanssaihmisten kunnioituksen puute surettaa hevosihmisten keskusteluja kuunnellessa ja niitä lukiessa."

Jenni haluaisi säilyttää hevosharrastuksessa riemun ja ilon jatkossakin, vaikka on huomannut että varsinkin nyt somen aikakaudella saa turhankin helposti tietää, mitä kaikkea kuvassa tai videossa on väärin. Hän on huomannut trendin nousseen nyt viime vuosina, kun aikuisia naisia tulee yhä enemmän lajin harrastajiksi. He ovat harrastajina hyviä ja huolehtivaisia. Kaikessa tavoitellaan täydellisyyttä, jolloin harrastuksessa ei enää ole iloa, kun pelätään koko ajan, että pilaa hevosen tai tekee jotain väärin. Harrastajaa pelottaa, että joku tulee kuittaamaan, että väärin meni.

"Ihan kuin oltaisiin vieraannuttu normaalimaailmasta. Joillakin oma hevosharrastus tuntuu olevan niin utopistisen täydellistä, että on varaa etsiä virheitä toisten tekemisestä. Eihän hevosten kanssa toimiminen voi koskaan olla täydellistä, nehän ovat kuitenkin eläviä eläimiä, ja me olemme vain ihmisiä!" Jenni puuskahtaa. Hän kehottaa tekemään ja kokeilemaan virheidenkin pelossa, koska vain siten voi itse oppia.

Jennikin on huomannut nykyään hyvin yleisen "paskamyrskyn", joka nousee Facebook-ryhmissä välillä todella nopeasti, kun ihmiset opettavat herkästi toisiaan lähinnä negatiiviseen ja ei-rakentavaan tapaan. "Toivoisin ettei tämä harrastaminen olisi niin turhantärkeää, vaan ilokin säilyisi koko ajan mukana. Maailma on nyt vain mennyt sellaiseksi, ettei koskaan voi tehdä mitään kaikkien mielestä oikein. Joidenkin mielestä teet aina väärin", Jenni kertoo. Se on vain hyväksyttävä, että ei voi koskaan saada pelkkiä ylistäviä kommentteja, mutta on silti uskallettava tehdä ja harrastaa.

Naksutin takataskuun

Jenni harrastaa westernin lisäksi dressagea. Kuvassa Charlies Doc Cash, jonka kanssa Jenni voitti lännenratsastuksessa SM-kultaa vuonna 2013. Kuva: Tuomas Nuutinen

Eläintenkouluttajana Jennillä on takataskussaan paljon tietoa ja kokemusta positiivisesta vahvistamisesta. Siinä hevosta palkitaan oikeasta tekemisestä jollain, mistä eläin pitää, eli yleensä herkuilla, mutta myös rapsutuksilla. Jennin ohje naksutinkoulutuksen ja ruokapalkkaamisen aloittamiseen on perinteinen.

"Hevonen pitää ensin lopettaa luopumaan, jotta ehkäistään, ettei se ala näykkiä. Lisäksi pitää tehdä itselleen selväksi, mikä on vahvisteen ja lahjuksen ero. Eli ei niin, että kun ihminen nyt ystävällisesti antaa porkkanan, niin odotetaan että voisiko hevonen yhtä ystävällisesti tehdä jotain. Se porkkana on palkinto jostain, mitä eläin tekee. Sillä vahvistetaan haluttua käyttäytymistä", Jenni neuvoo.
"Tunnepuolen tekemisenä namitus ei ole sen pehmeämpää tai lähtökohtaisesti parempaa, kuin mikään muukaan koulutus. Korrekti kouluttaminen on korrektia. Siihen ei pitäisi lisätä sellaista lällytyspuolen juttua ollenkaan", Jenni huomauttaa. Naksutinkoulutushan on hyvinkin tutkittavissa olevaa mekaanista koulutusta, jossa ei ihmistä tarvita ollenkaan, namit voi antaa myös automaatti. Tiesithän että pyöröaitatyöskentelyäkin voidaan hoitaa radio-ohjattavalla autolla?

Palkan Jenni kehotti valitsemaan hevoselle niin, ettei siinä ole kohtuutonta sokerimäärää. Myös heinä voi toimia hyvänä palkintona. Jos eläin on hyvin ahne, se saattaa kiihtyä herkuista niin paljon, ettei koulutuksesta tule mitään. Jos hevonen kiihtyy heinästäkin liian paljon, on parempi vaihtaa ruokapalkkio rapsutukseen. Palkan suunta on tärkeää, eli kun luopuminen on ensin opetettu ja hevonen osaa kääntää päänsä pois, annetaan herkku hevosen suun luokse. Eli hevonen ei tule ottamaan palkintoa ihmisen mahan edestä tai hamuile palkkaa käsistä. Tämän takia minäkin joskus loikin hassun näköisesti käsi pitkällä Muulia palkkaamaan. Jenni antoi vielä vinkiksi, että namin voi antaa myös kauhasta tai karsinan ruokakupista.

Johtajuus, onko sellaista olemassa?

Jennin mukaan ihmisen pitäisi olla hevoselle hyvä vastuunottaja ja huolehtija. "Ihminen tekee ne päätökset, jotka kuuluvat jatkossakin ihmiselle", Jenni tiivistää. "Eli ei anneta hevoselle sellaista virheellistä kuvaa, että sillä on esimerkiksi mahdollisuus siirrellä ihmistä, koska sitä mahdollisuutta ei kaikissa tilanteissa olekaan".

Johtajuus-sanaa sekä rakastetaan että vihataan. Koulukunnista riippuen ihmistä joko pidetään tai ei pidetä hevosen johtajana. Jenni ei ajattele ihmistä hevosen laumanjohtajana samaan tapaan, kuin miten hevoslaumassa on johtajatamma.

"Silloinhan ihminen hylkäisi koko ajan hevosensa, kun lähtee esimerkiksi illalla tallilta kotiin. On katastrofaalinen ajatus, että minä olisin laumanjohtaja ja sitten hylkään lauman, kun menenkin sisälle nukkumaan. Jos todella johtaisin laumaa, niin hevostenhan pitäisi pyrkiä perääni kaikin keinoin! Hevoslaumoissa ei sanota, että heippa ja nähdään huomenna."

Ihminen ei noin muutenkaan ole hevosen silmissä mikään toisen hevosen vertainen otus, koska eihän mikään hevoslauman jäsen hengaile vain muutaman tunnin ajan päivässä hevosen kanssa ja kanna sille ruokaa.

Jenni käyttää hyvästä johtajuudesta sanoja "valistunut diktatuuri". Hevoselle on oltava johdonmukainen ja sillä on oltava rajat, eli kuten Jenni kertoi jo aiemmin, hevosella ei saa olla välillä mahdollisuutta siirrellä ihmistä ja välillä ei, vaan ihmisen toiminta on aina samanlaista.

"Sanavalinnat ovat vain pintaa. Ystävällinen käsittely ja hevosen arvostaminen hevosena on tärkeää. Sen tekemisiä on turha miettiä yli-inhimillistäen. Rajat ja johdonmukaisuus tuovat turvaa hevosen elämään, ja rajojen sisällä olevan tilan voi täyttää kiltteydellä, kunnioituksella ja välittämisellä. Hevosen hyvinvoinnin näkökulmasta elämässä on hyvä olla ennustettavuutta. Kun hevonen tietää, mitä tapahtuu kun se tekee jotain, niin se on todella tyytyväinen. Hevonen voi luottaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu eikä sen tarvitse olla varpaillaan" Jenni kertoo.

Vaikka ihminen asettaakin hevoselle rajat ja rutiinit, saa se aikaan sen, että hevonen tietää koko ajan, että omalla toiminnallaan se voi vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu. Kun hevosella on tavallaan mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin, sen elämänlaatu paranee.

Tekniikat ristiriidassa, vai ovatko?

Jenni ei pidä siitä, kun eri koulukuntia tai tekniikoita vertaillaan mustavalkoisesti toisiinsa. Hänen mukaansa on todella paljon hyviä tapoja tehdä, eikä tarvitse pakolla yrittää löytää sitä yhtä ainutta hyvää tapaa. Työkalupakkiin voi kerätä apuja monelta eri koulukunnalta. Kun kaikkiin tapoihin tutustuu tasapuolisesti, se vähentää myös tarvetta tuomita tai vähätellä muiden kuin omien tyylien käyttäjiä.

Itse mietin pyöröaidan ja picaderon käyttäjiä. Kumpikin puoli kertoo, kuinka juuri tämä aitaus on vastaus ongelmiin ja kuinka siinä toisessa aiheutetaan hevoselle suurta kärsimystä. Kolmannet käyttävät näiden sijaan suurempaa aluetta, esimerkiksi ratsastuskenttää. Kaikissa aitauksissa tehdään ihan samaa juttua, liikutetaan hevosen jalkoja ja kun jalat liikkuvat, annetaan rauha.

Jenni on nähnyt suurten gurujen työskentelyä, mutta pitää suurimpina guruina niitä, jotka eivät nosta itseään jalustalle. "Suomessa on todella paljon osaamista, mutta vain he, jotka vaivautuvat jalkaannuttamaan tiedon muillekin, ovat niitä, jotka suurimman työn tekevät" hän kertoo. Netissä kun on paljon "osaajia", jotka ovat kyllä hyviä neuvomaan kärkkäästi ruudun takaa.

Jenni mainitsee kotimaisista hevososaajista pari, Kari Vepsän ja Mervi Pakolan. Vepsä on tehnyt suuren työn tuodessaan hevostaito-osaamisen koulutuksen kaikkien ulottuville ja Pakola on nuoremman polven kouluttaja, josta Jenni povaa seuraavaa isoa nimeä tähän maahan. "Hän tekee isolla draivilla ja viisaudella tätä hommaa, koko sydämestään", Jenni tiivisti.

Entä se hypoteesi?

Ainakaan Jenni ei ole hurahtanut pelkkään positiiviseen vahvistamiseen, vaan on napannut rusinat pullasta jälkiruoaksi ja täydentänyt omaa työkalupakkiaan. Odotan mielenkiinnolla luennon antia (kyllä, postaus tulossa) ja mitä muita vinkkejä sieltä tulee arjen muulinkäsittelyyn.
Lue lisää

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kissojen vuoro esiintyä studiokuvissa + vinkit kissakuvauksiin!


Raahasin kissat taas kuvattaviksi. Viimeksi rämmittiin metsässä (jälkikäteen sain tietää, ettei siellä saa pitää kissoja kytkemättä, mutta meni jo ja laskua odotellessa) ja tällä kertaa oltiin Helsingissä ihan studiolla! Susanna eli Suvililja Photography kaipasi kissoja malleiksi studiokuviin ja mehän oltiin kärppinä paikalla. Hän vuokraa studiotilaa yhdessä muutaman muun valokuvaajan kanssa ja kissat pääsivätkin testaamaan tilaa melko tuoreeltaan. Tila oli siitä hyvä, että kissat pystyi vapauttamaan ilman huolta siitä, että ne painelisivat pitkin vanhaa tehdashallia. Ne siis pysyivät oikein hyvin studiotilassa.

Otin studiolle mukaan muutaman eri huiskan, vähän rekvisiittaa ja kissojen leijonaperuukit (linkki vie vanhempaan postaukseen, jossa on omia kuviani leijonakissoista) ja jouluasut. Minähän tykkään ihan hirveästi pukea kissoja kuvia varten ja nämä ovatkin onneksi tottuneet vaatteisiin ihan hyvin. Leijonaperuukit unohtuivat kesän kuvausreissulta, vaikka hiekkakuopilla olisi voinut saada hienoja savannikuvia! Nyt oli korkea aika kokeilla, saisiko peruukit päässä hyviä kuvia.
Susannalla oli rekvisiittana pari puulaatikkoa ja pääkallo, koska ajatuksena oli viritellä Halloween-teemaakin jo!



Minä huolehdin kissojen ohjauksesta ja rekvisiitan järjestelystä Susannan napsiessa kuvia.
Koska Jehu osaa joitain temppuja, oli se paljon helpompi motivoida keikkumaan laatikoilla kuin Stinde. Stinde nimittäin suhtautui kuvaukseen melko epäluuloisesti. Tosin heti kun pidimme pienen tauon, se meni istumaan taustapahville kaikessa rauhassa.

Kissani eivät syö raksuja ollenkaan ruuaksi, vaikka ne ovatkin niiden mielestä maailman suurinta herkkua. Siksi raksut ovatkin hyvä motivaattori. Otin mukaan koko pussillisen jotain kissanäyttelyistä saamiani raksuja ja ihmeen kauan kissat jaksoivatkin niistä innostua, itseasiassa koko sen ajan, mitä studiolla oltiin!


Ensin otettiin kuvia vain yhden laatikon kanssa. Yllä oleva video sisältää kuvaussession ensimmäiset 16 minuuttia nopeutettuna. Tuon jälkeen otettiin esiin pääkallo, pieni lampaantalja ja jouluasut. Kissoja otin kartongille vuorotellen, koska ne selvästi tarvitsivat runsaasti taukoja. Yhteiskuviakin yritettiin ja hyviä tulikin, mutta enimmäkseen kissat olivat framilla vuorotellen.

Kissat ovat lähtökohtaisesti koiria hankalampia ohjata ja asetella kuviin, joten kissojen omistajan pitää olla kekseliäs ja tuntea kissansa hyvin.

Tässä vinkkejä, joilla saat kissastasi (ehkä, perävalotakuu) hyviä studiokuvia:

  • Ota mukaan kaikista parhaimmat ja houkuttelevimmat lelut, varsinkin huiskalelut. Pidä niitä vaikka kaapissa piilossa muutama päivä ennen studiokuvauksia! Meillä paras lelu on "keppilelu", jonka narun päässä on muutama sulka.
  • Ota mukaan superherkkua, mutta ei mitään märkäruokaa tai lihaa, koska se sotkee taustakartongin.
  • Opeta kissalle etukäteen pari pientä temppua. Istuminen on helpoin, seuraavaksi helpoin on ehkä kepin päähän koskeminen. Kun kissa tietää, mitä siltä odotetaan (temppu) se keskittyy siihen.
  • Harjoittele jo kotona että asetat kissan pienelle jakkaralle, teetät tempun tai pari ja saa poistua. Temppu voi olla sekin, että kissa tulee pyynnöstä itse jakkaralle ja saa palkinnon. Jakkara on siis kosketusalusta.
  • Jos kissa on mielellään omassa pesässään, ota se rekvisiitaksi mukaan!
  • Jos rekvisiittana on tarkoitus käyttää studion antimia, voi pohjalle laittaa oman pienen pedin tai vastapestyn pyyhkeen. Sitä kissa ei voi vastustaa.
  • Jos sinulla on useampia kissoja, ota kaveri mukaan, vaikka kaveria ei olisikaan tarkoitus kuvata.
  • Varaa paljon aikaa mutta muista, että kissan hermot ovat rajalliset. Pidä lyhyitä sessioita, ja sitten tauko. Esimerkiksi minuutti kuvausta ja minuutti taukoa, jolloin kissa saa vapaasti tutkia studiotilaa tai tehdä mitä nyt haluaakaan.
  • Sinun on ohjattava kissaa kameran edessä, kuvaaja ei sitä pysty tekemään. Miettikää siis etukäteen, millaisia kuvia on haaveissa saada, ja ohjaa kissaa niin, että ne onnistuvat. Kissaa voi ottaa syliin ja liikutella, mutta parasta on, jos se seuraisi katseellaan kosketuskeppiä.
  • Jos homma ei millään onnistu ja kissa näyttää erittäin pelokkaalta, älä lannistu. Kissat ovat sellaisia. Harjoitelkaa kotona lisää ja tulkaa studiolle muutaman viikon päästä uudestaan.
  • Jotkin kissat ovat yksinkertaisesti todella pelokkaita vieraissa paikoissa. Kysy kuvaajalta, tulisiko tämä taustapahvin ja valojen kanssa kotiisi kuvaamaan rakkaimmat perheenjäsenesi?
Stinde (Taiga-Kissat Silver Miio) ja Jehu (Udun Silver Apricot Njinyi) ovat abessinialaisia poikakissoja. Jehu on väriltään punahopea (hyvin rufistinen sellainen) ja täyttää pian 12 vuotta. Stinde täyttää pian kaksi vuotta ja on väriltään harvinaisempi mustahopea. Siinäkin on hieman rufismia, eli ruskeaa karvaa. Mustahopean abessinialaisen kuuluisi olla kokonaan mustavalkoinen, mutta me ei Stinden kauneuspilkuista olla huolissaan.




















Lue lisää

maanantai 16. lokakuuta 2017

Ohjasajon kotitehtäviä vaihtelevalla menestyksellä

Pari ohjasajotuntia on nyt valitettavasti peruuntunut meistä riippumattomista syistä, mutta kotitehtäviä ollaan tehty ahkerasti. Menestyskin on ollut vaihtelevaa, kun yhdellä kerralla Muuli oli niin täpinöissään että multa loppui sormet kesken, kun laskin montako kertaa se veteli kentällä vapaana.

Se oli lähtökohtaisesti jo vähän täpinöissään, mutta sitähän hevoset usein ovat kun sisäruokintakausi alkaa ja ilmassa on viileyttä. Jos näinä päivinä en käsittelisi Muulia, jäisi se jo nyt talviteloille. Kamat selkään siis vaan ja kentälle.

Muuli oli tosi hyvä, sain tehtyä sen kanssa pitkiä hyviä linjoja ja hyviä kulmia. Se ei hermostunut vaikka harpoin sen takaviistossa aika pitkilläkin askeleilla, jotta pystyimme menemään mahdollisimman pitkään suoraa.

Kun Muuli oli superhyvä ja tallinomistaja kysyi, ottaako kuvia, olin tietty että totta helvetissä. Se hyvyys loppui siihen, kun ensimmäisen kerran ohitettiin selkäännousukorokkeella seisoneen tallinomistajan. Muuli lähti lapasesta.

Ja se lähti uudestaan. Ja uudestaan. Ei edes vituttanut. Se ei tuossa kohtaa edes tarvinnut mitään (minun mielestäni) kunnon syytä touhulleen, vaan oikein odotti jotain merkkiä.
Löysin varastoistani sellaiset jämäkät ohjasajo-ohjat, joissa on nypylöitä, mutta silti niistä ei ollut hyötyä.









Eräs toinenkin (parempi) ohjasajokerta tuli dokumentoitua tässä välissä. Teimme suoraa uraa ja käännöksiä. Koska kentällä oli laajoja lätäköitä, saatiin niistä tavallaan apua kun ne määrittelivät kulkureitit ja toisaalta jos ohjasin päin persettä ja Muuli osui lätäkölle, niin itsepähän kärsin, kun Muuli stoppasi. Me emme siis ole ihan vielä sillä tasolla, että Muuli menisi ohjasajaen kyselemättä lätäköihin, talutuksessa se kyllä menee.

Teimme tälläkin kertaa suoraa uraa ja vain ympyrällä ravia. Muuli tuntui jopa tahmaiselta. Videoon lisäsin katselumukavuuden lisäämiseksi tekstiä ja ääniraidan.











Lue lisää

perjantai 13. lokakuuta 2017

Riders Magazine on rohkea uutuus Lehtipisteessä, mutta miksei lehtitiimiin palkattu taittajaa?


Playsson.netin ahkeroima Riders Magazine tuli tänään saataville Lehtipisteen toimipisteisiin kautta maan. Hain omani Järvenpään sittarista. Oloni on ristiriitainen.

Periaatteessa olen iloinen siitä, miten joku vielä uskaltaa tuottaa uutta printtimediaa, sillä onhan se nyt tehnyt hidasta kuolemaa jo pitkään digin vallatessa markkinoita. Hevoslehdistä Hevoset&ratsastus sulautui Hippokseen ja Villivarsa on lopettanut. Tunne Hevonen tuli ja meni. Lisäys jälkikäteen: Olihan tässä myös Pro Hevonen, joka tuli ja meni. Jäljellä ovat Hippos, Hevoshullu, Hevosurheilu ja ihmeen pitkään kituuttanut Hevosmaailma.  Ja nyt uutuutena Riders Magazine, joka on saanut englanninkielisen nimen kustantajaltaan, joka tekee myös Ravi Magazine-lehteä. Sama julma hevosenpää löytyy molempien lehtien kannesta.

Mutta. Kun tehdään printtiä, niin minun mielestäni pitäisi tehdä kunnolla. Hyvät jutut tai kuvat eivät riitä, jos hommaa ei viedä loppuun asti. Lehdessä on hyvä kansi, eikä vähiten siksi, että siinä on pinkkiä, mutta mitä sitten tapahtui ulkoasulle ja taitolle? Miksi lehti näyttää sisällysluettelosta lähtien alakoulun luokkalehdeltä, jolla kerätään varoja Lintsin kevätretkeen?

Ainekset olivat kuitenkin olemassa, on kirjoittajahenkinen tiimi, on valokuvaajaa (Rosita on napannut hienon kansikuvan ja muut kuvat Aadan haastetteluun!), on toimittajia mukana tiimissä, mutta mitä hel-vet-tiä tapahtui siinä kohtaa, kun lehteä alettiin taittaa? Taittaja kun pelastaa heikommankin tekeleen, mutta tämä rohkea yritys ei todellakaan erotu lehtihyllystä edukseen nykyisessä ulkoasussaan.


Kerroin aiemmin blogissa, että taitan kissayhdistyksen jäsenlehteä ja olen ottanut mallia Aasiyhdistyksen mainiosta Pitkäkorvat-lehdestä, jota meillä taittaa ammattigraafikko. En ole itse ammattilainen, mutta jonkinlainen silmä minulla on ja tiedän, mikä toimii printtitekstissä ja mikä taas verkkotekstissä. En ole myöskään kirjoittamisen ammattilainen, mutta aika monta haastattelua ja artikkelia olen elämäni aikana kirjoittanut, lähinnä toki aaseihin liittyen. Joku haju minulla siis lehden teosta on.

Riders Magazinen sisällöstä vastaavat suurimmaksi osaksi bloggaajat. Mira (Mira ja Danny) on lehden päätoimittaja ja Penina (Pennie's - Based on a true story) toimii sisältövastaavana. Muita tuttuja bloggaajia ovat Kaktu (Kaktu & Futura), Linnea Huilla (Yonkers Boko's), Alex Muurinen (Alexsuuri), Rosita Dahlberg (Ride Love Laugh) ja Essi Sohlman (Dancing on four legs). Lisäksi tiimiin kuuluu muitakin henkilöitä, mutta nämä ovat itselleni tutuimmat ja olen kaikki muuten tavannut myös livenä!

Bloggaus ei kuitenkaan riitä siihen, että pystyy kirjoittamaan hyviä ja virheettömiä lehtiartikkeleita. Jutut olisi voitu oikolukea vielä kertaalleen jonkun kirjoittamisen ammattilaisen puolesta, jolloin puhekielen sanat ja väärät taivutukset olisivat ehkä karsiutuneet. Blogeissa tai verkkoteksteissä en edes huomaa virheitä, mutta printissä ne jotenkin pistävät silmiin paljon herkemmin.


Lehti kannattaa myös tulostaa ihan muutamaan kertaan ennen painoa, koska sitä selatessa huomaa oudot taittomokat. Muun muassa sen, että jos teksti on tasattu molempiin sivuihin, pitäisi viimeinen rivi jättää tasaamatta, jottei sanojen väliin tule pitkiä tyhjiä välejä. Anfangin käyttö on hyvä tehokeino, jutun ensimmäisessä kappaleessa. Sen jälkeen sitä ei pitäisi käyttää. Eikä ainakaan, jos sen perässä on vain yksi rivi tekstiä.

Kuvia ei ole lehdessä käytetty kovin rohkeasti, mutta koko sivunkin kuvia olisi lehteen mahtunut, jos fonttikoko olisi ollut maltillisempi ja tyhjät rivivälit olisi karsittu pois. Lehteen painettavien kuvien pitää olla hyväresoisia valmiiksi, tässä numerossa osa kuvista on rakeisia ja ne olisi pitänyt jättää kokonaan pois. Kenenkään Facebookista ei voi ladata taittokelpoisia kuvia.

Taitto-ohjelma Scribus ei nököjään päivitä sivunumeroita automaattisesti, Talliniksit on siirretty lehden loppuun ilmeisesti loppuvaiheessa kun sivunumero 25 on jäänyt juttuun. Osa sivunumeroista on aukeaman keskellä, kun niiden kuuluisi oletettavasti olla aukeaman ulkolaidoilla.

It's all about details! Nämä "pikkujutut" eivät olisi koskaan päätyneet taittamaani kissalehteen asti ja ihmettelen, miten tällaisia ei ole korjattu valtakunnalliseen levikkiin tehdystä lehdestä! Ne nyt näkee persesilmälläänkin, jos lehti olisi annettu riittävän monelle henkilölle oikolukuun ennen painoon lähettämistä.




Jutuista pidin ehdottomasti eniten Essin kirjoittamasta haastattelusta, jossa esiteltiin Turun cityhevonen Nuppu omistajineen. Juttu kulki hyvin, oli mielenkiintoinen ja helposti luettava. Sen sijaan hevosten laidunelämän tarkkailu oli jotenkin vaikealukuinen, vaikka oli paljon lyhyempi. Ja miksei tätä Mari Villikaria esitelty sen paremmin, mutta sähköpostiosoite on kerrottu? Irtokenkäjuttuun olisin toivonut enemmän kuvia, tai miten olisi video irtokengän lyönnistä Playssonin nettisivuilla? Lehtihän on enemmän kuin hevoslehti, jolloin sisältöä olisi kai tarkoitus olla muissakin muodoissa kuin printtinä?

Treenivinkit ratsastajalle olivat melko raskaita taittonsa puolesta, joten juttu ei houkutellut lukemaan.
Kuolainjuttu oli eniten lehtiartikkelin oloinen, koska siihen oli haastateltu useampia henkilöitä. Heidän suorat repliikkinsä erottuisivat kuitenkin paremmin, jos ne olisivat aina omalla rivillään, ja edelleen ne tyhjät rivit pois tekstin lomasta.

Kuvittele kunnon kynttiläillallinen kotona. On ostettu luomukarjan sisäfilepihvit kauppahallista, on musiikkia ja romanttista fiilistä. Ja sitten pihvi paistetaan kengänpohjaksi ja tarjoillaan paperilautaselta ketsupin kanssa. Sellainen tuli mieleen Katrin blogivinkkijutusta. Eli ainekset olivat, mutta vituiks meni. Jutun ulkoasu ja taitto on niin huono, että jutun lukeminen ärsyttää.
Lehdessä ei ole yhtenäistä ulkoasua ollenkaan.

Kuten huomaatte, en nyt näe lehteä oikein mitenkään tämän ulkoasun takaa. Takerrun lillukanvarsiin. Tällä ensimmäisellä numerolla ei tuntunut olevan sisältönsä puolesta mitään yhtenäistä teemaa, vaan juttuvalikoima tuntui sellaiselta "helpolta", eli mitä nyt sattuu tulemaan mieleen ja mistä sai helposti materiaalia. Pari artikkelia on Playsson.netin portaalista. Seuraava lehti ilmestyy joulukuussa, ja siihen on tulossa rapsaa ainakin Working Equitationista.



Minä rakastan lehtiä ja painettuja kirjoja. En kirjastolaisena halua, että ne katoavat digin tieltä. Minä haluan uskoa, että Riders Magazine parantuu numero numerolta ja ehkä jossain kohtaa sitä taittaa ammattimainen graafikko ja kielenhuollon ammattilainen tsekkaa tekstit läpi. Miksi lähteä tekemään näin isoa projektia mutta jättää homma puolitiehen? Ensimmäisen numeron pitäisi olla upeista upein taidonnäyte sisältöä ja ulkoasua myöten, että ihmiset kyselevät, milloin voi tehdä kestotilauksen.

Mutta totta puhuen, jos en tuntisi tekijöitä, olisi lehti jäänyt sinne Järvenpään sittarin lehtipisteeseen.
En ole pahoillani siitä, että siirsin blogini toiseen portaaliin Playssonista. En ole katkera siitä, etten liity mitenkään tähän lehteen. Tai ettei Muuli ole kansikuvassa. Saan urakoida lehtien parissa ihan riittävästi muutenkin ja Muulikin on loistanut Pitkäkorvien kannessa. Mutta jos seuraavaan numeroon tarvitaan apusilmiä oikolukuun ja taittoon, niin olen erittäin mielelläni käytettävissä, täysin ilmaiseksi.

Playssonin rohkeus on niin ihailtavaa, että olisi surku, jos lehti ei saisi jatkoa. Joten nyt vetoan teihin kaikkiin, ostakaa lehti, ja tallille toinen, tukekaa yritystä, moni muu ei olisi näin uhkarohkeaan yritykseen lähtenyt! Hatunnosto siitä!

Itse käyn ostamassa vielä pari numeroa, ihan kannatuksen vuoksi. Tee sinäkin samoin!
Lue lisää