Muulista on tullut ihan kiltti tyttö!

Vuodenvaihteessa kaikki hevoseläimet viettivät syntymäpäiviään, eikä Muuli tehnyt tässä poikkeusta. Se on nyt virallisesti 7-vuotias, voi mihin nämä vuodet ovat oikein vierineet! Juurihan mulle saapui trailerista aivan liian pieni ja aivan liian kouluttamaton mullukka.

Nyt on kuitenkin tapahtunut jotain ja 7-vuotiaaksi käännyttyään Muuli yhtäkkiä kesyyntyi.

Kaikki alkoi viikko sitten, kun oli synkkä ja myrskyinen ilta. Saavuin tallille eikä ratsastaminen kentällä kiinnostanut pätkääkään. Suljin kentän portit ja irtojuoksutin Muulia. Yleensä se on vetänyt raivoisaa pukkilaukkarallia ympäri kenttää heti alkuun, mutta nyt se oli ihan kuulolla koko ajan ja meni molempiin suuntiin ympärilläni vapaana käynnit ja ravit. Laukkaa en siltä vaatinut. Raviin sain omalla kehonkielelläni lisättyä myös tempoa ja käyntiin siirtymiset onnistuivat vain hengittämällä ulos ja omaa ryhtiä huonontamalla. Pysähdykset ja luoksetulot onnistuivat pienellä kyykyllä ja peruuttamalla.

Ei kuulosta kovin ainutlaatuiselta? No ei periaatteessa minustakaan, mutta Muuli tuntui omaan hanskaan paljon levollisemmalta kuin normaalisti, vaikka oli tosi kova tuuli ja Muulin ja Elsan katoksen kattopelti rämisi tuulenpuuskissa. Hevoset hilluivat tarhoissaan kelin takia, mutta Muuli ei ottanut niistä mitään kipinää.

Muulilla on irtojuoksutuksessa mielenkiintoinen tapa tai opittu asia. Alussa se nimittäin luoksetulossa vain haistaa kättäni ja pyörähtää sitten sieraimet suurina karkuun, kuin yrittäisin tappaa sen. Rauhoittelin sitä paljon ja muutaman kerran jälkeen se uskalsi jo ottaa porkkanan kädestäni ja jäi jännittyneenä seisomaan paikoilleen. Session lopussa se seisoi melko rennosti paikoillaan, kun lähestyin sitä.

Muuli ei kuvan perusteella ollut kovin ilonen maastakäsittelysessioonsa.

Kerroin tästä tapahtumasta myös Facebookissa ja toivoin, ettei tämä ole mitään tyyntä myrskyn edelällä. Seuraavalle päivälle olimme nimittäin sopineet hieman pidemmästä maastoreissusta tallikaverin kanssa.

Muuli oli kuitenkin edelleen tosi kilttiä tyttöä. Se kulki korvat hörössä edellä kun mentiin pitkästä aikaa toiseen suuntaan mastoreitille. Olimme viimeksi tällä suunnalla joskus loppukesästä. Koirakot jouduimme tosin ohittamaan Elsan vanavedessä, eli niihin ei ihan vielä rohkeus riittänyt.

Muulissa oli sopivast menoa ja se jopa ujosti ehdotteli ravia parissa kohdassa, kerran nostinkin hetkeksi ravin. Se pärski useasti tyytyväisenä, mutta ei ennen pärskimistä tuntunut jännittyneeltä. Meillä oli keli mitä upein, aurinko paistoi koko ajan ja oli myös pientä pakkasta. Parit ravipätkät pystyimme ottamaan pehmeämmillä tieosuuksilla ja metsäpolulla. Muuli johti joukkoa ja metsäpolulla kulki tapiirina nenä edessä katsoen tarkasti, ettemme vain huku märkiin kohtiin. Yllättävän hyvin Muuli kuitenkin kulki myös märästä, vain pahimmat kohdat kiersimme puskien kautta.

Yhdessä kohtaa näytti siltä, kuin oja menisi polun yli, oikeasti siinä oli vain pitkulainen lätäkkö. Muuli tutki sitä turvallaan pari sekuntia ja loikkasi sitten yli!

Blogin lukijat muistavat ehkä, että ojat ovat olleet Muulille suuri kauhistus eikä se voi ymmärtää, että ihan vain astumalla pääsee kapeimpien ojien yli ihan helposti.

Hänen ylhäisyytensä korva mahtui juuri ja juuri kuvaan

Seuraavana päivänä olimme taas maastoilemassa, mutta teimme vain käyntilenkin erittäin kovien teiden takia. Muuli oli edelleen tosi rento ja rauhallinen! Muutos tapahtui myös tallissa, se oli kuntoonlaittaessa jotenkin chillimpi kuin aiemmin eikä puhissut niin paljon sieraimet lautasina. Kun talutin yhdellä kerralla Muulia tallille ja Elsa edellä katosi jo tallin taakse, ei Muuli ollut tästä millänsäkään. Toki olimme tutussa ympäristössä, mutta aiemmin se on aina reagoinut selvästi siihen, kun se jää yksin. Itseasiassa pari viikkoa aiemmin maastossa kiersimme Muulin kanssa märän kohdan metsän kautta Elsan mennessä polkua pitkin. Samalla välistämme kulki pari vierasta ratsukkoa. Elsa oli näistä se, kumpi sai paniikkikohtauksen Muulin kadotessa hetkeksi näkyvistä. Muuli vain porskutti eteenpäin vältellen märkiä kohtia. Vieraat ratsukotkaan eivät pelottaneet, itseasiassa niiden kaikki osapuolet olivat niin kauhuissaan, etteivät pystyneet edes vastaamaan tervehdykseemme. Eivätkö ole ennen muulia nähneet?

Loppiaisena ohjelmassa oli pitkästä aikaa soolomaasto, tai ei aivan soolo vaan miesystäväni oli kävellen mukana. Elsa jäi kentälle juoksutukseen ja ajattelin jo ennalta, että mitenköhän Muuli suostuu lähtemään tallin pihasta.. Mutta hyvin se lähti, kyttäsi tosin tapansa mukaan pusikoita polun alkupäässä. Ehkä vuoden päästä Muuli on niin aikuistunut, että tämäkin typerä kyttäys jää historiaan.

Kävelimme neljän kilometrin pienen maastoreissun tiellä ja metsäpolulla eikä Muuli ollut yhtään sellainen, että pitäisi palata kotiin. Nyt se kyllä tuntui kulkevan pää pystymmässä kuin normaalisti, mutta laitoin sen piikkiin, että olimme tosiaan ilman toista ratsukkoa liikkeellä. Metsäpolulla Muuli aina syttyy eikä tehnyt tälläkään kertaa poikkeusta. Se laittoi kaviota toisen eteen sellaista kyytiä, että jouduimme välillä pysähtymään ja odottelemaan maastoseuralaistamme.

Edellisyönä oli satanut lunta, mutta päivällä oli jo plussaa. Etukäteen hieman pelkäsin, että mitenköhän Muuli pysyy pystyssä, mutta ei meillä oikeastaan ollut mitään ongelmia. Nastabootsini ovat tällä hetkellä lainassa toisaalla ja Muulin kengitys oli vasta myöhemmin viikolla, joten minulla ei ollut laittaa sen kavioihin mitään. Se pysyi kuitenkin todella hyvin pystyssä ja vain kerran kavio luiskahti tiellä.

Muuli on tosiaan ottanut suuren edistysaskeleen ojien kanssa. Kesällä se hyppäsi ensimmäisen kerran kuivan ojan yli, kun olimme maastoilemassa. Tulin silloin suosiolla alas selästä ja irrotin ohjat toiselta puolelta. Menin itse ensin ojan yli ja odottelin, että Muuli hyppää. Kehuin sitä tosi paljon ja palkkasin kauralla.

Tällä kertaa ylitettävänä oli kaksi ojaa. Ensimmäinen oli oikeastaan jyrkkä penger polulta asfalttitielle, mutta toissakesänä Muuli kieltäytyi sen ylittämisestä totaalisesti ja oli huidellut hetken aikaa villinä ja vapaana Nuppulinnassa. Tällä kertaa pysäytin sen penkereen eteen ja ehdin juuri katsoa molempiin suuntiin, ettei tule autoja kun Muuli oli jo ponnistanut itsensä jonkinlaisella tasajalkahypyllä suoraan asfaltille! Se ei siis suinkaan kiivennyt, vaan hyppäsi ylös ja eteen.

Pian oli edessä seuraava oja, Muuli katsoi sitä ja ylitti sen täysin coolina. Näiden urotöidensä jälkeen se pärskäisi erittäin pitkään, siinä kohtaa se varmasti kertoi stressitason alenemisesta. Kotiin palasimme pitkin ohjin rennon ja reippaan Muulin kanssa, eikä pääkään enää ollut ylhäällä.

Muuli oli siis hyvä aika monta päivää putkeen ja uskalsin nyt hehkuttaa asiaa täällä blogissakin. Toivottavasti tämä kaikki ei ole ollut tyyntä myrskyn edellä tai kertonut esimerkiksi kivuista. Äkilliset muutokset hevosten toiminnassa kannattaa aina ottaa vakavasti ja miettiä kivun mahdollisuutta. Viimeisenä maastopäivänä Muuli kyllä teki vesipierun sisälleottaessa ja tarhassakin oli ollut pari märkää kasaa. Lumessa myös näkyi merkkejä kahdesta maahan nuollusta poterosta, joten jotain häikkää tässä saattaa tosiaan olla. En kuitenkaan ole niitä, jotka heti ensimmäisistä merkeistä soittavat eläinlääkärille. Katsomme tilannetta ja mietitään. Muulilla saattaa olla ihan vain kiima, se ei ole nyt pariin vuoteen näyttänyt kiimojaan kovinkaan selvästi.