Sain tallille oikein mieluisia vieraita kun Milla ja Samuli (@sosa.foto) tulivat Samulin kuvauskaluston kanssa katsomaan Muulia! Mietin etukäteen kuumeisesti että millaisia kuvia toivon saavani, talvikuvat oli otettu jo ja ehken olisi kouluratsastajana just nyt parhaimmillaan.. Ja sitten yhtäkkiä se tuli, irtojuoksutuskuvia tietenkin! Niiden ottaminen omin voimin on hankalaa parista syystä, Muuli ei juurikaan liiku ainakaan sinne mihin haluan, jos pysähdyn ottamaan kuvia ja toiseksi se saattaa yrittää poistua kentältä yhdestä tietystä kohdasta. Laitettiin siis Milla ja Samuli nurkkaan ja itse olin kentän keskellä organisoimassa Muulin irtojuoksutusta.
Muuli oli todella hyvällä tuulella. Se on muutamalla viime kerralla lähtenyt hanskasta tarhasta oton jälkeen. Se käyttäytyy samalla tavalla kuin olisin lastaamassa sitä traileriin ja lähtee varmuuden vuoksi hanskasta heti, kun se ymmärtää että talutan sitä talliin enkä esimerkiksi kentälle. Kuvauspäivänä se onneksi oli ns ihmisiksi ja kipitti mielellään talliin. Harjasin Muulin pikaisesti ja action.
Muuli oli kentällä todella energinen ja laukkasi monta kierrosta putkeen kentällä niin, ettei minun tarvinnut tehdä mitään. Vaihdoin suuntaa jonkun kerran ja himmasin raviin. Samuli otti myös upeat rakennekuvat ja sitäkin hienommat pääkuvat! Liikkeessä Muuli kylläkin oli mallia hirvi, alakaula pullotti ja pää oli aasien tapaan pystyssä, mutta ehkäpä muulien ylväs askellus on juuri tätä.
Aasiyhdistys järjestää tänä vuonna aasien ja muulien fitness kisan. Luokkia on kolme, painonpudottajat, painon ylläpitäjät ja lihotettavat. Me Muulin kanssa osallistumme tietenkin mukaan. Otin Muulista mittaa itseasiassa jo viikko sitten ja iloitsin, että painomittanauhan mukaan sen paino oli ensimmäistä kertaa koskaan alle 400. No ilo oli lyhytaikainen enkä millään ilveellä saanut puristettua painomittanauhaa niihin lukemiin enää. Sunnuntain lukemaksi tuli noin 414 kg. En tiedä miten Muulin ympärysmitta voi näin paljon vaihdella tai sitten se vain seisoi jotenkin eri tavalla. Ensimmäisen mittauksen otin nimittäin vapaana karsinassa Muulin syödessä, jälkimmäinen otettiin käytävällä.
Hevosten painomittanauha pätee ainakin Muuliin suht hyvin. Muuli on kerran punnittu klinikalla ja kun sen jälkeen otettiin painomittanauhalla mitta, oli se suunnilleen sama.
Muulissa on hieman ekstraa, kylkiluut eivät esimerkiksi tunnu ihan niin hyvin kuin pitäisi. Aasien tapaan sille kertyy laardi niskaan harjamarron alle ja kylkiin. Tämä aiheuttaa sen, että painomittanauha saattaa näyttää hyvinkin sporttisia lukemia kun aasin perse näyttää samaan aikaan Kardashianin siskosten perävalolta.
KIITOS! Teille kaikille, jotka ehdotitte tätä blogia mukaan Somegaalaan! Muuliprojekti on ollut mukana aiemminkin, jääden aina pitämään häntää, mutta on se vaan makeeta olla ehdolla! Suurta menestystä en odota sillä kategoriassa on niin rautaisia bloggaajia että oksat pois! Tämä pienelle pitkäkorvalle omistettu valitettavan hiljainen blogi ei varmasti erotu edukseen, mutta teen tätä just niillä resursseilla, jotka minulle on annettu.
Tänä vuonna Somegaala on hieman erilainen viime vuosiin verrattuna. Ensinnäkin gaala on täysin virtuaalinen ja tulee ulos sunnuntaina 28.2. Viime vuonna ehdittiin juuri gaalailla Helsingissä Go Expo Horsessa, sen jälkeen iski korona ja kovaa. Toinen muutos viime vuosiin on se, että kategorioissa on ehdokkaita paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tästä olen erittäin iloinen! Paljon uusia somekanavia ja hieno kattaus ihan perinteisiä Muuliprojektin kaltaisia tekstiblogejakin on mukana! Huomaan Somegaalan ehdokkaissa selkeän muutoksen aikojen alkuun. Alussa tapahtuman nimi olikin vielä blogigaala mutta pikkuhiljaa Instatilit ovat tulleet tilalle ja joissain kategorioissa KAIKKI ehdokkaat ovat instatilejä! Uutena myös TikTok-tilejä! Jännää nähdä mihin tämä muuttuu vuosien kuluessa, eikai Insta voi ikuisesti olla suosituin somealusta tämän kaltaiselle sisällölle?
Teen tähän pienet esittelyt jokaisesta perinteisestä tekstiblogista. Suurinta osaa blogeista olen lukenut jo pidempään mutta ilokseni listalla on myös yksi ihan uusi tuttavuus johon tutustuin vasta ehdokkaiden tultua julki. Jos siis kaipaat lukulistallesi uutta luettavaa niin otappa nämä kaikki blogit haltuun.
Hellä kanelisilmä kertoo vuonna 2015 syntyneestä risteytysponista. Kanelin omistavat kaksi täysi-ikäistä sisarusta ja he ovatkin ottaneet runsaasti kantaa ponien arvostukseen ja käyttöön, aikuiset poninomistajat kun tuppaavat saavan vähättelyä harrastuksestaan. Blogi sisältääkin paljon kantaaottavia postauksia, Kanelin arkielämää pääsee seuraamaan tiiviimmin Instatilillä joka on todella suosittu! Kaneli onkin varmaan suurimmalle osalle tuttu nimenomaan instasta, mutta Kanelin omistajat Aino ja Anni kertoivat juuri, että blogin pidempi tekstikenttä mahdollistaa pidempien tekstien ja pohdintojen kirjoittamisen Instagramia paremmin. Hellä kanelisilmä valittiin parhaaksi hevosblogiksi somegaalassa vuonna 2019!
Nelistelyä-blogin Inka on blogannut jo vuodesta 2012 ja ansaitsee tästä ainakin kolme papukaijamerkkiä! Blogin päätähtenä on ruuna Jimppa jonka kanssa tehdään kaikenlaista, erityisesti positiivisen vahvistamisen ja maastakäsittelyn kautta. Nelistelystä tunnistan saman "ongelman" kuin tästä omastakin blogista, arjen päivittely sujuu paljon nopeammin Instan puolella, joten blogiin ei ilmesty kuin asiapostauksia ja Nelistelyä tapauksessa treenikoosteita ja hevosmenoihin liittyviä postauksia. On muuten aivan mahtavaa miten eri somekanavilla on avauduttu hevosmenoista. Ennen Muulin hankintaa en pystynyt edes kuvittelemaan paljonko rahaa menee, kuvittelin että tallivuokra ja vähän päälle mutta miten väärässä olinkaan.
Kaktun talli on "somekonkarin" Kaktun blogi, jossa hän kertoo elämästään aivan böndellä. Kaktu toteuttaa todellakin unelmaansa ja vanha leirikeskus on muuttunut kolmen hevosen pihatoksi! Blogissa on pitkiä hyvin kirjoitettuja postauksia hevosten elämästä sekä myös kantaaottavampia pidempiä pohdintoja. Kaktu julkaisee aktiivisesti myös Facebookissa ja Instassa, mutta juuri nämä pidemmät jutut ovat miellyttäviä lukea, vaikka kommentointi onkin ymmärrettävistä syistä sallittua vain alustoilla, joissa on osallistuttava omalla tilillään. Kaktu on ollut somekriisien keskiössä turhan monta kertaa mutta nostan hattua miten hienosti hän on ne ottanut ja jättänyt hötölän huutelijat omaan arvoonsa. Kaktu toteuttaa rohkeasti omaa juttuaan ja rakastaa mitä tekee!
Kavioliitossa 30v tai hetkinen, onkos tämä nykyään ihan vain Kavioliitossa? Ainakin osoite oli vaihtunut ja toinen hevosmaailman blogikonkari Katja bloggaa nyt oman domaininsa alla ja kirjakin on tuloillaan! Katjan postaukset saavat aina hymyn huulille, niin värikkäästi hän kirjoittaa arjestaan hevosten kanssa. Blogi on ollut niin pitkään seurannassa että olen välillä että härregud, justiinhan Hilppa syntyi, mutta ehei, just tsekkasin että se on jo 6v!
Kuninkaalliset kaviot on nykyään omaa talliyritystään pyörittävän Annan blogi. Mutta talli on tullut kuvioihin vasta aika hiljattain, tätä ennen olemme saaneet seurata Annan omien hevosten kuvioita. Nostan hattua siitä, miten Anna edelleen on täysillä mukana hevoshommissa vaikka kaikki ei aina ole mennyt putkeen, joku toinen olisi vaihtanut alaa aikoja sitten. Annalla on tällä hetkellä omana silmäteränään suokkiruuna Hemmo ja puolivuotias puoliverivarsa. Monen muun blogin tavoin tämäkin on valitettavan hiljentynyt ja viime vuonna blogissa julkaistiin lähinnä kuukausimenoja, bloggaajan hevoselämää olen kuitenkin päässyt seuraamaan Instan puolelta sitäkin aktiivisemmin. Ehkä blogikin herää vielä eloon, Instan ongelma on se, ettei algoritmi näytä julkaisuja järjestyksessä eikä edes kaikkia ja kun seuraa satoja tilejä, ei aina muista käydä katsomassa kunkin tiliä suoraan jotta voisi selata kaikki päivitykset aikajärjestyksessä läpi.
SD-team on listalle yksi konkaribloggaaja lisää. Blogi on ollut olemassa aktiivisesti jo vuodesta 2011 ja postaustahti on tosiaan ollut mukavan ahkeraa! Nykyään julkaisuja on runsaasti myös Instassa, mutta Marjut julkaisee silti arjen kuulumisia blogissaan, jotain mistä Muuliprojektikin voisi ottaa oppia.. Blogissa seurataan kotitallin elämää. Kimo suokkiruuna Salama on ollut pitkään blogin kantava voima, mutta nykyään Marjutin laumaan kuuluu myös Salaman sisko Säde ja kaksi mustaa shettistä. Kuninkaallisten kavioiden Annan tavoin vastoinkäymisiä hevosen terveyden kanssa on ollut enemmän kuin tarpeeksi, mutta jostain Marjut on voimaa saanut ja jatkanut vain, arvostan!
Elämää hevostytön kengissä on Suvin kirjoittama blogi hevosharrastuksestaan. Suvi harrastaa ratsastuskoulussa ja blogissa esiintyvät myös suloiset kanit. Blogissa on sekä päivitelyä hevosmaailmasta mutta myös Suvin harvinaisesta silmäsairaudesta, joka huonontaa näköä. Suvi pärjää silti hyvin ratsastustunneille ja muussa elämässä. Blogi on ollut olemassa jo vuosien ajan ja samlala kun bloggaajista ovat nuorena bloggaamisen aloittaneet jo tippuneet pois, on Suvi jatkanut ahkerasti vaikka hänelläkin on Instassa suurin osa kuulumisista. On kuitenkin kivaa päästä lukemaan blogistakin uusia juttuja välillä.
K&K Ratsastus oli itselleni se täysin uusi blogi näistä ehdokkaista! Blogia pitää Ira, ratsastava personal trainer ja urheiluhieroja joka antaa blogissaan mm videomuotoisia vinkkejä ratsastajan oheisharjoitteluun! Siis miten en ole tajunnut tämän olemassa oloa aikaisemmin! Ensin olin että ompa harvakseltaan postauksia mutta sitten tajusin että treenivinkkimäärä on täysin sopiva tällaiselle kaltaiselleni liikuntaa (ratsastus ja tallityöt poislukien) vierastavalle harrastajalle. Toisaalta viime joulukuun joulukalenterissa oli vinkkejä joka päivälle! Tämä blogi ei ns vanhene, eli tämä kannattaa ehdottomasti ottaa seurantaan ja tsekata vinkit läpi.
Takaisin lähtöruutuun on Minnan blogi omakasvattiponiensa elämästä. Ponien kanssa on ollut vaikka ja mitä, itseasiassa viimeisimmät postaukset liittyvät melko vahvasti ponien terveydenhoitoon ja vuoden ponimenoissa niitä onkin melko paljon. Kaikesta huolimatta blogi on hyvin elämänmyönteinen ja positiivinen ja ponit ovat tietenkin hienoja! Vaikka päivittelyä on myös instassa, toivon että blogiinkin saadaan kuulumisia mm nuoriherra Albertin jatkokoulutuksesta, selässä on jo hieman käyty, joten eiköhän se ole kovaa ajoa kohta!
Pallurablogia kirjoittaa nykyään omaa kotitalliaan pitävä Jenni! Blogin päätähtenä on suokkitamma Pallura ja nykyään myös sen miniversio, eli shettistammavarsa Mini-Me. Nämä tietenkin tarhaavat yhdessä ja niillä on mätsääviä varusteita. Jenni toteutti unelmansa ja muutti maalle viime vuonna. Tallissa oli tilaa, joten tiluksilla on myös asiakashevosia. En ymmärrä miten tallinpitäjä pyörittää kaiken, eli käy kodin ulkopuolella töissä, hoitaa tallityöt ja jaksaa silti ratsastaa omalla hevosellaan ja aktivoida poniakin. Jos olisin itse tuossa tilanteessa, olisi Muuli siirtynyt oloneuvokseksi aikaa sitten.
Riitta reissaa on matkablogi, joka on luonnollisesti keskittynyt hevosmatkailuun. Riitta edustaa Suomessa matkatoimisto HorseXplorelia, joka organisoi vaikka millaisia hevosmatkoja ympäri maailmaa! Koronavuoden takia Riitta on tutustunut erityisesti Suomen tarjontaan ja kävi hän myös Porvoossa aasiretkellä viime kesänä! Aasiretkistä kerrottakoot, että välillä minäkin vedän näitä reissuja aasien kanssa! Tästä blogista syntyy varmasti matkakuume, hevosmatkat ovat loistava tapa päästä tutustumaan vieraisiin maihin ja kulttuuriin.
Aurinkotilalla on suht uusi blogi, jossa Miranna kertoo hevosharrastuksensa lisäksi myös muusta arjestaan. Pidän erityisesti runsaasta postaustahdista (myös Instassa on runsaasti postauksia) ja hienoista kuvista! Hevospuolella keskitytään lv-tamman koulutuksesta ravurista ratsuksi, työ ei välttämättä ole ihan helppo mutta sitäkin palkitsevampi. Hevosen tarpeet on otettu hienosti huomioon eikä sen kanssa kiirehditä tai pakoteta, myös positiivinen vahvistaminen on läsnä.
Kuva: Katri Tähkänen
... ja vielä viimeisimpänä tämä Muuliprojekti, jossa seurataan kirjaimellisiesti muuliprojektia, eli Espanjasta ostetun villimuuliksi paljastuneen pitkäkorvan matkaa tätiratsuksi. Kirjoittajakin kun alkaa lähestyä uhkaavasti täti-ikää, niin ratsun on korkea aika rauhoittua. Blogia on vaivannut jo pidempään harva julkaisutahti ja postaukset ovat painottuneet muulimenoihin, mutta kun postaus tulee niin se on varmasti asiaa. Eikä se tahti ole Instassakaan sen runsaampaa jos feediä katsoo. Stooreissa on sentään jotain elämää. Mutta täällä tämä sometyrkyksikin hötönetissä parjattu bloggaaja edelleen keikkuu. Se on aika ihmekin, koska muulihan ei ole edes hevonen ja ratsastuksen taso on ajoittain niin aliarvoista että bloggaajakin sensuroi videoitaan rankalla kädellä. Sen lisäksi blogissa on yritetty hurahtaa kengättömyyteen, kokeiltu rungotonta satulaa ja kuolaimettomiakin, mutta silti ainoa mikä KKK-hengestä on jäljellä, on kannuksettomuus. Sen korvaa kouluraippa. Blogi on siis tasaista harmaata massaa, jossa ei ole enää juuri mitään särmää Muulia lukuunottamatta.
Kiitos kuitenkin vielä kerran kaikille sitä ehdottaneille, tämä on suuri kunnia! Tutustukaahan nyt kaikkiin ehdokkaisiin ja käykää antamassa äänenne saman tien, tai viimeistään 25.2. täällä. Äänestystä varten on annettava sähköpostiosoite ja jokaisesta kategoriasta on äänestettävä yhtä ehdokasta.
Muuli on kengitetty viimeisenä kahtena talvena kahdeksi kengitysväliksi, tosin viime "talvi" oli niin olematon että hokkikengistä oli hyötyä viidellä ratsastuskerralla, muut kerrat olisi voinut mennä ilman kenkiä. Lopulta yksi kengistä irtosi ennenaikaisesti ja samalla kengittäjä kävi nappaamassa muutkin pois, monot eivät olleet siis edes koko väliä jalassa.
No tuosta ärsyyntyneenä ajattelin että samanlainen susi tästäkin talvesta varmaan tulee, että mennään bootseilla. Minulla on talvikäyttöä varten Boa bootsit neljällä hokilla. Nuo ovat istuneet Muulille oikein kivasti, joten eiku kovaa ajoa.
En tiedä mitä siinä sitten tapahtui kun tammikuun alussa boat menivät ihan hyvin jalkaan säärystimien kera, mutta sitten pukeminen vaikeutui ja vaikeutui joka kerta ja vaikka kerran raspasin kavioita reilusti lyhyemmiksi joka puolelta, niin silti pukeminen tuotti haasteita. Itse en tykkää survoa mitään mihinkään, haluan että kenkä sanoo klops vaan kun se on jalassa ja sitten kiristetään.
Boa bootsit pysyivät 100% jaloissa ja päästiin ihan kovaa ajoa. Muulihan on liikkunut tänä talvena poikkeuksellisen paljon, kiitos vaan ahkerille liikuttajille! Hankihommissa ei bootseja ole tarvittu, mutta tiellä kyllä. Kentällä päästiin suurimmaksi osaksi paljasjaloin.
Mutta.
Sitten Muuli alkoi nostella takajalkaansa bootsin pukemisen yhteydessä ja jalka oli aavistuksen turvoksissa ja lämmin eräällä kerralla. Aavistelin bootsin aiheuttaneen kipua ja jätin monon pois. Jalka viileni, mutta huomasin jalan etupuolella ruununrajan yläpuolella hankauman. Tästä oli valunut nestettä ja karvat olivat lähteneet. Ajattelin että jaahas, se on tunaroinut tuon maastossa toisen bootsin kanssa jotenkin ja siinä on hokinpolkema. Tai sitten ollut tarhassa väärässä paikassa väärään aikaan.
Jätin tuossa kohtaa takabotosit muutamaksi päiväksi pois.
Myöhemmin selvisi, että kipua aiheutti tuon etuläpän yläreuna.
Sitten Muuli alkoi reagoida etubootsin pukemiseen samalla tavalla, eli kun bootsia kiristettii, Muuli nosti jalkansa ilmaan eikä varannut painoa sille kaviolle. Muulilla ei sen jälkeen enää bootseja pidetty ja tutkittiin etujalkaa kovasti, että mistä kiikastaa. Arvelin kyllä heti, että bootsi on aiheuttanut hiertymiä jotka eivät vain vielä näy karvapeitteen takia ja että "jostain varmaan jotain kohta purskahtaa.."ja lopulta tuli, kengityspäivänä huomasin, että etujalassa on samassa kohtaa jalan edessä ruununrajan yläpuolella hiertymä. Tuo kohta on sellainen, johon bootsin etuläpän yläreuna osuu. Jos muulin vuohiskulma olisi loivempi, ei ongelmaa varmaan edes olisi, mutta hyvin pystyjalkaisena läppä osuu tuohon jokaisella askeleella, kun Muuli vie jalkaa taakse.
Kesäbootseina käytän Cavallon Trekkejä ja ne eivät tule juuri ruununrajan yläpuolelle eikä niiden kanssa ole ollutkaan tällaisia ongelmia. Onkin nyt mietittävä ensi talven hokkikuviot ihan uusiksi tai jospa Muulin kaviot kestäisivät Boa bootseja kuitenkin hetken ja laittaisin kenkään aikaisemmin kuin 1,5kk bootsituksen jälkeen. Tosin eipä tässä kannata kovinkaan paljon etukäteen suunnitella, ns vituiks tuntuu menevän aina jos kovasti valmistautuu.
Ehdin tässä nimittäin jo ostaa uudet hyvin käyttämättömät boat takasiin. Ne ovat numeroa isommat kuin nykyiset, eli säärystin olisi mahtunut ja survominen loppunut. Ne olivat jo niin pitkällä että pohjiin oli lyöty iskumutterit, mutta en ollut vielä ostanut hokkeja. No ne jäävät nyt kaappiin odottelemaan ensi talvea.
Otin kaviosta kuvia juuri ennen kengittäjän saapumista. Kaviot on vuoltu viimeisen vuoden aikana pari kertaa.
Tästä huomaa että etukaviot kasvavat herkästi banaaneiksi, tämä on oej, eli ulkosyrjä on kupera ja sisäsyrjä kovera. Bootsin aiheuttama hiertymä näkyy vuohisessa.
Olisi ollut kovin ihanaa olla kengättömänä tämä talvi kun bootseilla meno sujui loppuaikoihin asti aika kivuttomasti, mutta kyllähän hokkikengät parantavat Muulin elämänlaatuakin kun se ei keväällällä jäätikkökeleillä liukastele tarhassa ja se pääsee liikkumaan joka askeleella rennosti jännittämättä. Maastossa kengättömänä tai ilman takabootseja liikkuminen oli ajoittain melkoista töpöttelyä. Muuli pysyi nöpöhölkässä kyllä hyvin pystyssä, mutta siitä käyntiin hidastaminen sai takaset leviämään eri suuntiin. Kun hevosen kavion alle kasvaa terävä reunus talvella tuomaan hyvää pitoa, oli Muulin kavion pohja täysin sileä ja pyöreä ja kun seinämä, valkoviiva ja pieni pätkä anturaa muodostavat 1-2 cm levyisen kantavan kerroksen, joka on täysin pyöreä ja sileä, ei voi kuvitellakaan että se purisi minkäänlaiseen kovaan pintaan. Tallin kengättömät nuoret hevoset menivät kentällä ja tiellä mennentullen kun Muuli töpötteli pikkuaskelin.
Kengitys oli siis myös eläinsuojeluteko, olisi vaan pitänyt kurkata kristallipalloon, nähdä tän talven säätilanne ja lyödä kenkään aikaa sitten. Ei olisi Muulille tullut tuskia bootsien takia, mutta pääasia on nyt varmaan se, että bootsitus lopetettiin ja nyt sillä on kengät alla, eli se ei ehtinyt kärsiä pitkään. Jatkossa osaan olla tarkempi jos se näyttää epämukavuutta vaikkei jaloissa vielä näkyisi tai tuntuisi mitään. Muuli ei turhaan valita, mutta ei jää myöskään muistelemaan vanhoja juttuja kipumuistin takia.
Tosin kipumuistia ei ehkä tässä mielessä ole olemassakaan, muutenhan hevoset eivät lopettaisi merkkejä ärsytyksestä heti, kun sen aiheuttaja poistuu, vaan pikkuhiljaa ajan kuluessa. Olen lukenut hieman kipumuistista viime aikoina ja se ansaitsee ehkä oman postauksensa kun saan ajatukset paremmin kasaan.
Kengittäjä vain heiman raspasi kavioita, koska halusimme jättää seinämää ihan reilusti. Tämä auttaa sitten keväällä kun kengät otetaan pois: Muulilla on reilusti kulutuspintaa ja pärjäämme pitkään ennen "kesäbootsituskautta". Muulin kengät ovat kokoa 000.
Tässä kuvassa Muuli on lähtenyt lapasesta enkä taida olla ihan vielä päättänyt että yritänkö himmata sitä vai ratsastaisinko vain mukana hetken aikaa. Näyttää ainakin siltä että olen kerimässä ohjia käsiini. Kaikki postauksen kuvat on ottanut Katri Tähkänen. Katria voi seurata Instassa: @keidrii
Siskoni tuli kyläilemään uuden objektiivinsa kanssa viikonloppuna ja suunnitelmissa oli ottaa nimenomaan talvisia kuvia Muulin kanssa.
Pukeuduin kevyesti teeman mukaan, eli ratsastushame alle ja islantilainen villapaita päälle. Islantilaisen alle puin vielä merinovillaa, Bottia ja fleeceä, koska eihän villapaita pelkästään riitä lämmittämään. Mukavan ilmava se kyllä oli!
Suuntasimme maastoon ja Muuli kulki oikein ihmeen reippaasti pois tallilta, mutta toki siskoni oli mukana kävelemässä. Olisi ollut mukavaa vetää häntä vaikka pulkassa, mutta Muuli ei ole ihan vielä sillä tasolla että mitään sellaista voisi edes ajatella tapahtuvaksi. Valitsimme tutuilta maastoreiteiltä kuvauslokaatioita.
Aivan aluksi suuntasin täysin tutulle peltotienpätkälle. Tuossa on molemmilla puolilla pelto, eli kuvaaja voi kävellä toiselle pellolle ja silti taustalle saadaan aakeeta laakeeta. No, peltotien päässä oli traktori kauhan kanssa siirtelemässä lumia ja luulen että tästä syystä Muuli käveli peltotielle aika vastahakoisesti ja pälyillen. Ratsastin sen sinne kuitenkin Muulilta sen enempää kyselemättä ja kuinkas kävikään.. Se kääntyi lopulta nopeasti 180 astetta ja vei minut noin 50 metrin päähän ennen kun se himmasi ja sain sen käännettyä takaisin. Laukkasin tietä pitkin takaisin rikospaikalle ja otettiin uusi yritys, joka päättyi jälleen ryöstämiseen, mutta en kuitenkaan saanut enää niin pitkiä kyytejä. Sitäkin vaihdikkaammat kuvat kyllä!
Toki ymmärsin, että syy Muulin käytökseen oli jännittymisessä joka vielä pääsi eskaloitumaan, mutta en voinut vastustaa kiusausta naureskella tapahtumalle Instan stooreissa. Sellaiset rodeoloikat nimittäin sain!
Tuon jälkeen siirryttiin muille kuvausmestoille ja jätettiin traktori taaksemme. Puuterilunta ei enää ollut eikä meillä ole maastossa mitään ratsastukseen sallittuja peltojakaan, joten tiellä ja poluilla otimme suurimman osan kuvista. Laukkakuvia ei tiellä oikein saa otettua, koska korkeat penkat katkovat jalat.
Kotitallilla laukkasin muutaman kerran laitumen yhden suoran, mutta siinä taas oli lunta turhankin reilusti eikä Muuli ollut mitenkään hyvillään, laukkasi kuitenkin ja muutama kuvakin saatiin.
Mutta pääpaino kuvauksessa oli kyllä potreteilla miljöössä! Muuli on kyllä loistava kuvattava. Sen jalat kun eivät hievahdakaan eikä se steppaa tai pyöri. Toki sen korvat ja pää kääntyilee, mutta sitäkin pystyin pienillä johtavilla ojasotteilla hillitsemään ja asettelin Muulin päätä ns oikeaan suuntaan, mikä se sitten aina olikaan.
Kun viime postauksessa mietin, miten hevosista on ookoo kirjoittaa someen, eli onko ihan oikei laittaa nauruhymiötä päivitykseen, jossa Muuli pelästyttyään kuskaa minua, niin nyt mietin, että millaisia kuvia siitä haluaa julkaista. Esimerkiksi me hyödynsimme kuvauksissa tarkkaan tilanteet, jossa Muuli katsoi tai jopa kyttäsi jotain (kiitos vaan sauvakävelijöille, mahdollistitte tosi hienot kuvat!), mutta kuvat, joissa se on levollinen eli ns laamamainen jäivät kokonaan ottamatta ja jos niitä sattui kameraan tulemaan, jäivät ne julkaisematta.
Luulen, että olen tottunut katselemaan tietynlaisia kuvia hevosista. Niissä hevosilla on päät pystyssä, silmät auki ja korvat kohti jotain. Eli ne tarkkailevat ympäristöään ja ovat elossa, mutta varmasti aika usein niiden turpa ja huulet ovat jännittyneet ja silmien päällä on huoliryppyjä. Olemme vain todella tottuneita niihin, koska yleensä kuvaussessioista pääsevät julkaisuun juuri ne "rajuimmat" kuvat, joissa hevosen tietynlainen voima näkyy erityisen hyvin.
Tämä postaus ei ole mitenkään poikkeus. Tässä ei ole niitä "laamakuvia", eli niitä, joissa Muuli on täysin levollinen. Eihän se nyt yksin maastossa olisi edes voinut olla täysin relax! Mutta vaikka se alkuun joutuikin pelastamaan itsensä poistumalla paikalta, oli se sen jälkeen taas ihan oma itsensä. Olen siitä hyvin kiitollinen, ettei sille jää kierrokset mitenkään päälle ja se pystyy uhkaavan tilanteen jälkeen toimimaan taas. Tiedän hevosia, joiden pasmat menevät sekaisin koko loppuratsastuksen ajaksi ja se ei ole kivaa kenellekään.
Ratsastin Muulilla siis tosiaan pitkin ohjin enkä pidentänyt ohjia vain hetkeksi kuvia varten.
Kuvat on hyvin kevyesti käsitelty Photarilla ja olen poistanut joistakin lumikuvista heiniä. Joistain kuvista poistin kouluraipan. Jos olisin edes vähän ajatellut, olisin ottanut mukaani mustan raipan. Villapaidan alla minulla on selkäpanssari.
Hetki tässä meni, ennen kun nämä materiaalit päätyivät videoeditoriin, mutta nyt olisi melko tuoretta vlogia tarjolla! Materiaalit kuvasimme maaliskuussa 2020 yhdessä Emmin kanssa.
Emmi oli tuolloin liikuttanut Muulia ahkerasti koko viikon ajan, itse olin lomalla. Reissun jälkeen sovittiin kuvauspäivä, kun olin aiemmin hankkinut Muulille pinkit pintelitkin. Ne ovat muuten olleet päällä vain tämän tallireissun ajan. En noin muuten käytä Muulilla koskaan minkäänlaisia suojia tai pinteleitä, ellei niistä sitten oikeasti ole hyötyä. Enkä ole kovinkaan vakuuttunut fleecepinteleiden tarpeellisuudesta, mutta näyttäväthän ne toki kuvissa kivoilta.
Tallilla oli ihanan lämmin ja ratsastaa tarkeni ilman takkia! Kenttä oli sula eikä lumesta ollut tietoakaan. Muulilla ei ollut tuossa kohtaa kenkiä enää jaloissa, mutta viime talvena sillä kyllä siis oli hokkikengät yhden kengitysvälin.
Jos laittaisin nyt rinnalle eilen kuvattua ratsastusvideota, niin eroa ei varmaan juurikaan olisi. Muuli menisi luultavasti samaan tapaan mutta toivon, että oma istuntani ja kehonhallintani olisi paremmassa kuosissa. Syytän hieman tuota satulaakin, se oli liian kapea ja aivan liian pieni, nykyään Muulin selässä on paljon tukevampi istua enkkupenkillä.
No, eipä tässä sen enempää selittelyitä varmaan kaivata. Alla on video, olkaa hyvät!
Muulin kaksi uutta liikuttajaa ovat käyneet ahkerasti ja tilanne on niin mukava, ettei Muulille tule ns pakkovapaita enää ollenkaan! Toki se on edelleen saanut 1-2 vapaata viikossa mutta näistä en ole joutunut potemaan huonoa omaatuntia. On mielestäni tärkeää antaa joko kokovapaita tai päiviä, jolloin tehdään juoksutusta, maastakäsittelyä tai ohjasajoa, eli että selällä ei ole painoa.
Muulilla on aina välillä ollut kausia, kun se lähtee lapasesta ja on muutenkin aika säpsynä ja tällainen kausi oli tammikuussa. Muuli ei ole näyttänyt kiimojaan enää muutamaan vuoteen, mutta olen arvellut näiden vuosien kokemuksella, että sillä on kuitenkin kiima tai PMS siellä taustalla joka aiheuttaa kipua. Kivulias hevonenhan on säpsympi, kyttäilee ja jännittää enemmän.
Nyt Muuli on ollut jo pari viikkoa oma säyseä itsensä ja runsas liikunta tekee siitä muutenkin käsitellessä sellaisen mukavan, että toimii kuin ajatus. Ratsastuspuolella vapaapäivät eivät Muulissa näy, tosin usein se on vapaiden jälkeen mukavampi ratsastaa. Olen miettinyt, voiko se johtua esimerkiksi selkäkivuista, jolloin selkä olisi parempi vapaan jälkeen. Muulilla käytetään säännöllisesti kahta eri satulaa, enkkusatulaa ja lännensatulaa ja tällä hetkellä varmaankin 50/50. Kumpikin satula tuntuu istuvan ihan ok eikä Muuli vastustele satulointia tai vyön laittamista, mutta hieroja löysi alkuvuodesta jumit selän takaosasta ja lavoilta. Jumit kuitenkin aukesivat hieronnassa nopeasti.
Useiden ratsastuspäivien jälkeen Muuli ei kuitenkaan suinkaan ole mitenkään huono ratsastaa, se on vain tasaisempi. Vapaan jälkeen sen oma moottori toimii hieman normaalia paremmin. Sen moottori on ollut jonkinlaisessa huoltotilassa jo pitkään ja sitä on herätelty kyllä aina koulutunneilla. Eli Muulilta on odotettu nopeaa reagointia apuihin. Itsehän tykkään pumppailla pohjeilla ihan koko tunnin läpi, kunnes Muuli on mukavan turta kaikille pohjeavuille. Tätä ollaan siis valmentajan silmien alla korjattu.
Nyt kun talvi on loistavin koskaan, ollaan maastoiltu mahdollisimman paljon. Muulin liikuttajat ovat maastoilleet ja itse olen aina viikonloppuisin suunnannut maastoon. Olen lähtökohtaisesti aina pyytänyt maastoseuraa, koska Muuli ei ole mitenkään rennoin maastoilukaveri kaksistaan. Viimeksi olin sen kanssa kahdestaan maastossa joskus viime keväänä ja kaikki meni hyvin siihen asti, kun kotimatkalla kissa juoksi tien yli.
Pyörin siinä sitten tiellä ainakin 15 minuuttia eikä Muuli suostunut lähestymään sitä kissan kulkemaa paikkaa ollenkaan. Kissaa ei siis tässä vaiheessa enää näkynyt, vaan se oli luultavasti jossain siellä tien laidassa puskissa piilossa. Lopulta pyöritin ja peruutin Muulia riittävästi tiellä ja pääsin ratsastamaan metsään. Koko tuosta 40 metrin tienpätkästä oli tullut tuossa kohtaa Muulille kauhistus ja rämmimme sen sitten metsän kautta. Kun pääsimme pelottavan kohdan ohi, oli Muuli kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tuossa kohtaa mietin kyllä kaikki varasuunnitelmat läpi, että kierränkö kotitallille pidemmän kautta (4 km lisämatka), tulenko alas (en tule, koska lähtee varmasti käsistä) vai odotanko että tallinomistaja tulee maastosta ja pääsen heidän perässään kotiin. Siinä vaiheessa, kun olin metsän kautta rymynnyt ja Muuli oli jo ok ja ratsastimme pitkin ohjin kotia kohti, tallinomistaja tosiaan tuli takaa. Jos olisin pyörinyt siinä tiellä siis vielä viitisen minuuttia, olisin saanut Muulille onneksi vetoapua.
No, tilanne oli sen verran veemäinen molemmille osapuolille, että yksinmaastoilut ovat saaneet jäädä. Olen käynyt maastossa kyllä niin, että esimerkiksi kuvaaja on ollut jalkaisin tai pyörällä mukana ja tällöin Muuli saa paljon henkistä tukea kävelijältä ja se kulkee rennosti.
Muuli on nyt siis ollut aika säyseä viime aikoina, siis viimeisimmän villimuulikautensa jälkeen. Ajattelin että nyt on se hetki, kun voisimme kokeilla taas yksinmaastoilua. Maastoilukaverin kanssa (yleensä naapuritarhan suokkiruuna) Muuli on mennyt todella kivasti eikä reissuilla ole ollut mitään sellaisia äksidenttejä että olisin voinut mitenkään kovemmin ottamaan ohjasta tai pyöräyttämään Muulia ympäri estääkseni sitä poistumasta. Muutenkin maastossa on menty pääasiassa käyntiä pitkin ohjin, eli juuri siten kuin tykkään.
Metsäpolut olivat aluksi tietenkin lumen peitossa, mutta käytetyimmät reitit ovat nyt jo tallaantuneet mukaviksi poluiksi. Muuli on kuitenkin ollut aktiivinen uusien polkujen auraaja ja pari ns rankaisureittiä ollaan sitten menty sen kanssa, eli täydelliseen umpihankeen tietämättä ihan tarkkaan, missä polku menee. Muuli on suorittanut nämä harppoen suuria askelia, turpa lunta viistäen ja korvat tiukasti eteen päin. Se saattaa toki olla noissa tilanteissa myös jännittynyt, mutta jos se itse valitsee risteyksessä polun, joka ei ole varsinaisesti polku, niin oletan sen myös nauttivan reittivalinnastaan. Viimeisimmällä kerralla mentiin pieni pätkä täydessä umpihangessa, jossa ei varmasti ole koskaan polkua ollutkaan. Kun saavuimme lähelle tietä, katselin, että mistä pääsisi tielle takaisin ilman ojan ylitystä, mutta Muuli päätti toisin. Se rysäytti suoraan tielle välittämättä ojasta yhtään. Tietty ojaan oli aurattu lunta jo monet kerrat, mutta kyllähän se Muuli sinne jonkin verran humpsahti.
Yksinmaastoilussa Muuli oli ensimmäiset pari kilometriä aika skarppina ja jännittynyt, mutta ei ollut mielestäni sillä fiiliksellä, että olisi halunnut paeta kotiin. Se oli siis menossa eteen päin koko ajan ja oli hallinnassa koko ajan. Menin sen kanssa ihan kunnollisen melkein 10 kilometrin maaston ja koska ei ollut mitenkään erityisen kylmä päivä, menin myös ravia ja laukkaa. Nekin mentiin suht rennossa mielentilassa, ei kuitenkaan niin rennosti kuin kaverin kanssa. Mutta uskoisin, että kun käymme vielä enemmän maastoilemassa kaksistaan, se tottuu kyllä ja rentous tulee sen kautta.
Boa Bootsit ovat pysyneet ällistyttävän hyvin jaloissa kaikilla maastoreissuilla. Kyseessä on aika ns kolhot ja suuret bootsit ja Muuli kyllä ravissa takoo niitä toisiinsa, mutta bootsit pysyvät jaloissa hienosti! Yhden suojakorkin tosin hukkasin maastoon mutta onneksi seuraavana päivänä se tien laidasta löytyi.
Seurailen nykyään aika tiiviisti Muulin mahdollisia rauhoittelevia signaaleja. Mietin, miksi sen vauhti kiihtyi tai miksi se nostaa päätään. Tai miksi se aina puhisee, kun haen sen tarhasta ja puen riimua. Olen itsekin sanonut täällä blogissa ja aasinhoitokurssillani, että aaseja ja muuleja on hankalampaa lukea kuin hevosia. Hevosten reaktiot ovat pääsääntöisesti isompia ja selkeämpiä tai sitten niitä vain on opittu lukemaan paremmin. Mutta mitä enemmän seurailen muuliani, sitä selkeämmin näen senkin rauhoittelevat eleet. Maastossa otan vakavasti, jos sen käyntinopeus "ilman syytä" kasvaa hieman tai jos pää nousee sään yläpuolelle, silloin se jännittyy. Tuollaisissa pienissä käyttäytymisen muutoksissa en itse muuta toimintaani paitsi enintään alitajuisesti. Eli en kerää ohjia kouriin tai ala rauhoittelemaan Muulia. Melkein aina Muuli sitten hetken päästä ns rauhoittuukin, kun vaikkapa hiihtäjä pellon laidassa on mennyt pois näkyvistä tai Muuli on todennyt että pellolla liikkuja ei ole uhkaava.
Itseasiassa tämä muutos itsessäni on osaltaan tehnyt blogistanikin tylsän. Tiedostan kyllä, että Muulin "muulimaiset" toimintatavat johtuvat yleensä pelosta tai jännittymisestä, mutta kun tosiaan tiedostan syyt, en enää tavallaan voi kirjoittaa kovinkaan värikkäin sanankääntein Muulin kanssa harrastamisesta. Jollain tavalla en pidä muutoksesta, vaan haluaisin edelleen kirjoittaa Muulin pöljäilystä, mutta mitä enemmän ikää ja tietoa tulee, sitä ns vastuullisempi somettaja pyrin olemaan. On vaikeaa, kun samaan aikaan pitäisi osalle kuulijoista teroittaa etteivät muulit tosiaan ole itsepäisiä, vaan käyttäytyminen johtuu syystä X ja toisaalta halauisin julkaista hauskan kuvan, jossa kiskon Muulia talliin sisälle, jonne se ei todellakaan halua tulla. Ja perään voisin keksiä jonkun hauskan ja inhimillistävän syyn sille, miksei Muulia kiinnosta tallin käytävä.
Yritin tuota edeltävää ajatusta jalostaa jo omaksi blogipostaukseksikin, mutta en saanut riittävästi ajatuksistani kiinni. Ehkä se riittävä punainen lanka löytyy jossain vaiheessa.
Lähdemme tallilta lähimaastoihin yleensä aina samaa tietä pitkin. Kun alkuun kulkee pari kilometriä hiekkateitä pitkin, voi sitten valita millaisen lenkin tekee. Lenkkivaihtoehtoja ei ole tässä kovinkaan montaa, mutta sellaisen n 10 km lenkin pystyy enintään suorittamaan jos ottaa ihan kaikki sivupolut käyttöönsä. Muut lenkit ovat sitten tuota lyhyempiä.
Mutta tämä tietty tie on siis Muulille erittäin tuttu ja tiessä on menomatkalla pitkä alamäki ja kotimatkalla tietenkin pitkä ylämäki. Sen usein laukkaamme kotiin päin. Mutta juuri menomatkalla tämä pitkä alamäkipätkä on jännittänyt Muulia jo parin vuoden ajan ja tuossa kohdassa se on usein tehnyt metsään hätäkakat (pidin tätä tietenkin pitkään hyvänä ominaisuutena aina siihen asti kun Muuli kirjaimellisesti ryösti itsensä tieltä metsää ja rutisti suolensa täysin tyhjäksi) ja alamäessä myös viskonut päätään stressaantuneena.
Jos katsot videon, niin sen loppupäässä on klippi tästä pään heilauttamisesta.
Pään viskominen on sekä hevosilla että aaseilla merkki stressistä tai kivusta. Esimerkiksi aasilla olen nähnyt käyttäytymistä tilanteessa, jossa stressaantunut aasi jää yksin karsinaan tai pihattoon muiden aasien mennessä ulos. Oma muulini on tehnyt tuota paljon, karsinassa katsoessaan ikkunasta ulos muita hevosia tai jäädessään ulos tarhaan viimeiseksi. Tai jos sen kaveri on tallissa tai maastossa. Tuo käytös on vähentynyt huomattavasti tässä vuosien kuluessa, mutta silti sitä edelleen välillä näkyy.
Tuossa pitkässä alamäessä Muuli reilu vuosi sitten heilutti aina päätään useasti. Vaihdoin Muulin satulahuovan toiseksi ja käytös väheni huomattavasti, kerroin uudesta padista tässä postauksessa viime vuoden tammikuussa. Nyt tuo padi on edelleen käytössä, mutta ilman mitään toppauspaloja. Muuli tuntuu saaneen lihaksia etuosaansa ja senkin puolesta satula istuu paremmin. Syy alamäkikäyttäytyiseen johtui siis aika varmasti satulan asetuksista, satula valui alamäessä eteen mäkivyöstä huolimatta ja aiheutti kipua. Aiemmin tässä postauksessa kertomani kissaepisodi tapahtui myös juuri tässä mäessä. Mietin itse, että vaikka eläin elää hetkessä, niin voiko toistunut kipu (satulan takia) saada sen jännittämänä kyseistä tiepätkää pitkäksi aikaa? Toisaalta olen lukenut, että yleensä hevosten käytös muuttuu melkein salamana, kun kivun aiheuttaja on poissa päiväjärjestyksestä, eli siinä mielessä eläin elää hetkessä.
Nykyään kiinnitän kuitenkin tietenkin huomiota pään viskomiseen ja muihin eleisiin, jotka voivat kertoa kivusta tai stressistä. Ne ovat mielenkiintoisia, vaikka osittain ahdistun asiasta ja mielestäni se on vedetty vähän överiksi. Jos kärjistäisin asian oikein kunnolla, en voisi ratsastaa Muulilla ollenkaan, koska olisin tälläkin hetkellä treenaamassa sen kanssa kiinniottoa. Eli jos se puhisee riimua laittaessa, niin enhän voi missään tapauksessa pukea riimua, en harjata enkä varustaa paitsi vapaana tarhassa. Tilanne onkin siis hieman ristiriitainen, onko okei harrasaa ratsastusta sellaisella eläimellä, joka ei kulkisi vapaana tarhasta talliin, seisoisi käytävällä paikoillaan varustamisen ajan, hakisi minua selkäännousujakkaralta selkään ja kävelisi kaulanarulla varustettuna toivomassani askellajissa maastoreittiä läpi?
No, ainakin tällä hetkellä herran vuonna 2021 tuntuu olevan ok että Muulillakin harrastetaan, mutta on ihan mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan hevosten virkistyskäyttö muuttuu vielä oman elinikäni aikana.
