Muulin maastoilukuulumisia ja ajatuksia siitä, miten hevosista voi ja pitää kirjoittaa someen

Muulin kaksi uutta liikuttajaa ovat käyneet ahkerasti ja tilanne on niin mukava, ettei Muulille tule ns pakkovapaita enää ollenkaan! Toki se on edelleen saanut 1-2 vapaata viikossa mutta näistä en ole joutunut potemaan huonoa omaatuntia. On mielestäni tärkeää antaa joko kokovapaita tai päiviä, jolloin tehdään juoksutusta, maastakäsittelyä tai ohjasajoa, eli että selällä ei ole painoa.

Muulilla on aina välillä ollut kausia, kun se lähtee lapasesta ja on muutenkin aika säpsynä ja tällainen kausi oli tammikuussa. Muuli ei ole näyttänyt kiimojaan enää muutamaan vuoteen, mutta olen arvellut näiden vuosien kokemuksella, että sillä on kuitenkin kiima tai PMS siellä taustalla joka aiheuttaa kipua. Kivulias hevonenhan on säpsympi, kyttäilee ja jännittää enemmän.

Nyt Muuli on ollut jo pari viikkoa oma säyseä itsensä ja runsas liikunta tekee siitä muutenkin käsitellessä sellaisen mukavan, että toimii kuin ajatus. Ratsastuspuolella vapaapäivät eivät Muulissa näy, tosin usein se on vapaiden jälkeen mukavampi ratsastaa. Olen miettinyt, voiko se johtua esimerkiksi selkäkivuista, jolloin selkä olisi parempi vapaan jälkeen. Muulilla käytetään säännöllisesti kahta eri satulaa, enkkusatulaa ja lännensatulaa ja tällä hetkellä varmaankin 50/50. Kumpikin satula tuntuu istuvan ihan ok eikä Muuli vastustele satulointia tai vyön laittamista, mutta hieroja löysi alkuvuodesta jumit selän takaosasta ja lavoilta. Jumit kuitenkin aukesivat hieronnassa nopeasti.

Useiden ratsastuspäivien jälkeen Muuli ei kuitenkaan suinkaan ole mitenkään huono ratsastaa, se on vain tasaisempi. Vapaan jälkeen sen oma moottori toimii hieman normaalia paremmin. Sen moottori on ollut jonkinlaisessa huoltotilassa jo pitkään ja sitä on herätelty kyllä aina koulutunneilla. Eli Muulilta on odotettu nopeaa reagointia apuihin. Itsehän tykkään pumppailla pohjeilla ihan koko tunnin läpi, kunnes Muuli on mukavan turta kaikille pohjeavuille. Tätä ollaan siis valmentajan silmien alla korjattu.

Nyt kun talvi on loistavin koskaan, ollaan maastoiltu mahdollisimman paljon. Muulin liikuttajat ovat maastoilleet ja itse olen aina viikonloppuisin suunnannut maastoon. Olen lähtökohtaisesti aina pyytänyt maastoseuraa, koska Muuli ei ole mitenkään rennoin maastoilukaveri kaksistaan. Viimeksi olin sen kanssa kahdestaan maastossa joskus viime keväänä ja kaikki meni hyvin siihen asti, kun kotimatkalla kissa juoksi tien yli.

Pyörin siinä sitten tiellä ainakin 15 minuuttia eikä Muuli suostunut lähestymään sitä kissan kulkemaa paikkaa ollenkaan. Kissaa ei siis tässä vaiheessa enää näkynyt, vaan se oli luultavasti jossain siellä tien laidassa puskissa piilossa. Lopulta pyöritin ja peruutin Muulia riittävästi tiellä ja pääsin ratsastamaan metsään. Koko tuosta 40 metrin tienpätkästä oli tullut tuossa kohtaa Muulille kauhistus ja rämmimme sen sitten metsän kautta. Kun pääsimme pelottavan kohdan ohi, oli Muuli kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tuossa kohtaa mietin kyllä kaikki varasuunnitelmat läpi, että kierränkö kotitallille pidemmän kautta (4 km lisämatka), tulenko alas (en tule, koska lähtee varmasti käsistä) vai odotanko että tallinomistaja tulee maastosta ja pääsen heidän perässään kotiin. Siinä vaiheessa, kun olin metsän kautta rymynnyt ja Muuli oli jo ok ja ratsastimme pitkin ohjin kotia kohti, tallinomistaja tosiaan tuli takaa. Jos olisin pyörinyt siinä tiellä siis vielä viitisen minuuttia, olisin saanut Muulille onneksi vetoapua.

No, tilanne oli sen verran veemäinen molemmille osapuolille, että yksinmaastoilut ovat saaneet jäädä. Olen käynyt maastossa kyllä niin, että esimerkiksi kuvaaja on ollut jalkaisin tai pyörällä mukana ja tällöin Muuli saa paljon henkistä tukea kävelijältä ja se kulkee rennosti.

Muuli on nyt siis ollut aika säyseä viime aikoina, siis viimeisimmän villimuulikautensa jälkeen. Ajattelin että nyt on se hetki, kun voisimme kokeilla taas yksinmaastoilua. Maastoilukaverin kanssa (yleensä naapuritarhan suokkiruuna) Muuli on mennyt todella kivasti eikä reissuilla ole ollut mitään sellaisia äksidenttejä että olisin voinut mitenkään kovemmin ottamaan ohjasta tai pyöräyttämään Muulia ympäri estääkseni sitä poistumasta. Muutenkin maastossa on menty pääasiassa käyntiä pitkin ohjin, eli juuri siten kuin tykkään.

Metsäpolut olivat aluksi tietenkin lumen peitossa, mutta käytetyimmät reitit ovat nyt jo tallaantuneet mukaviksi poluiksi. Muuli on kuitenkin ollut aktiivinen uusien polkujen auraaja ja pari ns rankaisureittiä ollaan sitten menty sen kanssa, eli täydelliseen umpihankeen tietämättä ihan tarkkaan, missä polku menee. Muuli on suorittanut nämä harppoen suuria askelia, turpa lunta viistäen ja korvat tiukasti eteen päin. Se saattaa toki olla noissa tilanteissa myös jännittynyt, mutta jos se itse valitsee risteyksessä polun, joka ei ole varsinaisesti polku, niin oletan sen myös nauttivan reittivalinnastaan. Viimeisimmällä kerralla mentiin pieni pätkä täydessä umpihangessa, jossa ei varmasti ole koskaan polkua ollutkaan. Kun saavuimme lähelle tietä, katselin, että mistä pääsisi tielle takaisin ilman ojan ylitystä, mutta Muuli päätti toisin. Se rysäytti suoraan tielle välittämättä ojasta yhtään. Tietty ojaan oli aurattu lunta jo monet kerrat, mutta kyllähän se Muuli sinne jonkin verran humpsahti.

Yksinmaastoilussa Muuli oli ensimmäiset pari kilometriä aika skarppina ja jännittynyt, mutta ei ollut mielestäni sillä fiiliksellä, että olisi halunnut paeta kotiin. Se oli siis menossa eteen päin koko ajan ja oli hallinnassa koko ajan. Menin sen kanssa ihan kunnollisen melkein 10 kilometrin maaston ja koska ei ollut mitenkään erityisen kylmä päivä, menin myös ravia ja laukkaa. Nekin mentiin suht rennossa mielentilassa, ei kuitenkaan niin rennosti kuin kaverin kanssa. Mutta uskoisin, että kun käymme vielä enemmän maastoilemassa kaksistaan, se tottuu kyllä ja rentous tulee sen kautta.

Boa Bootsit ovat pysyneet ällistyttävän hyvin jaloissa kaikilla maastoreissuilla. Kyseessä on aika ns kolhot ja suuret bootsit ja Muuli kyllä ravissa takoo niitä toisiinsa, mutta bootsit pysyvät jaloissa hienosti! Yhden suojakorkin tosin hukkasin maastoon mutta onneksi seuraavana päivänä se tien laidasta löytyi.

Seurailen nykyään aika tiiviisti Muulin mahdollisia rauhoittelevia signaaleja. Mietin, miksi sen vauhti kiihtyi tai miksi se nostaa päätään. Tai miksi se aina puhisee, kun haen sen tarhasta ja puen riimua. Olen itsekin sanonut täällä blogissa ja aasinhoitokurssillani, että aaseja ja muuleja on hankalampaa lukea kuin hevosia. Hevosten reaktiot ovat pääsääntöisesti isompia ja selkeämpiä tai sitten niitä vain on opittu lukemaan paremmin. Mutta mitä enemmän seurailen muuliani, sitä selkeämmin näen senkin rauhoittelevat eleet. Maastossa otan vakavasti, jos sen käyntinopeus "ilman syytä" kasvaa hieman tai jos pää nousee sään yläpuolelle, silloin se jännittyy. Tuollaisissa pienissä käyttäytymisen muutoksissa en itse muuta toimintaani paitsi enintään alitajuisesti. Eli en kerää ohjia kouriin tai ala rauhoittelemaan Muulia. Melkein aina Muuli sitten hetken päästä ns rauhoittuukin, kun vaikkapa hiihtäjä pellon laidassa on mennyt pois näkyvistä tai Muuli on todennyt että pellolla liikkuja ei ole uhkaava.

Itseasiassa tämä muutos itsessäni on osaltaan tehnyt blogistanikin tylsän. Tiedostan kyllä, että Muulin "muulimaiset" toimintatavat johtuvat yleensä pelosta tai jännittymisestä, mutta kun tosiaan tiedostan syyt, en enää tavallaan voi kirjoittaa kovinkaan värikkäin sanankääntein Muulin kanssa harrastamisesta. Jollain tavalla en pidä muutoksesta, vaan haluaisin edelleen kirjoittaa Muulin pöljäilystä, mutta mitä enemmän ikää ja tietoa tulee, sitä ns vastuullisempi somettaja pyrin olemaan. On vaikeaa, kun samaan aikaan pitäisi osalle kuulijoista teroittaa etteivät muulit tosiaan ole itsepäisiä, vaan käyttäytyminen johtuu syystä X ja toisaalta halauisin julkaista hauskan kuvan, jossa kiskon Muulia talliin sisälle, jonne se ei todellakaan halua tulla. Ja perään voisin keksiä jonkun hauskan ja inhimillistävän syyn sille, miksei Muulia kiinnosta tallin käytävä.

Yritin tuota edeltävää ajatusta jalostaa jo omaksi blogipostaukseksikin, mutta en saanut riittävästi ajatuksistani kiinni. Ehkä se riittävä punainen lanka löytyy jossain vaiheessa.

Lähdemme tallilta lähimaastoihin yleensä aina samaa tietä pitkin. Kun alkuun kulkee pari kilometriä hiekkateitä pitkin, voi sitten valita millaisen lenkin tekee. Lenkkivaihtoehtoja ei ole tässä kovinkaan montaa, mutta sellaisen n 10 km lenkin pystyy enintään suorittamaan jos ottaa ihan kaikki sivupolut käyttöönsä. Muut lenkit ovat sitten tuota lyhyempiä.

Mutta tämä tietty tie on siis Muulille erittäin tuttu ja tiessä on menomatkalla pitkä alamäki ja kotimatkalla tietenkin pitkä ylämäki. Sen usein laukkaamme kotiin päin. Mutta juuri menomatkalla tämä pitkä alamäkipätkä on jännittänyt Muulia jo parin vuoden ajan ja tuossa kohdassa se on usein tehnyt metsään hätäkakat (pidin tätä tietenkin pitkään hyvänä ominaisuutena aina siihen asti kun Muuli kirjaimellisesti ryösti itsensä tieltä metsää ja rutisti suolensa täysin tyhjäksi) ja alamäessä myös viskonut päätään stressaantuneena.

Jos katsot videon, niin sen loppupäässä on klippi tästä pään heilauttamisesta.

Pään viskominen on sekä hevosilla että aaseilla merkki stressistä tai kivusta. Esimerkiksi aasilla olen nähnyt käyttäytymistä tilanteessa, jossa stressaantunut aasi jää yksin karsinaan tai pihattoon muiden aasien mennessä ulos. Oma muulini on tehnyt tuota paljon, karsinassa katsoessaan ikkunasta ulos muita hevosia tai jäädessään ulos tarhaan viimeiseksi. Tai jos sen kaveri on tallissa tai maastossa. Tuo käytös on vähentynyt huomattavasti tässä vuosien kuluessa, mutta silti sitä edelleen välillä näkyy.

Tuossa pitkässä alamäessä Muuli reilu vuosi sitten heilutti aina päätään useasti. Vaihdoin Muulin satulahuovan toiseksi ja käytös väheni huomattavasti, kerroin uudesta padista tässä postauksessa viime vuoden tammikuussa. Nyt tuo padi on edelleen käytössä, mutta ilman mitään toppauspaloja. Muuli tuntuu saaneen lihaksia etuosaansa ja senkin puolesta satula istuu paremmin. Syy alamäkikäyttäytyiseen johtui siis aika varmasti satulan asetuksista, satula valui alamäessä eteen mäkivyöstä huolimatta ja aiheutti kipua. Aiemmin tässä postauksessa kertomani kissaepisodi tapahtui myös juuri tässä mäessä. Mietin itse, että vaikka eläin elää hetkessä, niin voiko toistunut kipu (satulan takia) saada sen jännittämänä kyseistä tiepätkää pitkäksi aikaa? Toisaalta olen lukenut, että yleensä hevosten käytös muuttuu melkein salamana, kun kivun aiheuttaja on poissa päiväjärjestyksestä, eli siinä mielessä eläin elää hetkessä.

Nykyään kiinnitän kuitenkin tietenkin huomiota pään viskomiseen ja muihin eleisiin, jotka voivat kertoa kivusta tai stressistä. Ne ovat mielenkiintoisia, vaikka osittain ahdistun asiasta ja mielestäni se on vedetty vähän överiksi. Jos kärjistäisin asian oikein kunnolla, en voisi ratsastaa Muulilla ollenkaan, koska olisin tälläkin hetkellä treenaamassa sen kanssa kiinniottoa. Eli jos se puhisee riimua laittaessa, niin enhän voi missään tapauksessa pukea riimua, en harjata enkä varustaa paitsi vapaana tarhassa. Tilanne onkin siis hieman ristiriitainen, onko okei harrasaa ratsastusta sellaisella eläimellä, joka ei kulkisi vapaana tarhasta talliin, seisoisi käytävällä paikoillaan varustamisen ajan, hakisi minua selkäännousujakkaralta selkään ja kävelisi kaulanarulla varustettuna toivomassani askellajissa maastoreittiä läpi?

No, ainakin tällä hetkellä herran vuonna 2021 tuntuu olevan ok että Muulillakin harrastetaan, mutta on ihan mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan hevosten virkistyskäyttö muuttuu vielä oman elinikäni aikana.