Autolla ja autolautoilla Ahvenanmaalle ja takaisin

Muuliprojekti hyppää nyt hetkeksi ulos mukavuusalueeltaan ja kertoo, miten toteutimme miesystäväni kanssa matkan autolla Ahvenanmaalle käyttämällä myös pienempiä autolauttoja. Lähdimme siis matkaan Kustavista ja palasimme Maarianhaminasta Turkuun Viking Gracella. Kuulosti helpolta, mutta kaltaiseni maakrapu joutui kyllä tekemään hetken aikaa googlaustöitä, jotta reissu onnistui. Aloitetaan.

Ajoimme aamulla Vantaalta Kustaviin, joka ei muuten ole sitten ihan Turun lähellä, vaikka niin voisi kuvitella. Kustavissa on ilmainen hyvin lyhyt lossimatka seuraavalle saarelle, jonka läpi pitää ajaa n 6 km matka päästäkseen Vuosnaisten satamaan. Ja siitä matka oikeasti vasta alkoi.

Alla kuva Vuosnaisten satama-alueesta.

Vuosnaisten satamassa söimme lounaan Spaunassa samalla, kun katselimme ravintolan terassilta että milloin meidän lauttamme saapuukaan. Näitä lauttoja ei mene mitenkään nonstoppina, vaan niillä on aikataulut ja auton paikka kannattaa varata etukäteen Ålandstrafikenin sivuilta. Minä varasin samalla kertaa kaikki lauttamatkat. Kaikkia varauksia voi muuttaa vielä 24h ennen lähtöä, itsekin mokasin ja otin yhden lautan ihan väärälle päivälle, mutta sain sen heti kätevästi muutettua varaukseen ja sain pian sähköpostiini uuden matkalipun. Kun järjestelmään tallentaa auton rekisterinumeroa, niin siihen ei sitten tule viivaa ollenkaan vaan kaikki yhteen pötköön.

Tässä on nyt sellainen hauska juttu sitten, että jos ei yhtenä päivänä kulje koko matkaa Vuosnaisten satamasta Ahvenanmaan pääsaarelle, eivät lautat maksa juuri mitään. Online-varaus antaa automaattisesti alehinnan (meillä siis toinen lauttamatka oli 0e järjestelmän kautta) ja samalla voi varata myös pienemmät lossit, jotka eivät siis maksa mitään mutta niihin on hyvä varata autolle paikka, jotta ne myös ajetaan. Aikatauluissa on siis lähtöjä, joita ei ajeta kuin tilauksesta.

Koska me yövyimme matkan varrella Jurmon saarella, maksoivat lippumme välillä Vuosnaisten satama- pääsaari 19,20 euroa.

Lauttamatka Vuosnaisten satamasta Åvan satamaan kesti reilun tunnin (lautta M/S Viggen) ja heti satamassa ajoimme Jurmoon menevään lossiin M/S Doppingeen. Se oli siis ilmainen, mutta olin varannut kuitenkin paikan jo etukäteen. Doppingen taittoi matkaa sellaisen 10 minuuttia.

Työkaverini kehui minulle Jurmon saarta, he olivat viihtyneet siellä perheensä kanssa pitkiäkin aikoja, joten olihan se nähtävä. Emme ole telttailijahenkisiä ihmisiä, joten majoitus oli varattava. Majoitusta heti Jurmon satamassa tarjosi Jurmon retkeilymaja, joka on ihana pieni vanhaan kyläkouluun perustettu hostelli. Hinta oli 30e/yö/hlö plus liinavaatevuokra, jos ei ottanut omiaan mukaan. Omat jäljet piti siivota ja rakennuksessa oli hyvä keittiö ja iso olohuone - oleskelutila. Telkkaria en nähnyt enkä kaivannut.

Jurmon satama-alue oli pieni ja soma ja siinä oli myös pieni ravintola ja kauppa, josta sai tärkeimpiä elintarvikkeita ja muuta tärkeää. Päivälliseksi söimme burgerit. Tämä oli muuten viihtyisin satama sitten Vuosnaisten meriaseman. Olin myöhemmin matkalla aika yllättynyt siitä, että muissa reittimme satamissa ei ollut mitään palveluita, pelkästään hieman bussipysäkkiä suurempi odotustila vessoineen.

Majoitus Jurmossa tapahtui kerrossängyissä ja etukäteen tietenkin vähän jännitin jos vierasmaja on kovin suosittu ja emme olisi yksin huoneessamme, mutta paikan päällä saimme kuulla että olimme ainoat vieraat eikä eri seurueita muutenkaan laitettaisi samaan huoneeseen, huh!

Alla on kuvia Jurmosta. Kuvat on otettu näköalatornista ja luontopolun varrelta. Muuten, jos googlaat Jurmoa, niin niitä on sitten kaksi. Toinen Jurmo on kallioinen pieni saari 80 km etelään "meidän" Jurmosta, joka kuuluu Paraisiin ja tämä meidän Jurmomme on osa Brändön kuntaa. Itsellänikin nämä menivät hieman sekaisin, kummassakin kun laiduntaa ylämaankarjaa.

Illalla kävimme tutustumassa saaren n 5 km pituiseen luontopolkuun ja näköalatorniin. Luontopolku oli kiva ja punkkivapaa (punkkeja pelkäsimme etukäteen, turhaan). Vain hieman eksyimme reitiltä, kun kuvittelimme seuraavamme merkkejä ja sitten ne loppuivatkin. No tulipahan nähtyä kaunista kalliorantaa.

En itse ole mitenkään liitoksissa saaristoon tai rannikkoon, joten sisämaan kasvatille jo meren ja kallioiden näkeminen oli upea juttu! Kelit olivat lomamme aikaan 6/5, eli lämpöä oli reilut 25 astetta joka päivä ja aurinko paistoi. Tuuli oli iltaisin juuri sopiva, ettei ulkona ollut tuskaisen kuuma.

Aamupalaa sai ostaa saaren putiikista ja heräilimme siinä sitten omaan tahtiimme, otin vielä kuvia ja hengailin satamassa. Yhden maissa taas M/S Doppingeen ja palasimme Åvan satamaan, johon eilen tulimmekin.

Olin aikatauluttanut meille peräti kaksi tuntia aikaa ajaa Torsholman satamaan, kun suoraan ajaen matka on n 30 minuuttia. Olin lukenut että juuri tämä tienpätkä tällä reitillä on erityisen kaunis ja niin se olikin! Ajoimme monen saaren läpi, ja näimme merta melkein koko ajan. Lämpötila oli +29 ja autossa pystyi pitämään kattoa auki. Ehkä paras kesälomapäiväni ikinä!

Tarkoitus oli pysähtyä Trixiesissä pitsoilla, koska olin lukenut niiden olevan erityisen hyviä, mutta kun saavuimme paikalle, oli paikka menossa juuri kahdelta kiinni, joten pitsat jäivät saamatta. Ajoimme sitten suoraan satamaan, jossa totesimme, ettei siellä ole mitään palveluita. Koska aikaa oli, ajoimme sitten hieman takaisin ja kävimme pienessä ruokakaupassa ostamassa välipalaa ja jäätelöt ennen lautan M/S Alfågelnin saapumista.

Tämä lauttamatka kestikin sitten pidempään, 2,5 tuntia. Söimme hyvin myöhäisen mutta erittäin hyvän lohilounaan lautan kahvilassa, otimme aurinkoa ja katsoimme tabletilta elokuvaa. Kunnon turremeininki siis.

Perillä Hummelvikissä olimme vähän ennen kuutta ja matkalla pysähdyimme nopeasti Kastelholman linnan luona ja otimme siitä kuvia ulkopuolelta, linna oli siis jo siltä päivältä vierailijoilta suljettu.

Olin varannut meille huoneen Hotelli Cikadasta, joka sijaitsee Maarianhaminan Länsisataman läheisyydessä. Aivan vieressä sijaitsevat myös merimuseo ja museolaiva Pommern. Maarianhaminan keskustaan oli kävelymatkaa viitisen minuuttia.  Jännä juttu oli se, että kun katselin majoituksia etukäteen oli hotellihuone 237 euroa kolmelta yötä, kun taas leirintäaluemökki olisi ollut 300 euroa. Leirintämökkiin ei kuulunut tietenkään aamupala ja suihkut sun muut olivat  yhteiskäytössä, joten se tippui laskuista hyvin nopeasti. Jotenkin vain luulin, että ne olisivat  yleensä halvimpia majapaikkoja mutta ehkä korona oli pakottanut hotellit laskemaan hintojaan.

Cikadan iso plussa oli lämmitetty uima-allas, mutta hotellin ravintolaa en kyllä voi suositella. Ensimmäisenä iltana emme jaksaneet tutustua muuhun ravintolatarjontaan, joten tilasimme snitselit. Kumpikin oli käristetty osittain mustiksi. Aamupalatarjoilukin oli noh, hyvin keskinkertainen, mutta siihen vaikuttivat luultavasti myös koronarajoitukset. Viimeisenä aamuna kävimme keskustan kävelykadulla bageleilla.

Pääsaarella meillä oli hyvin löysä ohjelma. Yhtenä päivänä kävimme Getan vuorella ja kävelimme siellä 5 km luontopolun. Eksyimme myös siellä sen verran reitiltä, että jouduin lataamaan puhelimeeni kompassisovelluksen ja navigoimaan sen ja saamamme maastokartan avulla reitille takaisin. Päivä oli tajuttoman kuuma eikä meillä ollut kovin paljon edes juotavaa mukana, mutta selvisimme maastosta voittajina. Palkitsin itseni Getan vuoren päällä olevan kahvilan ahvenanmaan pannukakulla.

Kävimme myös Eckerössä katselemassa kalastajamökkejä ja istuimme hetken ihan älyttömän viihtyisän ravintolan terassilla. Taffelin tehtaanmyymälästä ostimme tuliaisiksi tietenkin sipsikassin, koska miksei, mutta kun tavaraa oli niin paljon autossa, emme enää voineet loppureissusta ajaa katto auki. Toisaalta, kun lämpötila ei yölläkään laskenut alle 20, oli ihan ok matkustaa ilmastoidussa autossa.

Alla on kuvia Getalta.

Emme ole varsinaisia ruokamatkailijoita, mutta Eckeröstä palatessamme kävimme vähän extempore Smakbyssä syömässä. Sattumoisin juuri reissumme aikana oli meneillään Ahvenanmaan ravintolaviikot ja otimme Smakbyn suositusmenun. Ruoka oli erinomaista, maisema oli hieno (Kastelholman linna), mutta terassilla ei ollut juurikaan varjopaikkoja. Kun olimme tunnin (!!) odottaneet pääruokiamme, oli olo aika tuskainen. Senkin jälkeen, kun viimein avasin suuni ja kysyin ruokiemme perään, saimme odotella hyvän tovin.

Maarianhaminan kaupungissa pyörimme myös ihan vain kaupungissa, kävelykadulla, rannalla, molempien puolien satamakaduilla.

Kolmen yön jälkeen oli aika suunnata kotiin ja kotimatkalle valitsin Viking Gracen. Tähän liittyi mielenkiintoinen hinnoittelu, kun normaalihinta autolle ja kahdelle ihmiselle oli 40 euroa, oli hinta vain 34 euroa, kun otti myös kahden hengen pienen hytin. Ajattelin, että laivayhtiö toivoo ihmisten pysyvän hyteissään matkan ajan. No, me emme nyt ihan koko matkaa tietenkään viettäneet hytissä mutta olihan se tosi jeppis.

Olin kerran ollut kyseisellä aluksella risteilyllä ja tiesin sen olevan aika hieno ja mukava. No, korona oli kuitenkin pakottanut laivan sulkemaan kaikki paitsi kaksi ravintolaa ja baareista taisi olla auki vain kansibaari. Emme kuitenkaan istuneet terassilla vaan söimme ainoassa auki olevassa soittoruokalassa kolmen ruokalajin menyyn ja oli muuten parhaita ruokia ikinä elämässäni! Laivan spa osasto kiinnosti minua, mutta sekin oli suljettu ja laivassa oli tottapuhuen aika aavemainen tunnelma, kun matkustajia oli niin vähän.

Jos olet nähnyt esim Viaplayllä näkyvän ruotsalaisen tulevaisuuteen sijoittuvan scifielokuvan Aniaran, niin vähän sellainen lopun alun fiilis siellä tyhjillä käytävillä oli. Jos muuten et ole nähnyt tuota elokuvaa, niin se kannattaa sadepäivänä katsoa. Se jätti ainakin minulle aika tyhjän olon, eli mikään koko perheen piristysruiske se ei missään tapauksessa ole. Tästä pääset lukemaan yhden arvostelun elokuvasta.

Kävimme hieman ostoksilla laivan myymälässä ja sitten tulimmekin jo Turkuun. Matka meni kyllä todella nopeasti ja mukavasti.

Kaikkiaan meiltä meni yhteensä rahaa tankkauksineen, laivamatkoineen, majoituksineen ja ruokineen n 900 euroa 4 yön reissuun. Tästä ns pakolliset menot (laivat, majoitukset) olivat yhteensä 350 euroa.

Alla olevassa kuvakaappauksessa on keltaisella merkattu kaikki lauttamatkat. Autolla ajamista oli siis hyvin vähän, toki ajoimme Vantaalta ensin Kustaviin ja kotimatkalla Turusta Vantaalle.

Suosittelen tätä pientä irtiottoa lämpimästi! Oma auto on todella kätevä, mutta monihan tekee retken tai osan siitä pyörillä. Pyöräilijöitä olikin paljon liikkeellä ja niitä oli useita jokaisella käyttämällämme lautalla. Me emme ole todellakaan niin urheiluhenkisiä, eli polkupyöräloma ei tullut kysymykseenkään, mutta Maarianhaminassa olisimme mielellämme fillaroineet jos hotellimme olisi vuokrannut polkupyöriä. Monella hotellilla niitä olikin, mutta ei Cikadassa tai sitten ne kaikki olivat koko ajan jo vuokralla.

Maarianhaminasta olisi voinut tulla risteilyaluksella päivälähdöllä myös Helsinkiin, mutta ne olivat matkaa varatessani jonkin verran kalliimpia ja Viking Grace kiinnosti aluksena.

Lue lisää

Meidän kisakautemme alkoi viikonlopppuna Punkalaitumella! Saatiin hyväksytty tulos matkaratsastuksessa seuratasolta

Tämän vuoden kisakauden aloitusta sai odotella ja olin jo valmistautunut siihen, ettei herran vuonna 2020 kisata ollenkaan. Mutta sitten kesäkuun alusta koronarajoituksia höllennettiin ja Taikayön Ratsastajat järkkäsi kisat Punkalaitumella. Ajomatka oli inhimillinen, pari tuntia suuntaansa ja groomikin järjestyi helposti lähipiiristä, joten ilmoittauduin kisoihin ensimmäisten joukossa pian ilmoittautumisajan auettua.

Kilpailupäivän aikataulu oli meidän seuraluokkalaisten kannalta erittäin inhimillinen. Viime vuonna kilpailujen aikataulua rukattiin ennen kisoja vielä niin, että oma lähtö aikaistui mutta vaikka tälläkin kertaa aikataulu muuttui, siirtyi oma lähtöni tuntia myöhemmäksi. Ja sehän kelpaa kaltaiselleni iltavirkulle!

Pakkasin vasta aamulla auton, mutta toki minulla oli viimeisen päälle hiottu lista tarvittavista tavaroista. Vain suitsiin tulevaa numerolappua en löytänyt, joten lainasin sitä tallinomistajalta.

Muuli asteli traileriin melkein suoraan lähettämällä ja steppiä käyttämällä. Matkalla se oli paskonut, mutta shitti oli normaalia eikä ripulimaista stressikakkaa. Heinää se ei tainnut syödä verkosta korttakaan, mutta aamulla otin sen laitumelta ja kisapaikalla se söi koko ajan vihreää, joten vatsahaavariski lienee pieni.

Kisapaikalla ei ollut tarvetta käydä kisakansliassa ollenkaan, sillä olin lähettänyt kuvat Muulin rokotuksista jo etukäteen ja kilpailijoiden kansiot oli jaettu etukäteen jokaisen huoltoalueelle. Jokaiselle ratsukolle oli siis rajattu naruilla suuren karsinan kokoinen huoltoalue, jossa oli mukavasti tilaa ja vihreää syötävää.

Kannoin Muulin tavarat huoltoalueelle ja sen jälkeen tein virheen enkä vienyt Muulia eläinlääkärintarkistukseen vaan odottelin hetken ja menin reittiselostukseen. Selostus oli tosi hyvä ja se oli itseasiassa ensimmäinen reittiselostus, jossa ikinä olin. Viime vuonna saavuin toisiin kisoihin niin myöhään, että reittiselostus oli ns menetetty ja toisissa kilpailuissa meillä oli toisen ratsukon kanssa yhteinen groomi, joten vain toinen meistä pääsi reittiselostukseen.

Reittiselostuksessa selvisi uutena tietona, että sijaintitietoja ei saa jakaa ulkopuolisille (esimerkiksi omalle huollolle WhatsApissa) ja käsitin myös, ettei mitään omia paikkasijaintiappeja saanut käyttää joten en laittanut itselleni Sports Trackeria päälle mutta kisojen jälkeen selvisi, että kyllä oman reittinsä olisi saanut itselleen tallentaa mutta ei jakaa reaaliajassa ulkopuolisille. Puhelimen käyttö selästä oli myös ehdottoman kiellettyä, eli jos reitiltä olisi pitänyt soittaa, oli tultava alas selästä ensin. Nämä säännöt olivat SRL:n yleisiä sääntöjä ja myönnän, etten ollut uusimpiin sääntömuutoksiin perehtynyt. Sääntöihin vaikutti myös uusi tieliikennelaki, joka ottaa kantaa ratsukon kännykänkäyttöön siinä mielessä, että liikkuvassa ajoneuvossa älypuhelimen rassaus on kiellettyä ja puhelut on hoidettava handsfreella.

Reittiselostuksen jälkeen eläinlääkärintarkistukseen olikin sitten menijää aika runsaasti, kun meidän luokasta ainakin puolet oli käymättä ja samaan aikaan pidemmän matkan kulkijoita saapui välitsekkaukseen. Järjestyspuoli priorisoi tarkistukset tietenkin niin, että toiselle loopille lähtijät tsekattiin ensin ja meidät sen jälkeen.

Muuli sai lähtöluvan, vaikka se kieltäytyi ravaamasta lupiinikimpulle asti ja jouduin tekemään sen kanssa laajan ympyrän sen ympäri. Lupiikikimppu pienen matkan päässä merkkasi siis paikkaa, johon asti oli ravattava, kierrettävä tämä merkki ja ravattava takaisin. Eläinlääkäri katsoi siinä, että liikkeet ovat symmetriset eivätkä epäpuhtaat. Sykkeet olivat 54 ja limakalvot ym A, eli parasta tasoa.

Sitten varustin Muulin nopeasti, laitoin itseeni aurinkorasvaa ja lähdettiin kohti lähtölinjaa. Olimme kisakaverimme Maritan kanssa sopineet, että lähdetään jälkijoukoissa, koska ensimmäiset lähtevät matkaan ravatan ja laukaten ja se voi kuumentaa meidän ratsuja turhan paljon. Saimme seuraksemme kaksi muutakin ratsukkoa, jotka olivat tarkoituksella jättäytyneet kärkiporukasta ja kuljimme matkan melkein kokonaan yhdessä. Vain hetkellisesti erosimme, kun heidän poniltaan irtosi kenkä, mutta onneksi heidän huollollaan oli kengitysvälineet mukana ja saivat meidät hetken päästä kiinni.

Muulin olin muuten varustanut Cavallon Trek-bootseilla, jotka olen ostanut käytettynä ja vaikka alkuun suhtauduin niihin skeptisesti, ovat ne olleet kunnon luottotossut. Ne eivät ole ikinä jääneet matkan varrelle!

Sports Trackeria ei siis ollut käytössä, mutta vasta reitillä tajusimme että fuck, meillä ei ole mitään hajua siitä, minkä matkan olemme jo kulkeneet ja paljonko on edessä. Ajan toki näimme kelloista, mutta emme matkaa. Matkaratsastuskilpailuissa on kilometrikyltti aina 10 km välein (kisamatkamme oli 17 km), joten pari kertaa reittimme aikana tiesimme tarkalleen, paljonko olimme kulkeneet ja millainen matka on vielä edessä.

Jos olisin ollut järkevä, olisin reittikarttaan piirtänyt kilometrit suurinpiirtein etukäteen, niin olisin tiennyt että siinä ja sinä kohdassa on jäljellä 7 kilometriä, mutta nyt siitä ei ollut sitten mitään tietoa ennen kun saavutimme 10 km kyltin. Ja viimeistään siinä kohdassa tajusimme, että tässä ei paljon kävellä voi tai emme tule pääsemään maaliin tavoiteajassa.

Olimme lähteneet reitille ajatuksella, että kaikki mikä voidaan ravata tai laukata, mennään reippaasti ja mielestäni menimme tosi reippaasti kaikin puolin. Muulikin oli alussa tosi vireessä ja ravaili mielellään, kun reippaasti asteleva Rimpi-suokki käveli vieressä. Mutta meidän olisi kannattanut alussa mennä reilusti kovempaa, jotta olisimme lopussa voineet himmailla. Nyt kävi niin, että viimeiset 4 km tulimme tosi reippaasti.

Tämä voi kuulostaa aika hassulta, sillä tässä luokassa oli ihanneaikaratsastus, joka tarkoittaa sitä, että kisamatka on kuljettava nopeusella 8-14 km/h. Kahdeksan kilometriä tunnissa ei tunnu paljolta, ennen kun on maastoillut Muulin kanssa, joka on äärettömän hidas. Se siis kyllä kipittää ja laittaa tossua toisen eteen, mutta maisemat eivät kovin vinhasti vaihdu.

Koska puhelinta ei saanut selässä käyttää, ei reitiltä tietenkään ole mitään minun kuvaamaani materiaalia, mutta onneksi toisen porukan huolto oli napannut meistäkin tosi kivoja kuvia! Kuvat on ottanut Sanna Joutsela.

Nämä kuvat ja postauksen ensimmäisen kuvan otti Sanna Joutsela, kiitos!

Vielä kilometrikyltinkin jälkeen oli ravattava reippaasti. Kilometrikyltti on siis lappu, joka on reitillä tasan kilometriä ennen maaliviivaa. Kun vuosi sitten pystyimme siinä kohtaa antamaan pitkät ohjat, oli tällä kertaa mentävä melkein urku auki. Jäin itseasiassa muutaman sata metriä Maritasta jälkeenkin, mutta aikaa oli sen verran että pystyin kävelemään viimeiset 300 metriä parin toisen ratsukon kanssa. Minulla ei ollut edes rannekelloa ja puhelinta ei saanut selästä käyttää, joten kun he kertoivat että on vielä 6 minuuttia aikaa, annoin Muulille pitkät ohjat, sanoin että "That'll do pig" ja kävelin maaliviivalle kaikessa rauhassa.

Tultiin viimeisenä maaliin, mutta sillä ei tosiaan ole ihanneaikaluokassa väliä, jossa kaikki saavat hyväksytyn tuloksen, jotka vain läpäisevät eläinlääkärintarkastukset ja ratsastavat kisamatkan ihanneajassa.

Meitä tuli maaliin kuusi ratsukkoa ihan tässä loppuvaiheessa ja huoltojoukot olivat jo huolissaan, että missä ihmeessä me oikein olemme. Hehän eivät tosiaan tienneet missä olemme, koska omaa sijaintiaan ei saanut reaaliajassa jakaa.

No, maaliin kuitenkin saavuttiin ja sitten huoltoalueella Muulilta satula pois ja tarjottiin sille ihanaa mash vettä. Se ei kuitenkaan kelvannut, joten pesin hiet pois ja suuntasimme heti eläinlääkärintarkistukseen, vaikka sääntöjen mukaan meillä olisi ollut 20 minuuttia sykkeenlaskuaikaa maaliintulon jälkeen. Muuli ei kuitenkaan tuntunut mitenkään kovin rasittuneelta, joten 20 minuuttia ei olisi tehnyt sen sykkeille luultavasti mitään.

Tällä kertaa ruuhkaa ei ollut (olimme tosiaan viimeiset maaliintulijat) ja pääsin heti tarkastukseen. Tällä kertaa pääsimme jo tosi läheltä lupiinikimppua, Muuli näytti puhdasta ravia ja sykkeet olivat 60, eli lähtöä korkeammat mutta silti vielä hyvän maun rajoissa. Matkaratsastuskilpailuissa maksimisyke on 64 lyöntiä minuutissa, eli jos syke on sitä korkeampi, ei saa hyväksyttyä tulosta. Syke toki kertoi minulle siitä, että Muulin pitäisi olla paljon kovemmassa tikissä, jos sen kanssa ajattelisi pidempää matkaa. Toisaalta tämänkin kisan jälkeen mietin, että ei meistä ole sinne pitkille matkoille ollenkaan, kun tämäkin tuotti tuskaa minulle. Päivä oli todella kuuma vaikka reitillä kävikin mukavasti pieni tuuli ja pilviäkin oli taivaalla jonkin verran.

Ratsastajana olen sellainen, että en halua pakottaa Muulia, toisin sanoen jos siirrän sen raviin, se saa maastossa mennä omaa raviaan, vaikka se jaksaisi mennä kovempaakin. Mutta jos Muuli menee pientä mummoravia, en voi olla ajattelematta, että olen puskenut sitä liikaa. Se kuitenkin tuntui jaksavan ihan ok ja sykkeetkin kertoivat, ettei harjoitus ollut liian rankka. Olisi mukavaa saada hevosen sykevyö lainaan ja seurailla sykkeitä ihan reaaliajassa.

Saimme Muulin kanssa siis hyväksytyn tuloksen, koska taivalsimme matkan ihanneajassa ja sykkeet ja liikkeet olivat ok ratsastuksen jälkeen. Hyväksyttyä tulosta tulimme nimenomaan hakemaan, kuuman päivän takia en edes haaveillut matkan taittamisesta kovempaa vauhtia ja olimme sopineet muutenkin rauhallisemmasta tahdista.

Kiitos vielä supergroomille ja kuvaajalle Oonalle, joka on tässä alla Muulin kanssa. Kuva on otettu ennen palkintojenjakoa ja Muulin satula on sillä selässä ihan miten sattuu ja mäkivyötkin ovat irti, koska Muulin tehtävä oli vain kantaa satula huoltoalueeltamme traileriparkkiin.

Siinä sitten rauhallisesti veimme loput tavarat trailerille ja odottelimme palkintojenjakoa. Se oli juhlallinen tilaisuus ja me kaikki saimme diplomit, ell-tarkistusraportin, kangaskassin ja porkkanapussin uljaille ratsuillemme! Tämän jälkeen Oona otti vielä viralliset voittokuvat ja aloitimme lastausoperaation. Se ei nyt mennyt ihan putkeen ja hetken päästä Muuli oli kisapaikalla valtoimenaan. Onneksi ei mennyt kuin 30 sekuntia ja se oli taas hyppysissäni ja lastasimme sen onnistuneesti kyytiin.

Huomasin sen stressitason nousevan jo ennen lastausta samalla, kun muut alkoivat lastata hevosiaan kyytiin. Meidän olisi kannattanut odottaa, että muut lähtevät ensin, mutta sitten kotimatkalle lähteminen olisi viivästynyt tosi paljon. No oli niin tai näin, Muuli oli nopeasti kopissa ja startattiin parin tunnin kotimatkalle.

Kotosalla ohjelmassa olivat normaalit jälkitoimet, eli Muuli ulos ja tarhaan, tavarat paikoilleen ja trailerin siivous. Katsoin vielä, että Muuli söi normaalin ruokansa, jossa oli normaalia enemmän elektrolyyttiä ja söi heinää normaalisti ja lähdin sitten pitkän päivän jälkeen kotiin.

Lue lisää

"Vieras" kuski vei Muulin esteille!

Instaseuraajat ovat nämä kuvat jo nähneetkin ihan tuoreeltaan, mutta minulla ei ollut aikaa avata ratsastuskertaa täällä blogissa sen tarkemmin ennen kuin nyt.

Pari viikkoa sitten meillä oli Emmin kanssa muulitreffit. Emmi on ehkä tuttu Instasta, hän on aina välillä käynyt auttamassa minua Muulin liikuttamisessa ja viimeksi oli sen "lomahoitajana" maaliskuussa, kun olin itse Levin koronapesäkkeessä.

Olin käynyt Muulilla kaksi kertaa tänä kesänä estetunnilla ja viimeistään videot paljastivat, miten perunasäkkimäistä oma ratsastukseni on. Mietin jo aiemmin, että onko ylipäätään ok, että minä opettelen Muulin kanssa hyppäämään esteitä, kun oikeasti sen pitäisi mennä niin, että Muulia vie esteille itseäni parempi ratsastaja ja samalla joku opetusmestari opettaa minua estehyppäämiseen.

Resurssit tulivat kuitenkin tässä kohtaa vastaan, ei minulla ole varaa käydä muualla tunneilla ja maksaa samaan aikaan ratsuttajalle, joka käy Muulilla. Toki vaihtoehtona on aina se, että en hyppää Muulin kanssa ja sen kärsimykset pienenevät. No, siihen en vielä suostunut lähtemään, joten ajattelin, että olisi hyvä idea pyytää Emmi selkään. Hänellä on kuitenkin vankka ratsastuskoulukokemus ja paljon parempi kehonhallinta esteillä, kuin minulla koskaan.

Siispä tuumasta toimeen. Muuli varustettiin asiaankuuluvasti mätsäävän satulahuovan ja meksikolaisen turpahihnan kanssa esteille. Suojat olisivat olleet piste iin päälle, mutta sellaisia en omista kun ei niille ole tarvetta. En ole myöskään ihan varma, että onko suojien aiheuttama jalkojen lämpeneminen hyvä asia, mutta onneksi asiaa ei tarvitse miettiä, kun tarvetta suojille ei tosiaan ole.

Emmi oli ottanut mukaan omat koulumallin Freejumpit, joten Muuli oli valmis esteille.

Meillä oli kirkas suunnitelma, koska oli lämmin päivä. Mahdollisimman vähän toistoja ja pitkiä välikäyntejä väliin, jotta Muulia ei ajettaisi loppuun.

Alkuun kokeiltiin laukkapuomeja (3 kpl) ekan kerran ikinä ja Muuli oli niillä tosi hyvä. Emmi sai sen suht ok koko uralle, eli Muuli ei pahasti pelännyt kentän takaosassa. Tehtävät olivat samat, kuin edelliskerralla tunnilla, linja ja pari yksittäistä ristikkoa.

Että eihän siinä sitten mitään, minä otin, muokkasin esteitä ja Emmi ratsasti.

Mutta vähän kuten arvelimmekin, väsymys tuli Muuliin ja se suihkaisi esteen ohi. Ja vielä pari kertaa päälle, ennen kun tulin seisomaan esteen viereen blokatakseni Muulin reitin. Tässä kohtaa olimme jo madaltaneet esteen olemattomasta maahankaivetuksi, jotta ainakaan estekorkeus ei olisi ongelma. Ongelma taisi kuitenkin olla kaikki kauheudet kentän ulkopuolella estettä vastapäätä., mutta koska tallin pihaa ei ollut mahdollista Muulilta piilottaa, ratsasti Emmi sen vielä esteen yli, jonka jälkeen se oli siinä. Ns rataa ei päästy hyppäämään, eikä se ollut tärkeääkään. Tällä hetkellä pitää vain tunnustella Muulin fiiliksiä ja lopettaa hyvän sään aikaan, joka oli tuona päivänä aika nopeasti.

Kävin kuitenkin itse selässä vielä sen verran, että kokeilin, miltä Freejumpit tuntuvat. Ja ihan hyväthän ne olivat! Minulla on kokemusta entuudestaan este-Freejumpeist ja joku niissä oli, kun se jalustinremmin kiinnityspaikka painoi minua kipeästi sääriluuhun. En siis niitä vuokrahevosellani parin kerran jälkeen käyttänyt. Mutta nämä koulumallin Freejumpit ovat ihan "tavalliset" ja juju niissä oli minun mielestäni se, että ne olivat suht raskaat eli pysyvät vakaina kun niitä kaivelee jalkaan ja pohjan nastat ovat mukavan terävät.

Omat muovijalustimeni jäivät nyt ihan kakkosiksi, ne ovat kevyet eikä pohjan piikkikuviointi pure kunnolla kengän pohjaan kiinni.

Kerroin blogissa aiemmin Muulin suun aukomisesta ja mm sen takia kokeilimme sille nyt meksikolaista turpista. Toinen tärkeä syy oli kuvaukselliset syyt. Kuvista ei välttämättä huomaa, mutta meksikolainen on todella löysällä, koska pitäähän Muulille voida syöttää leipää ratsatuksen aikanakin ja kireällä turpiksella syöminen on mahdotonta ja Muuli voisi purra samalla poskeensa. Suun aukomiseen meksikolainen ei auttanut, Muuli siis avaa suunsa aina, kun se laskee päätään. Tällä hetkellä se laskee sen löysälläkin ohjalla rollkurtyyppiseen kyömyyn, mutta uskon, että ihan vain ratsastamalla se nousee sieltä kyllä. Mutta jos sattuisi käymään niin kivasti, että joku varustevaihdos saisi sen loppumaan instant, niin se olisi pelkästään positiivinen asia. Alaturpishan niin kireällä, että soi, auttaisi ongelmaan, mutta sitä en halua käyttää kun pidän suun sulkemista väkisin aika brutaalina.

Lue lisää

Apua mikä tietoähky, näen tällä hetkellä pelkästään kipeitä ja stressaantuneita eläimiä (tosin enimmäkseen aaseja)!

Olen tässä pitkin kevättä askarrellut aasiverkkokurssia ja nyt, kun vii-mei-nen osa latautuu YouTubeen, on aikaa kirjoittaa Muuliprojektia.

Minun vahvuuteni kurssintekijänä on tietopohja. Minullahan ei ole mitenkään laajaa kokemusta aasien hoitamisesta, käsittelystä tai koulutuksesta, mutta teoriaa niiden käyttäytymisestä sun muusta löytyy kyllä. Kirjahyllyssäni on varmasti Suomen laajin aasikirjakokoelma, kirjat ovat tietenkin englanniksi, koska suomeksi on ilmestynyt vain kaksi kirjaa.

Lähdemateriaalia siis löytyy, mutta on mielenkiintoista, miten aasin kipuilmeistä ja stressieleistä on puhuttu vasta ihan hiljattain! Vuoden 2009 The Complete Book of the Donkey kertoo melko ympäripyöreästi siitä, mistä sairaan aasin tunnistaa. Se puhuu toki asiaa ja kertoo heti alkuun, että aika pienikin muutos käyttäytymisessä voi kertoa terveysongelmista. Terve aasi on hieman varuillaan koko ajan (alert and aware), se on kiinnostunut ympäristöstään ja kääntää korviaan ääntä ja liikettä kohti.

Terve aasi ei makaile kovinkaan pitkiä aikoja makuullaan ja se nousee helposti ylös ja myös asettuu helpon näköisesti ja nopeasti makuulle. Aasi tietenkin kulkee kevyesti ja ontumatta ja varaa painoa kaikille neljälle jalalle.

Kipeän aasin tunnistaa pään sivuilla roikkuvista korvista. Kuvan aasit olivat belgialaisen aasienpelastusjärjestön hoivissa.

Kirja muistuttaa myös, että aasien tarkkailu noin ylipäätään on tärkeää. Jokaisella aasilla kun omat tapansa esimerkiksi kiertää aamulla tarha läpi ja laiduntaa, jos aasit ovat virikelaitumella. Aaseilla on  yleensä paras kaveri tai sitten aasi saattaa olla hieman erakko ja pysytellä omissa oloissaan. Jos aasin käytös muuttuu ja sosiaalinen alkaakin viihtyä yksin vaikkei laumaan ole tullut muutoksia, kertoo se todennäköisesti kivusta.

Helpointa on nähdä aggressiiviset eleet, kuten hännän jatkuva heiluttaminen vaikka ötököitä ei ole mailla eikä halmeilla, aasin itsensä pureminen, laudan pureminen ja ilman imeskely, pään roikottaminen sään alapuolella, pään heilutteleminen ja yleinen masentuneisuus, eli aasi ei enää ole niin kiinnostunut ympäristöstä kuin aikaisemmin.

Nämä ovat siis ensimmäisiä merkkejä aasin kokemasta kivusta tai stressistä. Kun aasi lopettaa syömisen, on pakko toimia heti.

The Clinical companion of the donkey vuodelta 2018 on tarkempi aasien jännittyneisyydestä kertovien eleiden kanssa. Tämä onkin ensimmäinen kirja, jossa kuvapareja näkee, aaseista. Hevosen ilmeistä on luennoitu jo pidempään ja tuoreessa Minna Tallbergin kirjassa Toimiva hevonen on hyviä kuvia sekä hevosen jännittymisestä että kivusta.

Aasin stressin tunnistaa näistä merkeistä

Sieraimet ovat rennolla aasilla löysät ja avoimet, stressaantuneella aasilla ne ovat tiukat ja supussa. Rennolla aasilla suupielet ovat rennot, eikä niiden ympärillä näy ryppyjä, jännittyneellä aasilla huulet ovat tiukasti kiinni ja huulissa ja suupielissä on ryppyjä. Edestä päin katsottuna sieraimet ovat samalla korkeudella ja identtiset, jännittyneellä aasilla tonen sierain on korkeammalla ja sen päällä on ryppyjä Rennolla aasilla silmät ovat avoimet, jännittyneellä ja kipeällä ne ovat puoliksi kiinni. Hevosilta tarkkaillaan muuten nykyään paljon huoliryppyä, aasin silmät ovat hevosiin verrattuna aika surumieliset myös terveillä aaseilla. Viimeisenä kuvaparina on aasin silmät, valkuainen ei näy, ellei aasi ole jännittynyt tai peloissaan.

Olen Muulin epätasolla olevista sieraimista kirjoittanut blogiini 2018. Muuli siis usein treenin jälkeen loppukäynneissä näkyi nostavan toista sieraintaan ylemmäs. En tätä reaktiota pitkään aikaan huomannut, mutta viime viikolla satulansovitustilanteessa Muuli nosti taas toista sieraintaan, kun sovittaja lähestyi. Muuli kyllä samalla esitteli myös silmänvalkuaisensa ja astui pois päin sen verran, mitä puomilla pystyi.

Sieraimen nostaminen liittyy siis epäilemättä jännittävään tilanteeseen, joten ehkä aikaisemmin loppukäynneissä se on tosiaan ollut jännittynyt. Muulin jännittymiseksi tosin riittää se, että kaukana pellon takana olevalla hiekkatiellä kulkee joku fillarilla.

Samassa kirjassa kuvaullaan hyvin myös aasin "pakene tai taistele" reaktiota, ja mitä näissä tapahtuu. Esimerkkitoiminnat pätevät tilanteessa, jossa aasi pelkää käsittelijäänsä, joka on tulossa hakemaan tätä tarhasta. Ensimmäisissä esimerkeissä aasin "pakene" reaktio on päällä, kuten huomaatte, eleet ovat hyvin hienovaraisia.

• Aasi kääntää päänsä pois ihmisestä
• Aasi astelee sivuttain ja yrittää välttää kiinni joutumisen
• Aasi jähmettyy pelottavassa tilanteessa

No entä jos aasi on päätellyt, että taistelu on nyt ainoa ratkaisu, kun kiinniottaja lähestyy?

• Aasi kuopii ja nostelee jalkojaan
• Aasi heiluttelee päätään
• Aasi puree
• Aasi nojaa tai työntää ihmistä
• Aasi potkii

Jos aasi siis esittää yllä olevia liikkeitä ihmisen läheisyydessä, on kyse pelosta ja siitä, että aasi on mielessään jo pakenemassa tai taistelemassa. Miksi aasi sitten pelkää? Onko se siedätetty käsittelyyn huonosti? Onko sillä huonoja kokemuksia menneisyydessään? Onko se oppinut, että ihmisen läheisyydessä tapahtuu yleensä epämiellyttäviä asioita?

Näitä pitää omistajan miettiä ja parhaiten mietinnöissään onnistuu, kun ymmärtää, mistä aasi on kotoisin, miten se käyttäytyy luonnossa ja mitä tarpeita sillä on. Moni noista listojen asioista on sellaisia, joita aaseilla tapaa aika usein ja joita oma Muulinikin toteuttaa. Minä osaan jo lukea sitä sen verran, että ymmärrän pään heiluttamisen maastossa tarkoittavan jännittymistä, mutta mietin joka päivä Muulia tarhasta hakiessani, että meneekö se jonkinlaiseen opitun avuttomuuden aloittelijatilaan. Se nimittäin kyllä aina katselee minua tarhasta korvat pystyssä ja lähtee tulemaan luokse, mutta pysähtyy yleensä parin metrin päähän ja kävelen sen luokse. Se puhisee aina kerran sieraimet suurina, kun laitan sille riimua tai kiinnitän riimunnarua (Muuli laiduntelee pikkulaidunalueellaan turvallisuussyistä nyt kesäaikaan riimu päässä).

Välillä se pyrähtää karkuun, kun lähestyn sitä, mutta se vain pyörähtää ympäri ja jää seisomaan ja voin mennä ottamaan sen kiinni. Eikö se juuri sinä kerro kaikilla eleillään, että se pelkää minua? Silti otan sen joka kerta kiinni, varustan ja ratsastan.

Katsoin tähän liittyen juuri Donkey Sanctuaryn kouluttajan Ben Hartin webinaarin nauhoitetta. Se upposi tässä pelkoasiassa kuin veitsi voihin. Webinaari oli oikein oivallinen startti operantin kouluttamisen nelikentän ymmärtämiseen, mutta se sisälsi myös tietoa aasien luonnollisesta käyttäytymisestä. Erityisesti pelosta Hart oli rakentanut hyvän kaavion, jonka paintissa rekonstruoin Muuliprojektia varten.

Ylläoleva kuva kertoo siis siitä, että vaikka aasi ei näytä jännittyneeltä, se näyttää hevosihmisen mielestä vasta huolestuneelta, se onkin todellisuudessa aivan paniikissa ja valmis toimimaan, eli pakenemaan tai taistelemaan.

Hevosia on tässä mielessä paljon helpompi lukea. Hevonen on pää pystyssä ja sieraimet suurina ja saattaa pyörähtää nopeasti pois. Samaan aikaan aasi vain seisoo paikoillaan eikä suostu liikkumaan eteen ja saa otsaansa leiman itsepäinen. Aasi ei siis ulkoisesti näytä kovinkaan pelokkaalta, vaan itseasiassa aika rauhalliselta.

Hart sanoi muuleista, että ne saavat sekoituksen sekä hevosilta että aaseilta. Muuli voi pitkäänkin näyttää jännittävissä tilanteessa aasimaisen rauhalliselta, vaikka sekin olisi erittäin jännittynyt, mutta kun jännitys menee tietyn rajan yli, poistuu muuli hevosmaisesti paikalta pois. Tämä on minulle ihan tuttua, siis se, että olen treenannut Muulin kanssa jotain ja se on rauhallinen ja vaikuttaa rennolta, mutta sitten yhtäkkiä, BUM, se meni jo.

Jos olisin osannut lukea sitä tarkemmin, tai siis nähnyt niitä aasimaisen hienovaraisia eleitä, olisin ymmärtänyt, että olen toiminut sen kanssa liian lähellä pelkotilaa. Koulutustilanteissa pitää varmasti aina mennä hieman mukavuusalueen yli, mutta luultavasti jokaisella muulilla on omanlaisensa rauhoittavien signaaleiden portaikko.

Eli on tässä itsellekin pureskeltavaa. Ei pitäisi odottaa sitä, että Muuli ottaa lähdöt, vaan pitäisi ymmärtää lopettaa paine reilusti ennen sitä. Tilanteet vain todella tuntuvat selkään siltä, että tässä sitä vaan pitkin ohjin mennänä ja sitten bum, se meni jo. Maastossa tämä on ihan ymmärrettävää, viimeksi maastoreissulla ravasin toista ratsukkoa kiinni pitkin ohjin, kun tuuli heilautti viereisellä pihamaalla lautakasan peittona ollutta pressua. Kumpikin hevonen otti sivuhypyn, mutta kumpikin tokeni tilanteesta heti. Ja tietenkin varmuuden vuoksi tuuli heilautti vielä toisenkin puolen pressua ja otettiin samanlainen sivuhyppy. No, tuota ei voinut ennakoida, mutta kentällä ratsastaessa esimerkiksi pelkopäätyyn ei nyt vaan kannata suinpäin astella ja ottaa kyytejä, vaan venyttää Muulin mukavuuskeskiympyrää joka kierroksella pari senttiä ja palata keskemmälle, jos tilanne sitä vaatii.

Entäs kipu?

Kipeä aasi seisoo päälaki sään alapuolella, häntä koholla, selkä jäykkänä ja siirtää painoa taakse. Kipeällä aasilla korvat voivat roikkua sivuilla ihan löysinä.

Terve aasi seisoo paino kaikilla jaloilla ja pää sään yläpuolella. Aasi myös kuuntelee mitä sen ympärillä tapahtuu.

Toinen kuva terveestä aasista, joka kuuntelee, mitä sen takana tapahtuu.

Stressi on nyt käsitelty jollain tasolla, mutta minulla on hyviä uutisia myös aasien kipuilmeiden puolesta! Viimein tämän vuoden helmikuussa on valmistunut kaksi taulukkoa, joiden avulla aasin kipua voi arvioida. EQUUS-DONKEY-COMPASS ja EQUUS-DONKEY-FAP antavat selkeät kuvaukset aasin käyttäytymisestä ja eri käyttäytyminen antaa eri pisteitä. Jos aasi esimerkiksi seisoo päälaki sään yläpäuolella, saa se 0 pistettä, koska silloin asento ei ole kipeän aasin asento. Jos aasi taas seisoo pää sään korkeudella tai sen alapuolella, se saa pisteitä 2-3.

Käänsin kiputaulukot suomeksi Suomen Aasiyhdistyksen kotisivuille, mutta kerron tässä vielä omasta mielestäni ne eleet, jotka sekoitetaan aasien yleiseen olemukseen. Itse en tee tässä poikkeusta, olen itsekin ajatellut että osa kipueleistä nyt vain kuuluu aasin luonteeseen.

Aasin ei pitäisi makailla pitkiä aikoja kerrallaan, mutta jos aasia havainnoi 5 minuutin ajan, sen ei pitäisi makailla tästä kuin enintään 2,5 minuuttia. Aasin pitäisi liikkua mielellään ja tietenkin ontumatta, mutta olen kyllä nähnyt aaseja, jotka liikkuvat tönkösti ja hieman vastahakoisen näköisesti, mutta en ole aikaisemmin osannut päätellä sen liittyvän kipuun.

Varsat makailevat enemmän kuin aikuiset aasit

Aasin korvien tulisi olla eteenpäin yli 75% ajasta, jos se seisoo korvat taaksepäin ja pää alhaalla, on se melko varmasti kipeä. Aasin pitäisi reagoida liikkeeseen ja uusiin ihmisiin jollain tavalla ja nopeasti, eli ainakin korva kääntyy nopeasti ihmistä kohti. Aasin ei pitäisi terveenä ollessaan heiluttaa häntäänsä kuin ötököitä huiskiessa, mutta kyllä aasien hänntä viuhuvat aika kovasti esimerkiksi ruokintatilanteessa ja sen liitän itse hetkelliseen stressiin.

Taulukossa on mukana myös aasin ruumiinlämpö, hengitystiheys ja pulssi, joten jos oma aasi vaikuttaa normaalia apeammalta, kannattaisi nämä arvot siltä mitata.

Lueskelin hiljattain erään toisen tutkimuksen tiivistelmää (kokotekstiä ei ollut saatavillani), jonka mukaan hevoset piilottivat kipueleistään 74% silloin, kun ihminen oli läsnä tarkkailemassa hevosta. Kun hevosia tsekkailtiin kameroista tunnin kuluttua, näyttivät ne kipueleitä ns odotusten mukaan. Eli jos epäilee aasinsa olevan kipeä, olisi kaikista järkevintä jättää kamera nauhoittamaan sen toimia ja poistua itse takavasemmalle.

Aasi piilottaa kipuaan, koska se on saaliseläin ja olisi kohtalokasta näyttää saalistajille heikkoutta. Aasihan muuten on luonnostaan hevosta hanakampi puolustautumaan, eli kun puhutaan hevosen ja aasin taistele ja pakene -reaktiosta, ottaa aasi herkemmin taistelun käyttöön. Se johtuu siitä, että aasi on luonnossa tottunut olemaan sekä laumaeläin että toimimaan kahdestaan varsansa kanssa. Aasitamman on ollut pakko suojella varsaansa pedoilta, jos ympäristö ei mahdollista karkuun juoksemista tai varsa ei ehkä pysyisi messissä.

Se heittäkööt ensimmäisen kiven...

En usko, että olen ainut, joka on pitkään skipannut stressi-ilmeet ja hoitanut tilanteet. Muulilla oli jossain kohtaa kausi, että se kieltäytyi tulemasta talliin sisään. Sitä tapahtui vain aamupäivisin, eli iltapäivällä jos menin töiden jälkeen tallille, ei meillä ollut ongelmia. Tietenkin mietin, että onko talli niin pimeä, ettei Muuli uskalla sinne tulla (toisesta ovesta se tuli sujuvasti, mutta ei ns pääovesta), onko sillä aamupäivällä maha kipeä esimerkiksi vatsahaavan takia, onko sillä kipuja kun sillä ratsastaa ja se kieltäytyy tulemasta sisälle sen takia vai mitä aktuaalista fukkia?

Koska en osannut tilannetta ratkaista, toin Muulin sisälle. Pyöritin sitä pihalla narun kanssa, väistätin sitä, peruutin sitä, ja aina se pääsi karkuun, monta kertaa. Yhden kerran luovutin ja varustin sen ulkona puomilla. Sitten ilman mitään muutoksia sen elämässä, se alkoi tulla talliin ja on tullut taas siitä lähtien. Ymmärrän, että eläin pelkää ja pelko on aina aitoa, mutta ratkaisin tilanteen nyt vain niin että sisään tullaan ja sillä selvä.

Toinen elävän elämän esimerkki on Muulin vienti aamulla tarhaan, siis tallinomistajan toimesta. Sillä on ollut kausia, kun se portilta lähtee haneen naruineen päivineen eikä to-del-la-kaan anna kiinni. Kun tulen töiden jälkeen tallille, on minua vastassa narua perässään raahaava Muuli. Muuli hommiin ja naru pesulle. Sittemmin tilanne ratkaistiin niin, että naru vain laitettiin riimun läpi kaksinkerroin, eli jos lähti portilla, lähti vain riimunsa kanssa. Tämäkin tapa jäi sittemmin pois.

Tänä keväänä mietin kyllä kovasti, mistä tällainen voi johtua enkä keksinyt muuta kuin kivun. Vatsahaava oli tietenkin ensimmäisenä mielessä, johon Antepsin (ei vaikutusta) ja sen jälkeen Chia de Gracian maharehu ja tammarehu (en osaa sanoa onko vaikutusta). Ja sitten se tajuttiin, Muulilla oli PMS-oireita, eli kiputila ennen kiimaa. Sen kiimaeleet ovat olleet hyvin huomaamattomia tai täysin olemattomia jo parin vuoden ajan. Nyt viimeisin kiima viikko sitten näkyi vain siinä, että se hakeutui aavistuksen verran lähemmäs tarhakaveriaan, kuin aikaisemmin ja kun palautin sen tarhaan, se nosti häntänsä ja vilauttteli ihanalle ystävälleen peräpäätään. Se ei pissannut, se ei jäänyt seisomaan sahapukkimaiseen asentoon aasitammojen tapaan, vaan se vain nosti häntäänsä, vilautti ja meni muualle.

Eli eivät nämä jutut olleet mitään "muulijuttuja" vaan todennäköisesti kivusta johtuvia reaktioita.

Tässä toukokuun postauksessa kävin "hauskoja" muulivideoita läpi niin, että kerroin, mitä videoilla omasta mielestäni tapahtui. Useimmiten syynä pikku lähtöihin oli juurikin pelko ja jännitys.

Haastankin nyt itseni ja teidät kaikki muutkin

Kun hevonen seuraavan kerran perselee, sikailee ja testaa, niin voisiko se kuitenkin olla jännittynyt tai jopa kipeä? Voisiko olla, että se on aika hienovaraisilla eleillä kertonyt jo vähän aikaa että jänskättää ja sitä on silti ratsastettu sinne pelkokulmaan jossa sitten menee kuppi nurin? Menikö se maastossa jo laukassa vähän sivuluisua sen kiven kohdalta, mutta kun sille annettiin raippaa, oli se viimeinen niitti ja kuskasi himaan?

Me ihmiset haluamme saada maailmaan järjestystä ja keksiä selityksiä tapahtumille. Jos meillä ei ole tietoa siitä, miksi näin tapahtui, keksimme ihmeellisiä satuja ja inhimillistämme eläimiä jotta mielemme olisi rauhallinen. Mitä enemmän luin tässä näitä tutkimuksia aasien ja hevostenkin kivusta, sitä surullisemmaksi tulin. Olen minäkin antanut aika överiä pohjetta ja raippaa tilanteissa, joista olisi vain pitänyt poistua vähin äänin. Mutta meissä kaikissa hevosharrastajissa on varmasti tosi sitkeässä se että "ei saa antaa periksi". Mutta onko se periksi antamista, jos hevonen aidosti pelkää ja omistaja vie sen turvaan pelottavasta paikasta?

Ei kuitenkaan kannata vetää hommaa överiksi, kuten minulle on käymässä. Tuomitsen nimittäin jokaisen haukottelevan hevosen kipeäksi, vaikka aaseja kyttäänkin erityisen tarkasti. Olen varmaan kohta se tätimuuliratsastaja, joka tarkastaa tallin ovelta, mihin suuntaan Muulin korvat ovat ja lähden takaisin kotiin, jos sen sieraimet laajentuvat minut nähdessään.

Katja Kavioliitosta kirjoitti muuten samasta aiheesta blogiinsa ihan vähän aikaa sitten, kannattaa lukea!

Mikä mahtavinta, aasiverkkokurssin viimeinen osa on kuin onkin latautunut tämän postauksen kirjoittamisen aikana YouTubeen! Aikaa meni reilut pari tuntia. Kohta saan verkkokurssin myyntiin!

Lue lisää