tiistai 18. joulukuuta 2018

Ylistys elämäni kissalle, Jehulle


Moniko kissa kulkee lenkillä vapaana? Moniko antaa pentukissojen leikkiä hännällään? Entä moniko kissa väistää tyynesti itselleen sähisevää ja murisevaa kissaa välttääkseen konflikteja? Entä kun kissa näkee ensimmäistä kertaa elämässään koiran, meneekö se yleensä keskelle lattiaa makaamaan kuin kertoakseen koiralle, ettei todellakaan pelkää tätä?

Jehu on kaikkea tätä ja enemmän. Se on ensimmäinen oma kissani. Se tuli minulle sijoitukseen alkuvuodesta 2006, kun olin juuri muuttanut omilleni. Pari vuotta Jehu oli siis ensin sijoituskissana, kunnes se täytti kaksi ja siitä tuli kokonaan oma.



Noita ensimmäisiä vuosia en muistele kovinkaan lämmöllä. Jehun ollessa kolli, se alkoi merkkailla hyvin varhaisessa vaiheessa ja kotiintullessa saikin ensin nuuskia kaikki huonekalut läpi, että mistäs sitä kusta tänään löytyy. Kerran etsin pitkään lähdettä kunnes huomasin, että se oli kussut keittiön tuolin alapuolelle, eli se oli kussut suoraan kattoa kohti!

Tässä kohtaa Jehu vietti useita tuntia pienessä kylppärissä ja parvekkeella. Parvekkeella se kyllä viihtyi hyvin. Se pääsi myös useasti päivässä ulos, jossa se parhaimmillaan merkkasi paikkoja 20 kertaa. Kyllä, laskin jokaisen merkkailupissan!

Jehun kaveriksi hankittiin toinen kissa. Näillä oli reilu kuukausi ikäeroa, mutta ei niistä koskaan tullut sydänystäviä. Pystyin kuljettamaan niitä samasas boksissa ja pitämään näyttelyssä samassa häkissä, mutta ne eivät juuri koskaan nuolleet toisiaan ilman, että nuoleminen päättyi painimiseen. Jehu myös aika rajustikin astui toista kissaa. Se alistui kohtaloonsa. Kovasta harjoittelusta huolimatta Jehu ei saanut tapaamaansa tyttöabyä tiineeksi ja se menetti kulkusensa neitsyenä. Emme nähneet kertaakaan muutaman viikon aikana, että ns kettu olis käynyt kolossa. Jehu lähinnä pelkäsi sihisevää narttukissaa, joka oli tuotu vieraaseen ympäristöön herraseuraan. Narttu oli myös erittäin kova syömään.

Tyttöystävä ja Jehu vuonna 2007.
Se oli ilon ja onnen päivä, kun Jehu täytti kaksi vuotta herran vuonna 2007 ja pääsi syntymäpäivänään leikkuriin. Kaikenlainen merkkailu päättyi sinä päivänä eikä se enää koskaan kussut sisällä kuin hiekkalaatikkoon, toki seisten melkein aina. Umpinaiset hiekkikset ovatkin olleet ehdottomia Jehun kanssa.

Hieman myöhemmin Jehun elämä mullistui jälleen, kun talouteen tuli koira. Koirat eivät olleet uusi tuttavuus, vaan silloisilla appivanhemmilla oli hyvin käyttäytyvä kääpiösnautseri, jonka kanssa Jehu tuli jotenkin toimeen. Tai ainakaan kumpikaan ei pelännyt toista, mutta koira ymmärsi pitää etäisyyttä.

Tämä Vito oli hieman eri maata. Se oli innokas pentu. Koiraa komennettiin aina, jos se ajattelikin kissojen jahtaamista ja pian kodissa oli jonkinlainen tasapaino. Lisäksi oli yläkerta, johon kissat pääsivät, mutta koira ei. Kaikilla eläimillä oli siis oma paikkansa.




Jehu oli tässä vaiheessa jo leikattu, vaikka aika isot pussukat sille jäikin.



Jehu on rohkea ja erittäin itsevarma kissa. Se ei murise tai sähise, kuten epävarmat ja arat kissat tekevät puolustaakseen itseään. Jehu on se, joka katsoo muualle ja siristelee silmiään.

Kissanäyttelyissä teimme aikoinaan aina hihnalenkkeilyjä näyttelyhallissa. Harvan kissan kanssa pystyi tekemään, suurin osa oli omistajiensa sylissä syvällä huopapussukoissa tärisemässä ja odottamassa omaa vuoroaan. Kaikkia tuomareita Jehu ei silti päästänyt helpolla, osalle niistä se räki menemään, mutta ei koskaan niin pahasti, että olis päässyt karkuun tai että arvostelu olisi jäänyt saamatta. Jehu valmistui sekä IP:ksi että PR:ksi. Näin myöhemmin ajatellen oli aika turhaa näyttelyttää rufistista abyä noinkin pitkälle ja sitten vielä kastraattina. Jehu oli kissoistamme kuitenki se, kumpi viihtyi jollain tasolla näyttelyissä ja nukkui häkissä pitkin pituuttaan. Nuubi taas oli rusettihai, mutta halusi kaivautua peiton alle. Keskiarvona minulla oli siis hyvin keskiverrot näyttelykissat.

Nykyään valjastelu on näyttelyhalleissa kielletty jostain syystä, ehkä tautiriskin takia. Kissanäyttelyissä tauteja pelätään nimittäin tosi paljon, eikä mekään niiltä vältytty.

Viikko erään näyttelyn jälkeen alkoi Jehu ravata hiekkiksellä, mutta ei pystynyt pusertamaan kuin pari pissatippaa ulos. Tiesin heti, missä mättää ja soitin päivystävälle eläinlääkäriasemalle. Päivä oli tietenkin sunnuntai. Jehu katetroitiin auki ja se sai antibioottikuurin. Pissatulehdus meni sillä ohi. Myöhemmin luin netistä, että muutama muukin kissa oli saanut tällaisia oireita näyttelyn jälkimainingeissa.

Asuessani Keravalla ulkoilimme ennen Jehun eunukkiaikoja paljon. Olin työtön ja melkein talon takaa pääsi hyville ulkoilureiteille, jotka kiersivät mm Keravan ratsastuskoulun maastoesteradan. Jehu sai kulkea vapaana ja se oppi kilometrin pituisen peruslenkin ulkoa. Se juoksi edelle, mutta jäi silti aina odottamaan risteyksen jälkeen, että olenhan tulossa perässä vai mennäänkö tänään eri lenkki. Pisimmät reissumme olivat viiden kilometrin pituisia. Oli minulla aina teollisia nameja taskussa, vaikka kissat olivatkin noin muuten raakaruokinnalla.

Jehulla oli vakiopaikat jättää merkit muille kissoille, usein sille iski myös kakkoshätä.


Kotona minulla oli todella onnellinen mutta väsynyt kissa.

Hyvin pian sen leikkauttamisen jälkeen osallistuimme Suomen Agilitykissat järjestämälle kissankoulutusleirille. Erkku Kottonen ohjaili meitä agilityn ja naksutinkoulutuksen saloihin. Naksutinkoulutus ei ollut minulle sinänsä uutta, olinhan ostanut ekan naksuttimeni joskus 17-vuotiaana ja opettanut hevosta koskettamaan ämpärin kantta. Tuolloin suunnilleen vuonna 2002 oli naksutinkoulutus ihan uutta hevosmaailmassa ja hevosille alettiin Villivarsan ohjeilla opettaa erilaisia pieniä temppuja. Mutta vasta paljon myöhemmin naksutinkoulutusta alettiin käyttää enemmän, jos käytetään vieläkään.

Naksutinkoulutuksesta vielä sen verran, että vaikka kävin westernhenkisellä tallilla ja naru pysyi kädessä porkkanaa paremmin, en missään kohtaa tuolloin ajatellut, että tyylit sotisivat keskenään. Saatoin pyörittää hevosta pyöröaidassa join-uppia hakien ja sen jälkeen opettaa sitä naksuttimen avulla koskettamaan ämpärin kantta, jota heittelin frisbeen tavoin pyörötarhassa. Eikä siitä seonnut hevonenkaan.

En voi sanoa, että olisin viimeaikoina aktivoinut Jehua positiivisen vahvistamisen avulla kovinkaan paljon. Tunnen siitä syyllisyyttä. Ei se edes osaa paljon mitään temppuja, mitä nyt antaa tassua, menee istumaan ja maahan ja saattaa hyvänä päivänä hypätä muovisen miekan yli. Se myös soittelee pientä soittokelloaan.

Voi pojat, se soittokellon opettaminen oli haastavaa! Sain Jehun kyllä koskettamaan soittokelloa ja sitä pientä nappiakin, mutta se ei painanut sitä ennenkuin viikon kuluttua. Ja kun se ensimmäisen kerran rimpautti kelloa, juoksi se salamana ulko-ovelle katsomaan, että kuka on tulossa. Sitten siedätin sitä hetken aikaa ääneen, että se ei tarkota ovikelloa ja että äänestä saa herkun. Lopulta Jehu sitten tajusi tempun ja naksuttimen pystyi jättämään pois, soittokellon ääni tarkoitti palkintoa.


Ulko-ovesta puheenollen. Kuka on aina odottamassa, kun tullaan kotiin? Jehu tietenkin! Se kuulee jo kaukaa, kun ollaan tulossa ja alkaa ravata pitkin alakertaa. Kerrostalossa se muuttui levottomaksi heti, kun kuuli että hissi pysähtyi meidän kerrokseen. Toki se yrittää edelleen joka kerta karata ulos ovesta, mutta napakka EI ja jalan näyttäminen saa sen toisiin aatoksiin. Ja mitä sitten jos se karkaa? Jehu on sen ikäinen, ettei se juokse kuin syömään hyviä heiniä aidan viereen.

Nykyisessä asuinpaikassamme ulkoilumahdollisuudet ovat heikot, ellei istu autoon ja aja lyhyttä matkaa esimerkiksi Lemmenlaaksoon. Mutta onneksi meillä on nykyään aidattu piha, johon kissat voi päästää vaikka monta kertaa päivässä. Piha on kuitenkin tylsä Jehun mielestä ja yleensä se käy siellä vain paskalla tai kusella. Kesäisin se tietenkin nukkuu pienessä pesässään.


Kiinnostavinta pihalla ovat aidan takana käyvät irtokissat. Niille Jehu karjuu suureen ääneen. Stinde pysyttelee näistä tilanteista kauempana.

Kun Nuubi jouduttiin pari vuotta sitten lopettamaan ajattelin, että Jehulle on pakko saada kaveri. Abessinialaiset ovat hyvin vilkkaita ja aktiivisia. Nuori kissanpentu saisi Jehuun lisää puhtia ja Jehu varmasti laihtuisi. Niinpä Stinde tuli elämäämme vajaat kolme vuotta sitten.

Jehu ei ole kuin kerran ottanut yhteen vieraan kissan kanssa kunnolla ja silloinkin tämä vieras kävi päälle yleisen syyttäjän tavoin eikä Jehulla ollut mahdollisuutta paeta. Se oli vahinko, kun kissat pääsivät samaan tilaan. Jehu tokeni kuitenkin nopeasti ja Jehu on tavannut kissoja tuonkin jälkeen. Erityisesti pentujen kanssa se on erinomainen.

Vanhempani ottivat juuri kaksi kissanpentua edellisen kissan kuoltua jo hyvän aikaa sitten. Olimme Jehun kanssa yökylässä. Pikkupennut kyyristelivät tuolien ja pöydän välissä, mutta Jehu ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Se käveli ohi, mutta ei luonut katsekontaktia tai reagoinut mitenkään, kun pennut murisivat koloistaan. Jehu jopa käveli "vahingossa" pennun yli keittiössä, kun odotteli ruokaa.

Seuraavana aamuna kaikki kolme söivät samasta kupista ja pennut jopa hieman riehaantuivat juoksemaan Jehun perässä. Jehu myös nuoli pentuja päälaelta. Kertaakaan Jehu ei murissut tai sähissyt pienille.

Myös siskoni kissojen kanssa Jehu on tullut toimeen, tosin niistä murisevaisempi on pysytellyt omassa pesässään ihan aiheellisesti. Toinen sosiaalisempi on yrittänyt leikkiäkin Jehun kanssa. Jehun leikki on vain kovin tylsä, Jehu istuu ja heiluttaa turhautuneena häntää ja toinen kissa pyydystää.





Stinde on etäistä sukua Jehulle, mutta ei ole yhtään niin itsevarma ja rohkea. Stinde itseasiassa sekosi nähdessää ekan kerran vieraita kissoja. Jouduin pyydystämään sen boksiin Houstonin eläinpoliisien tapaan, eli rajaamaan sen oleskelualueen paksuilla vilteillä ja usuttamalla sitä kepin kanssa boksiin. Se kävi niin raivona, etten olisi millään uskaltanut koskea siihen.

Autossa Jehu suhtautui tyynesti viereisessä boksissa rähisevään kaveriinsa ja kun Stinde vielä kotonakin stressasi menemään, Jehu vain ohitti sen tyynesti.

Ja kun kissanpentutreffeiltä palasimme kotiin vieraalle haisevan Jehun kanssa, murisi Stinde sille useamman päivän. Jehu vain kääntyi pois ja meni tekemään jotain muuta. Jehu haluaa vältellä kaikkia konflikteja, ehkä se siksikin on niin kiltti löllykkä.

Lihava se nimittäin on raakaruokailusta huolimatta. Se on päässyt taas pyöristymään ja sen oman terveyden kannalta sitä pitäisi saada laihtumaan. Jehu on vanhan liiton abyjä, ei ollenkaan samanlainen kuin Stinde, mutta läski on silti läskiä.

Jehu onkin saanut tästä monia lempinimiä. Yleisimmin käytetty on Nallukka ja Nallu, jotka tulevat ihan vain sen pyöreydestä. Muutamien sanojen kautta käyttöön on vakiintunut myös Skidi. Tosin jos sanomme että "skidit", niin se tarkoittaa molempia kissoja mutta Skidi yksikössä tarkoittaa aina Jehua. Emme missään nimessä pidä kissoja lapsinamme, mutta nimitys on silti jostain tullut.





Vaikka emme enää teekään remmilenkkejä, alkaa Jehu heti pyöriä ovella, jos otan sen pannan ja flexin esiin kaapista. Niiden avulla saatan taluttaa sen autolle, jonka takaboksissa on iso näyttelyhäkki kuljettamista varten. Nuorempana Jehu hyppäsi mielellään kuljetusboksiin, nykyään ei enää niin mielellään. Olemme ilmeisesti käyneet vain paskoissa paikoissa, kuten eläinlääkärillä.

Siellä Jehu vaatii, että "mamma" on mukana. Se on mahdoton käsitellä, jos sen jättää vain aamulla häkkiin ja eläinlääkärin olisi tarkoitus rokottaa ja nukuttaa se. On parempi, että pitelen Jehua itse, kun se saa piikkiä ja se jää siitä nukkumaan. Stinde taas toimii eläinlääkärissä toisella tavalla ja on ihan hyvä käsitellä vaikken olisi paikalla. Se sai kehuja, kuinka sen rakko oli pystytty ultraamaan ilman rauhoittamista!

Kesäisin Jehu saa olla mökillä pitkiäkin aikoja. Mökillä päästämme sen ulkoilemaan vapaasti eikä se ole koskaan häipynyt mökin piha-alueelta pois. Tietenkin se päivä saattaa vielä tulla tai joku petoeläin saattaa sen napata, mutta pidän elämänlaadun parantumista riskin arvoisena. Yleensä Jehu haluaa olla siellä missä mekin, laiturilla, grillaamassa, saunassa tai mökissä. Se ei tykkää hengailla ulkona itsekseen.

Jehu on se kissa, joka tulee kun huudetaan. Se haluaa lähteä kävelylenkille mökin pihaa kauemmas ja kulkee vapaana. Se nauttisi ulkoilusta vaim sellaisessa kodissa, jonka ihmisetkin ulkoilevat koko ajan. Yksin ulos tuupattuna se jää vain oven taakse odottelemaan, että pääsee takaisin sisälle.

Alla olevan videon materiaalit on kuvattu kesällä 2013. Nuubikin oli silloin vielä messissä, se alkoi sairastella noihin aikoihin ja jouduttiin muutaman vuoden kuluttua lopettamaan.


Yöllä Jehu nukkuu aina sängyssä. Yleensä peiton päällä jalkopäässä, mutta välillä se tulee myös hetkeksi peiton alle, varsinkin jos pirtti on kylmä. Siltä on jouduttu FORLin takia poistamaan hampaita ja välillä sen ilme on hassu, kun yksi kulmuri puuttuu, ja se myös kuolaa kehrätessään paljon. Muuten se ei ole ollut koskaan sairas, mutta hampaita joudutaan poistamaan joka vuosi. Maksan siitä lystistä oikein mielelläni, saanhan pidettyä Jehun täällä hieman pidempään.

1 kommentti

  1. Voi, miten ihana postaus! <3

    "Tietenkin se päivä saattaa vielä tulla tai joku petoeläin saattaa sen napata, mutta pidän elämänlaadun parantumista riskin arvoisena."

    Olen kyllä täysin samaa mieltä. Varsinkin, kun kissa on tuollainen kuin Jehu ja se hengaa "ihmisten kanssa" ulkona. Eli karkaamisriski ei ole kovin suuri eikä se ole ilman valvontaa pitkiä aikoja.

    VastaaPoista