Hepokala Forest Trail Karkkilassa kehittää ratsukoiden kommunikaatiota ja auttaa selviytymään tukalista tilanteista

Hepokala Forest Trail Karkkilassa on Suomen laajin "metsärata", joka syntyi muutama vuosi sitten kun omistaja Kai Torp tutustui vastaavanlaiseen rataan ensin Yhdysvalloissa, jossa tämänkaltaisella radalla ratsastaminen on oma kilpailulajinsa, ja myöhemmin myös Saksassa. Ajatus jäi kytemään ja muutaman vuoden päästä Kai alkoi urakoida esteitä kesäpaikkaansa. Ensin vain omaksi iloksi, mutta nyt jo toista kesää myös muiden iloksi. Hepokala Forest Trail sisältää monenlaisia erilaisia tehtäviä, jotka voi läpäistä joko helposti kävelemällä läpi tai sitten suorittamalla ne "oikeiden" kisasääntöjen mukaan.

Kain haaveena on järjestää lajin kilpailut vielä jonain päivänä, mutta sitä ennen hän toivottaa kaikki treenaamaan radalleen! Forest Trail on hieman samanlainen kuin radat, mitä on käytetty maastotaitokilpailuissa. Eli jos ne kisat ovat tuttuja tehtävineen, kannattaa ehdottomasti tutustua myös tähän lajiin.

Kyselin talliryhmässämme, jos jollakulla olisi kiinnostusta lähteä mukaan ja mukaan lähti Pinja hevosensa Lilin kanssa. Hän sai vielä toisen kaverinsa mukaan, joten meitä oli kolme ratsukkoa paikalla kesäkuisena keskiviikkona. Lisäksi meillä oli paikalla mahtava kuvaaja, Sanni Niiranen, jonka käsialaa nämä kaikki upeat kuvat ovat!

Paikalle saavuttuamme parkkeerasimme yhdistelmämme ensin tien risteykseen ja otimme uljaat ratsumme ulos. Mainittakoot tässä, että Muuli meni traileriin todella hyvin ja vastustelematta, kun Lili oli kopissa jo odottelemassa sitä. Myös lähtö kotiin sujui melkein yhtä kivuttomasti. Muuli jäkitti vain siksi, kun se tarkkaili ympäristöään niin tiiviisti. Sen lisäksi siis, että saimme kivan kokemuksen maasto"esteillä", saimme kaksi oikein hyvää lastausta ja kuljetusta sekä Muulille että Lilille. Olen melko varma, että kumpikin myös nautti tästä aika erilaisesta treenaamisesta.

Alla on video päivästä, ensin teemme tehtävät maastakäsin ja sen jälkeen ratsain.

    Ja tässä on video vuodelta 2018, jossa Kai itse ratsastaa radan tehtävät.

Aluksi suuntasimme radalle maastakäsin. Kai suositteli ottamaan mukaan naruriimut ja pitkät narut, meillähän sellainen on ihan arkikäytössä. Muuli sai kantaa satulassaan omat ja Lilin suitset ja sitten mentiin! Kuljimme ensin suunnilleen jonossa kaikki tehtävät läpi Kain kertoessa, miten este kuuluu kilpailuissa suorittaa. Me toki aloitimme hieman helpommalla, eli ylitimme pressun poikkisuunnassa emmekä pituussuunnassa emmekä stopanneet hevosia korokkeiden päälle, vaan kuljimme suoraan läpi jne.

Muulihan ei ole tällaisilla tehtävillä ihan untuvikko, vaan olemme harjoitelleet agilityä mm naapuritallin maastotaitokilpailujen harjoitusluokassa, Kouvolassa Meidän maaseutu-festivaaleilla, Aasileirillä pari vuotta sitten ja myös ihan omalla kotitallilla. Myös huiskale-esteen urakoin Muulille kerran.

Agilityradan rakentaminen tuntuu kuitenkin todella raskaalta jo noin ajatuksena, joten on tosi kivaa, että joku muu on sellaisen hienon ja kunnollisen rakentanut ja itse voi vain saapua paikalle!

Taskut olin täyttänyt herkuilla enkä epäröinyt käyttää niitä, kun jokin tehtävä tuntui hieman vaikealta Muulille. Aika pian totesin, että kaksi tehtävistä on sellaista, joita en edes lähden painimaan. Muuli ei suostunut astumaan riippusillalle eikä vesilaatikkoon. Ja koska halusin tältä(kin) reissulta tarjota Muulille varmoja onnistumisia, jätin noiden treenin sikseen ja suhasimme menemään helppoja esteitä.

Sanni sai vangittua kuviin Muulin ainoan kunnon kontaktin vesilaatikon kanssa.

Menimme melkein kaikki muut esteet läpi maastakäsin ja 45 minuutin kuluttua nousimme kaikki ratsaille. Ensin menimme porukassa ja Kai antoi vinkkejä tehtävien suorittamiseen eli miten ne kannattaa ensimmäisellä kerralla tehdä ja kuinka vaikeustasoa nostetaan. Itse en juurikaan vaikeuttanut tehtäviä, mutta halusin kuitenkin Muuliin sellaisen kontrollin, että pystyin pysäyttämään sen millä askeleella tahansa kesken tehtävää. Ja siinä myös onnistuin.

Portin avaaminen ja sulkeminen osoittautui todella haastavaksi! Sama tehtävähän on käytössä myös esimerkiksi WE:ssä. Muuli ei millään malttanut pysähtyä porttitolpan kohdalle, vaan painoi eteenpäin kuuntelematta ollenkaan ohjaa. Toisaalta se kyllä pysähtyi peruutustehtävässä oikein hienosti ja kevyesti, mutta joku sitä kuumotti portinkannattimen kanssa. Naruportti ei onnistunut ollenkaan, mutta jonkinlaisen onnistumisen saimme kapeamman "kiinteän" portin kanssa. Mutta en todellakaa npystynyt pitämään portista toisella kädellä kiinni koko aikaa, kuten tehtävässä kuuluisi. Onneks naruportti on todella helppo rakentaa liinasta ja kahdesta estekannattimesta kotikentällekin, joten taidamme harjoitella tätä vielä lisää.

Näiden kuvien välillä on 10 sekuntia.

Muuli myös hieman protestoi kiikkulaudalla. Se kulki sen hienosti taluttaen, eikä pelästynyt, kun se keikkasi alas toiselle puolelle. Se kulki laudan myös ratsain empimättä ja pystyin pysäyttämään sen keskelle. Mutta tein virheen siinä kohtaa, kun yritin ratsastaa sen toisesta suunnasta. Muuli kyllä astui sillan päälle, mutta säpsähti, kun silta kolahti maahan. Jätin tehtävän siihen sillä kertaa ja suoritin välissä jotain muuta. Kun palasin kiikkulaudalle, ei Muuli suostunutkaan enää kävelemään sitä, vaan nousi hieman pystyyn ja pyörähti pois!

Pari kertaa se onnistuikin tempussaan (täysin sama temppu, kuin jota se käyttää saattaa käyttää lastaustilanteessa), mutta sitten olin nopeampi ja sain torpattua sen pään kääntämisen vasemmalle ja se kulki sillan yli kiltisti. Menin vielä pari kertaa Muulia isosti rohkaisten ja ohjat tuntumalla eikä sillassa ollut enää mitään ongelmaa.

Olin todella yllättynyt, miten hienosti Muuli teki peruutustehtävä! Peruutusalue oli rajattu toisessa tehtävässä korkeilla kaiteilla, jotka tosin putosivat herkästi, jos niitä kohti ratsasti, ja toisessa tehtävässä maassa lepäävielä lautojen avulla. Ensin tuntui, että Muuli vain peruutti lautojen päälle, mutta sitten se tajusikin tehtävän ja pystyin sitä myös peruutuksesa ohjaamaan. Täytyy myöntää, että tähän asti peruutuksen suunta on ollut "herranhaltuun" kun olen pitänyt tärkeimpänä sitä, että Muuli ylipäätään peruuttaa kevyesti.

Tässä tehtävässä oli tarkoitus ratsastaa ympäri tuota matalampaa osaa.

Virallsiessa suorituksessa hevonen ratsastetaan tähän päälle, pysäytetään, käännetään ympäri ja ratsastetaan pois samaa kautta. Meille riitti se, että sain Muulin pysäytettyä päälle.

Meidän lempitehtävämme taisi olla banketti, jota ei toki "oikeasti" kuulu bankettina ratsastaa, mutta näin harjoitusmielessä suoritustapa oli vapaa. Muuli käveli reippaasti ja jopa hieman vauhtia ottaen ylös ja yhtä reippaasti alas. Videolle tallentui kuitenkin paras suoritus, jossa sain Muulin helposti pysäytettyä päälle, palkattua ja ratsastattua alas. Myös alhaalla Muuli pysähtyi hyvin kevyestä avusta!

Alussa Muuli katseli huolestuneena muiden hevosten perään eikä tehtävistä meinannut tulla mitään, jos tehtävän toisella puolella ei ollut hevosseuraa odottamassa. Mutta hetken ratsastettuani pystyin ilokseni suorittamaan kaikkia tehtäviä riippumatta siitä, missä toiset hevoset olivat. Ratsastin myös syvemmälle metsään suorittamaan siellä olevia tehtäviä, eikä meillä ollut mitään ongelmaa!

Muuli tuntui sellaiselta, että senkun ohjasin tehtävälle, se kyllä tiesi, mitä pitää tehdä ja suoritti homman kotiin! Jaloistaan se oli oikein erityisen tarkka ja se laski päänsä alas kävellessään kivien keskellä ja muualla, missä maassa oli esteitä.

Ratsain kapeiden siltojen suorittaminen olikin yllättäen haastavampaa kuin maasta! Toisen sillan sain ratsastettua pari kertaa, mutta toinen pidempi silta oli ihan mahdoton, kun Muuli astui aina sillan viereen. Minun olisi varmasti kannattanut tulla alas selästä ja suorittaa siltä pari kertaa maastakäsin, mutta annoin olla. Olihan meillä toinen silta suoritettavana.

Palkkoja en säästellyt ja kauraa kuluikin jonkin verran. Luulen, että se vaikutti aika paljon siihen, että Muuli tuntui haluavan itsekin suorittaa tehtäviä (saadakseen palkkion). Se ei kuitenkaan tehtävän jälkeen jää seisomaan pää kenossa, vaan sain aina naputtaa sitä kaulaan merkiksi palkinnosta. Sitten vasta se käänsi pään ottaakseen kauraa.

Kun hevoset ja ratsastajat alkoivat väsähtää ja tehtävät tuli suoritettua, oli aika riisua ratsuilta varusteet ja nauttia vielä tarjoiluista. Kai toi meille pientä iltapalaa karjalanpiirakoiden muodossa! Se oli muuten juuri sitä, mitä kaipasin!

Hevosia syöteltiin pihanurmella, mutta Muuli sai testattavakseen Hepokalan maahantuomaa Tether Tietä! Se on kuminen "lukko", johon hevosen riimunnaru pyöräytetään. Sitten lukko kiinnitetään johonkin kiinni. Tämä tuote sopii esimerkiksi vetopaniikkihevosille, sillä kun hevonen vetää, antaa naru pikkuhiljaa periksi ja lopulta irtoaa kokonaan.

Muulikin taisi huomata tämän, sillä kotiin lähtiessämme se oli vetänyt riimunnarunsa melkein kokonaan lukon läpi! Tuote on siis todella turvallinen, hevonen pääsee siitä aina lopulta irti naruineen. Kannattaa tutustua täällä.

Kotimatkalle lähdettiin hyvillä mielin. Lili asteli koppiin kuin vanha tekijä ja Muulikin, kun oli ensin varmistunut siitä, ettei Kai ole koiran kanssa liian lähellä ja ettei takana puskissa vaani mikään.

Lue lisää

Ilmoitin Muulin Porvoon laukkakilpailuihin 30.6., mutta miten kisat meni 9 vuotta sitten?

Kuva: Reetta Ollila

Olen ollut suuren painostuksen alla viimeiset viikot. Tallillamme majailee kaksi Skuran, eli Skumpparatsastajien, aktiivijäsentä. He olivat päättäneet laukkakilpailutoimikunnassa, että yksi muuli on saatava mukaan.

Olin onnekseni sopinut päivälle muuta mukavaa muuliohjelmaa, mutta kun päätimme siirtää sen toiseen ajankohtaan, oli kalenterini auki.

No hitto miksei?

Muuli on nyt ilmoitettu mukaan ja osallistumismaksu on maksettu. Traileri on vuokrattu, joten tässä on nyt tiukkaa kiitolaukkatreeniä tiedossa seuraavat päivät! Kisoihin on nyt reilu viikko aikaa.

Kuva: Reetta Ollila

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun osallistun Porvoon laukkakilpailuihin. Olen ollut hevosenomistaja AEM, eli ajalla ennen Muulia ja tämän suomenhevosen kanssa olen käynyt kerran näissä karkeloissa. Tuolloin herran vuonna 2010 Porvoon laukkakilpailuja oli useammat vuodessa ja osanotto oli runsasta! Ilmassa olikin suuren urheilujuhlan tuntua, kun mieheni kyyditsemänä ajoimme hevosen kanssa Porvooseen.

Tuolloinkin hyväksytty turvaliivi oli pakollinen, joten olin käynyt ostamassa sellaisen viikkoa aiemmin. Alelaarista löytyi sopiva lasten kokoinen palaton turvaliivi 20 eurolla, ja kun selkäosakin oli maltillisen pituinen, lähti se mukaan. Tuolloin palaturvaliivit olivat jo tehneet tuloaan jonkin aikaa, mutta niiden hinta alkoi kolmosella ja hinnassa oli kolme numeroa. En lähtenyt sellaiseen hömpötykseen mukaan ollenkaan!

Kisoissa oli myös kuvaajia ja tämä on jäänyt talteen. Kuvaaja: Satu Liitiainen

Suomenhevoseni Jäävin Jekun (Sukupostissa) varustin lännensatulalla, koska siinä pysyisin paremmin kyydissä. "Pokko" oli melko turvallinen hevonen, mutta kovasti toisten hevosten perään. Yksin maastoilu vastasi tunnin habatreeniä, koska hevonen oli koko ajan kääntymässä takaisin kotiin ja olisi sinne mielellään laukannut. Ajattelin siis, että kisoissa pärjätään hyvin, kun Pokko ei halua jäädä muista jälkeen.

Kävin laukkaamassa ja ravaamassa radan kerran ympäri ja odottelin verryttelyareenalla lähtöä. Lähtö oli sekava, ja volttasin vielä, kun olisi jo pitänyt yhtenä rintamana lähestyä lähtöviivaa. Jäin lähdössä jo joitain metrejä muista jälkeen. Takasuoralle saavuttuamme totesin olevani joitain kymmeniä metrejä muista jäljessä eikä hevonenkaan jaksanut enää laukata. Ravasin takasuoraa hyvän matkaa ja vasta kurvissa ennen etusuoraa sain Pokon uudestaan laukkaan. Maaliin saavuin 20 sekuntia muista jäljessä! Tulokset näet muuten Porvoon hevosystävien kotisivuilta, lähtö numero 7.

Tuohon aikaan videointi ei vielä ollut tavallista, mutta onneksi paikalla oli yksi, joka videoi suoritukset! Tästä alta näet sekä suokkilähdön lähtötilanteen ja maaliintulon.


Nyt minulla on kaikki mahdollisuudet päästä samanlaiseen tulokseen! Tämä 9 vuotta sitten alekorista ostettu turvaliivi on edelleen standardin mukainen, ratsullani on lännensatula ja ratsuni on edelleen todella hidas!

Muulin nopeinkin laukka on vain 35/km/h ja tällä vauhdilla pitäisi kilometri taittaa reilussa puolessatoista minuutissa. Mutta. Eihän Muuli jaksa mennä täpöö kilometriä! Eikai mikään muukaan hevonen jaksa paitsi starttikuntoinen ravuri ja laukkakilpailuissa kiertävä täysiverinen. Jos me tämän suomenhevosen kanssa kierrittiin kilometriä aikaan 2 minuuttia 50 sekuntia, on se ollut keskinopeudeltaan 21 km/h. Tavoitteeni tämän vuoden kilpailuissa on saavuttaa tämä aika. Muulla ei ole väliä.

Laukkakilpaluissa on sopiva sarja jokaiselle hevoselle ja vielä huomenna perjantaina 21.6. voi ilmoittautua mukaan! Lähtömaksu on 25 euroa, joten jos nyt vielä emmit, niin lopeta ja ilmoittaudu! Kuvaa klikkaamalla pääset tapahtuman sivulle Facebookissa. Sieltä löydät myös ilmoittautumisohjeet.

Ainiin, groomin hankin eilen pikavauhtia. Kävi samanlainen tilanne, kuin Liedon matkaratsastuskisoissa, eli viaton kaveri ilmoitti tulevansa kannustamaan ja kuvaamaan eikä kehdannut kieltäytyä, kun kerroin tarvitsevani groomin. Eli laadukkaita kuvia on tulossa, kuvaajana on sama Reetta, joka on ottanut tämän postauksen upeat laukkakuvat!

Lue lisää

Vuorilla työskentelevät muulit eivät kantaneet pelkästään puukuormia vaan myös meitä!

Osallistuin vappuna Italiassa järjestetylle aasi- ja muulimatkalle yhdessä seitsemän muun suomalaisen kanssa. Olin päässyt vaikuttamaan retken sisältöön yhdessä varsinaisen järjestäjän, Eija Wagerin, kanssa ja toivonut, että reissulla tutustuisimme myös paikallisiin muuleihin. Alkuperäinen suunnitelma kun oli keskittyä vain aaseihin. Ymmärrettävistä syistä juuri muulit kiinnostivat minua ja muulipäivää odotinkin reissulta eniten, eikä kukaan meistä pettynyt!

Aamulla hyppäsimme pikkubussiimme ja suuntasimme oppaamme Sirpan kanssa vuoria kohti noin tunnin ajomatkan päähän. Muulien omistaja ja aasitrekkausbisnestäkin pyörittävä Roberto hyppäsi kyytiimme, kun olimme ensin tutustuneet poikkeukselliseen paikalliseen pikkukylään. Poikkeuksellisen siitä teki se, että kylässä on edelleen vakituisia asukkaita. Moni vuoristokylä on joko hylätty tai turistien valtaama ja asuttama ja alkuperäiset asukkaat ovat muuttaneet muualle.

Kylästä jatkoimme bussilla aina vain kapeammille ja mutkaisemmille teille Roberton johdattamana. Vihreys ja vehreys olivat muisto vain, mitä ylemmäs bussikuskimme Lorena kaasutteli, sitä vähemmän puissa oli lehtiä. Lopulta lehtiä ei ollut ollenkaan, mutta nurmikko vihersi kuitenkin kauniisti. Ero esimerkiksi lähtökaupunkiin Folignoon oli todella suuri ja olimme kuitenkin vain noin tunnin matkan päässä, mutta paljon korkeammalla.

Lopulta mutkainen tieosuus päättyi ja meidät palkittiin järjettömän kokoisella muulilaumalla! Muulit olivat upeita, isoja ja massiivisia ja hyvässä lihassa! Ne olivat jotain ihan muuta kuin edellispäivänä näkemämme ruipelot hevoset ratsastustallilla.

Tämän postauksen kuvat olemme ottaneet Katrin kanssa yhdessä. Tämä ja muut "laajakuvamaiset" järkkärikuvat ovat Katrin ottamia ja ei-laajikset ovat minun. Joistain kuvista eroa on tosin aika hankalaa huomata.

Alla on video retkestä. Siitä tuli aika pitkä ja mahdollisesti hieman tylsä, mutta tämän halusin tehdä ensisijaisesti itselleni ja jätin klipit normaalia pidemmiksi.

Muuliselfie siskoni Katrin kanssa

Muutama muuli oli jo kuorma-auton luona satuloitavana, mutta me pääsimme ensin sisälle muulien laitumelle tutustumaan niihin! Olo oli todella kotoisa ja osa muuleista käyttäytyi aivan kuin oma muulini. Ne piti ensin "kesyttää" tanssahtelemalla niiden kanssa. Jos muulin luokse käveli suoraan, se lähti pois hippulat vinkuen, mutta jos antoi muulin tulla luokse, se jäi mielellään rapsuteltavaksi ja oli sen jälkeen kesytetty. Tanssahtelu tarkoitti siis sitä, että kun muuli kiinnitti huomiota minuun, pysähdyin, ja kun se katsoi muualle, otin hitaita askeleita sitä kohti pysähtyen heti, kun se taas katsoi minuun.

Siskoni Katri sarjakuvasi järjestelmäkameralla ja itse keskityin videointiin. Olihan tämä paikka taivas ja ansaitsisi kaikkien nähdä sen!

Kun kirjoitin, että muulit (meinaan muuten koko ajan kirjoittaa sanan muuli isolla alkukirjaimella) olivat hienon näköisiä, niin kavioiden puolesta aika monella oli kuitenkin sanomista. Roberto kertoi itse kengittävänsä muulit ja ilmeisesti kengitys tapahtui vasta, kun oli aivan pakko. Osalla muuleista kaviot olivat aivan eri paria, kuin toinen etunen olisi vuoltu eilen ja toinen pari vuotta sitten. Yhdellä oli kavioissa jäljellä enää yksi kenkä, osalla hieman enemmän. Mutta koska muulit olivat ulkoisesti kiiltäväkarvaisia talvikarvassaankin, ne suhtautuivat luottavaisesti ihmisiin ja olivat kevyitä käsitellä, en pitänyt kavioasiaa niin huonona.

Mutta kyllä syyhytti etsiä lähimmät kaviopihdit käsiin ja vedellä hieman ylimääräisiä pois! Harjoittelumateriaalia nimittäin oli ja paljon!

Muulit olivat eri ikäisiä ja mukana oli myös nuoria parivuotiaita honteloita muuleja, jotka eivät vielä tee duunia. Roberto kertoi, että muulit otetaan duuniin kolmivuotiaasta lähtien, mutta alussa niiden kanssa ei tehdä mitään rankkaa työtä. Osalla muuleista voi ratsastaa ja osalla taas ei. Osa on ihmisläheisempiä, osa taas ei.

Laitumella oli myös muutama hevostamma ja ne olivat joidenkin muulien emiä. Kaikkien muulien isänä taas on käytetty italialaista suurta aasirotua martina francaa. Roberto kertoi  omistavansa oman ison aasiorin, jolla on astuttanut tammat. Hän kertoi myös, että ottaa aina metsähommiin yhden hevosen mukaan, sillä muulit seuraavat luonnostaan hevosta. Tälläkin kertaa otimme hyvin tiineen oloisen suuren hevostamman vetohevoseksi. Se sai selkäänsä lännensatulan kun muuleille puettiin 50 kiloa painavat puiset kuormasatulat.

Roberto ja mukaan otettu hevostamma

Kuva: Lea Nuutinen

Luulimme tässä vaiheessa, että kävelemme muulien kanssa ylemmäs vuorille katsomaan demoa metsässä työskentelystä, mutta sitten Roberto kysyikin, että kuka haluaa ratsastaa! Käteni nousi ensimmäisten joukossa pystyyn, tätä tilaisuutta en jättäisi käyttämättä.

Niin meidät halukkaat nostettiin yksitellen muulien selkään ja saimme riimunnarun kouraamme. Mitään suitsiahan muuleilla ei ollut eikä riimunnaru ollut niin pitkä, että sen olisi voinut sitoa ohjiksi. Satula oli puinen tynnyri ilman mitään pehmusteita, minkäänlaisia jalustimia ei ollut ja kypäröistä ei ollut mitään puhetta. Mutta näin se menee.

Hetken aikaa annoimme muulien syödä samalla, kun kaikki ratsastajat ja evästarpeet oli saatu muulien selkään ja sitten Roberto lähti taluttamaan johtohevosta tietä pitkin ja muulit muodostivat sen perään jonkinlaisen vapaamuotoisen jonon.

Ja siellä sitten mentiin.

Minä sain ratsukseni 12-vuotiaan tamman, jonka nimi oli Nuvoletta. Kuva: Eija Murtoperä

Kuva: Lea Nuutinen

En osaa sanoa kauanko ratsastimme, mutta fiilistelin koko rahalla (tämä päivän retki maksoi 16 euroa ja olimme etukäteen kuulleet, että se sisältää vaatimattoman retkilounaan) noin tunnin verran muulini rauhallisesta tallustamisesta. Kuvailin luvattoman paljon ja ihastelin vuoristomaisemia. Tässä kohtaa paljaat puut eivät haitanneet oikeastaan yhtään, näimme sen takia paljon pidemmälle.

Eväspaikka oli ilmeisesti kaikkia retkeilijöitä varten tehty alue laitumen reunassa. Se sisälsi hieman aitaa, pöytäryhmiä ja kaivon, josta Roberto nosti juomavettä muuleille. Kun meidät oli autettu alas (kuormasatulasta ei ihan niin vaan kiivetä "normaalisti" alas) ja muulien riimunnarut oli sidottu satulaan, ne vapautettiin laitumelle lehmien kanssa. Vain hevonen sidottiin puuhun kiinni, muulit eivät lähtisi sen luota kovin kauaksi.

Tässä kohtaa meille paljastui mitä tarkoitti vaatimaton retkilounas, se oli valehtelematta paras lounas koko reissun aikana! Roberto kaivoi kantosatulan kasseista paikallisia lihajalosteita, ihanaa pecorino- eli lampaanmaitojuustoa, härkäpapuja, paikallista hunajaa, ihania tuoksuvia kirsikkatomaatteja, tuoretta leipää ja tietenkin paikallista viiniä! Jälkiruuaksi söimme aamulla valmistettua ricottaa hunajan kera, taivas!!

Pecorinosta haluan sanoa, että kyseessä ei ollut Suomessa tuttu pitkään kypsytetty kova juusto, jota nautitaan hillojen kanssa, vaan paljon vähemmän aikaa valmistettu pehmeämpi juusto. Dippailimme juustonpaloja rakeiseen hunajaan ja vain nautiskelimme mausta. En ole tällaista pecorinoa onnistunut ainakaan vielä löytämään Suomesta, vinkkejä hankintapaikoista otetaan vastaan!

Ja se viini, ihan tavallinen paikallinen viini maistui myös oikein erinomaiselta ulkoilmassa. En ennen tätä Italian reissua ollut juonut viiniä kuin pitkin hampain ja pakotettuna, mutta täällä viinitkin olivat ihan erilaisia ja helpompia juoda kuin Suomessa.

Täydellisen lounaan jälkeen meillä oli vielä hetki aikaa kuvailla ja rapsutella muuleja ennen kun suuntasimme lehmälaitumen läpi juottopaikalle. Yksi muuleista oli ajanut naudat pois laitumelta, joten kulku oli esteetön. Muulit seurasivat kiltisti johtohevosta ja juottopaikalla seurasimme, kuinka muulit astelivat varovasti vedenrajaan upottamatta kavioitaan mutaan ja joivat. Ja ne, jotka eivät menneet itsenäisesti juomaan, johdateltiin Roberton toimesta veteen, jotta nekin saisivat juodakseen.

Juomatauon jälkeen saimme taas ratsastaa. Etsiskelin muulien joukosta "oman" muulini ja yritin nousta selkään. Muuli oli kuitenkin eri mieltä ja singahti alta pois, kun minua puntattiin kyytiin. Siitä oli yhtäkkiä tullut valtavan epäluuloinen, joten sain toisen muulin ja Roberton poika ratsasti "minun" muulillani seuraavan etapin.

Tämä pätkä ei ollutkaan kovin pitkä ja tulimme alas kyydistä metsätyön kohdalla. Kaksi muulia valittiin joukosta ja Roberto talutti ne poikansa kanssa rinnettä ylös. Hevonen sidottiin alas puuhun ja muut muulit jäivät sen luokse. Halukkaat saivat kiivetä lähemmäs katsomaan, joten bootseineni olin ensimmäisenä rämpimässä jyrkkää rinnettä. Täällä ei metsäkoneella pääsisi todellakaan rinnettä ylös!!

Puut oli jo metsurin toimesta kaadettu ja pätkitty sopiviksi noin metrin pituisiksi pätkiksi ja kasattukin jollain lailla. Roberto parkkeerasi muulin kasan viereen ja ohuella tukikepillä tuki kuormasatulan nahkanauhan ilmaan ja latoi painavia rankoja hihnalle yhdessä poikansa kanssa. Kuormaa on tehtävä samaan aikaan molemmilta puolilta tai muuli ei pysy pystyssä! Kun puut oli ladottu, kuorma sidottiin mielestäni aika ohuilla nahkahihnoilla ja tukikepit otettiin pois. Kun kaikki oli valmista, sai muuli lähtömerkin ja se lähti kulkemaan rinnettä alas valitsemaansa reittiä pitkin ja johtohevosen luokse, jossa mies otti sen vastaan, veti vetosolmut auki ja rysäytti kuorman maahan.

Kuva: Eija Murtoperä

Samaan tapaan tehtiin vielä toinen kuorma ja seurasimme kuinka tarkasti muuli sipsutteli liukasta rinnettä alas. Kysyin, onko koskaan tapahtunut mitään onnettomuuksia, niin ei ikinä. Muulit eivät ole siis koskaan rinteillä satuttaneet itseään eivätkä ne mene paniikkiin kuormansa kanssa. Muulit eivät lähtökohtaisesti valitse koskaan "huonoja" reittejä ja jos valitsevat ja mokaavat, eivät ne panikoi.

Roberto kertoi, että normaalisti työskennellessään heillä on mukanaan 10 muulia. Kaksi miestä lastaa muuleja vuorilla ja yksi on ottamassa niitä vastaan. Kun kaikki muulit ovat tulleet alas ja kuormat on purettu, lähtee tämä tuomaan muuleja takaisin vuorelle. Näin toimitaan koko päivä.

Muulien kantama puukuorma painaa noin 100 kiloa. Kun tähän lisätään kuormasatula, jonka paino on 40-50 kiloa, on muulilla melkoinen kantamus selässään! Satulat on kuitenkin onneksi todella hyvin topattu alapuolelta eikä yhdelläkään muulilla näkynyt valkoisia karvoja selässään.

Näytöksen jälkeen kävelimme muulien kanssa takaisin lähtöpaikkaan. Muulit purettiin satuloistaan ja kun miehet niin kevyen näköisesti heittelivät niitä kuorma-auton lavalle, kokeilin itsekin nostaa yhtä satulaa. En saanut sitä liikkumaan mihinkään!

Bussikuskimme Lorenakin oli mukana muuliretkellä!

Tässä kuvasimme lumihuippuisia vuoria

Muulit kävivät laumaan päästyään piehtaroimassa hiet pois ja me nautimme vielä aivan ihanaa kotitekoista piirakkaa!

Päivä oli todellakin täydellinen enkä koskaan uskonut, että pääsisimme näin "syvälle" tutustumaan paikalliseen muulikulttuuriin. Roberto puhui erinomaista englantia ollakseen italialainen ja kertoi, että kesäaikaan hän järjestää aasitrekkingiä muutamassa eri paikassa. Aasitrekkingissä aasilla on siis kuormasatula eikä aasilla ratsasteta. Roberton aasit tähän tarkoitukseen ovat pieniä eivätkä kestäisikään ratsastusta. Muulien kanssa hän on järjestänyt jonkin verran vaelluksia, mutta pääpaino on ilmeisesti aaseissa. Muuleja kun tarvitaan vuorilla.

Tutustu La Mulattiera Trekking Facebookissa ja Internetissä (englanniksi). Jos olet ikinä Umbrian suunnalla reissussa ja olet samanlainen muulifani kuin minäkin, niin tätä et voi kyllä jättää välistä! Ja kuten kerroin, Roberto puhuu erinomaista englantia!

Vielä lähikuvia kuormasatulasta

Hyvin topattu muulia vasten

Täytteenä on sekä villaa että olkea.

Lue lisää