Ylistys elämäni kissalle, Jehulle

Moniko kissa kulkee lenkillä vapaana? Moniko antaa pentukissojen leikkiä hännällään? Entä moniko kissa väistää tyynesti itselleen sähisevää ja murisevaa kissaa välttääkseen konflikteja? Entä kun kissa näkee ensimmäistä kertaa elämässään koiran, meneekö se yleensä keskelle lattiaa makaamaan kuin kertoakseen koiralle, ettei todellakaan pelkää tätä?

Jehu on kaikkea tätä ja enemmän. Se on ensimmäinen oma kissani. Se tuli minulle sijoitukseen alkuvuodesta 2006, kun olin juuri muuttanut omilleni. Pari vuotta Jehu oli siis ensin sijoituskissana, kunnes se täytti kaksi ja siitä tuli kokonaan oma.

Noita ensimmäisiä vuosia en muistele kovinkaan lämmöllä. Jehun ollessa kolli, se alkoi merkkailla hyvin varhaisessa vaiheessa ja kotiintullessa saikin ensin nuuskia kaikki huonekalut läpi, että mistäs sitä kusta tänään löytyy. Kerran etsin pitkään lähdettä kunnes huomasin, että se oli kussut keittiön tuolin alapuolelle, eli se oli kussut suoraan kattoa kohti!

Tässä kohtaa Jehu vietti useita tuntia pienessä kylppärissä ja parvekkeella. Parvekkeella se kyllä viihtyi hyvin. Se pääsi myös useasti päivässä ulos, jossa se parhaimmillaan merkkasi paikkoja 20 kertaa. Kyllä, laskin jokaisen merkkailupissan!

Jehun kaveriksi hankittiin toinen kissa. Näillä oli reilu kuukausi ikäeroa, mutta ei niistä koskaan tullut sydänystäviä. Pystyin kuljettamaan niitä samasas boksissa ja pitämään näyttelyssä samassa häkissä, mutta ne eivät juuri koskaan nuolleet toisiaan ilman, että nuoleminen päättyi painimiseen. Jehu myös aika rajustikin astui toista kissaa. Se alistui kohtaloonsa. Kovasta harjoittelusta huolimatta Jehu ei saanut tapaamaansa tyttöabyä tiineeksi ja se menetti kulkusensa neitsyenä. Emme nähneet kertaakaan muutaman viikon aikana, että ns kettu olis käynyt kolossa. Jehu lähinnä pelkäsi sihisevää narttukissaa, joka oli tuotu vieraaseen ympäristöön herraseuraan. Narttu oli myös erittäin kova syömään.

Tyttöystävä ja Jehu vuonna 2007.

Se oli ilon ja onnen päivä, kun Jehu täytti kaksi vuotta herran vuonna 2007 ja pääsi syntymäpäivänään leikkuriin. Kaikenlainen merkkailu päättyi sinä päivänä eikä se enää koskaan kussut sisällä kuin hiekkalaatikkoon, toki seisten melkein aina. Umpinaiset hiekkikset ovatkin olleet ehdottomia Jehun kanssa.

Hieman myöhemmin Jehun elämä mullistui jälleen, kun talouteen tuli koira. Koirat eivät olleet uusi tuttavuus, vaan silloisilla appivanhemmilla oli hyvin käyttäytyvä kääpiösnautseri, jonka kanssa Jehu tuli jotenkin toimeen. Tai ainakaan kumpikaan ei pelännyt toista, mutta koira ymmärsi pitää etäisyyttä.

Tämä Vito oli hieman eri maata. Se oli innokas pentu. Koiraa komennettiin aina, jos se ajattelikin kissojen jahtaamista ja pian kodissa oli jonkinlainen tasapaino. Lisäksi oli yläkerta, johon kissat pääsivät, mutta koira ei. Kaikilla eläimillä oli siis oma paikkansa.

Jehu oli tässä vaiheessa jo leikattu, vaikka aika isot pussukat sille jäikin.

Jehu on rohkea ja erittäin itsevarma kissa. Se ei murise tai sähise, kuten epävarmat ja arat kissat tekevät puolustaakseen itseään. Jehu on se, joka katsoo muualle ja siristelee silmiään.

Kissanäyttelyissä teimme aikoinaan aina hihnalenkkeilyjä näyttelyhallissa. Harvan kissan kanssa pystyi tekemään, suurin osa oli omistajiensa sylissä syvällä huopapussukoissa tärisemässä ja odottamassa omaa vuoroaan. Kaikkia tuomareita Jehu ei silti päästänyt helpolla, osalle niistä se räki menemään, mutta ei koskaan niin pahasti, että olis päässyt karkuun tai että arvostelu olisi jäänyt saamatta. Jehu valmistui sekä IP:ksi että PR:ksi. Näin myöhemmin ajatellen oli aika turhaa näyttelyttää rufistista abyä noinkin pitkälle ja sitten vielä kastraattina. Jehu oli kissoistamme kuitenki se, kumpi viihtyi jollain tasolla näyttelyissä ja nukkui häkissä pitkin pituuttaan. Nuubi taas oli rusettihai, mutta halusi kaivautua peiton alle. Keskiarvona minulla oli siis hyvin keskiverrot näyttelykissat.

Nykyään valjastelu on näyttelyhalleissa kielletty jostain syystä, ehkä tautiriskin takia. Kissanäyttelyissä tauteja pelätään nimittäin tosi paljon, eikä mekään niiltä vältytty.

Viikko erään näyttelyn jälkeen alkoi Jehu ravata hiekkiksellä, mutta ei pystynyt pusertamaan kuin pari pissatippaa ulos. Tiesin heti, missä mättää ja soitin päivystävälle eläinlääkäriasemalle. Päivä oli tietenkin sunnuntai. Jehu katetroitiin auki ja se sai antibioottikuurin. Pissatulehdus meni sillä ohi. Myöhemmin luin netistä, että muutama muukin kissa oli saanut tällaisia oireita näyttelyn jälkimainingeissa.

Asuessani Keravalla ulkoilimme ennen Jehun eunukkiaikoja paljon. Olin työtön ja melkein talon takaa pääsi hyville ulkoilureiteille, jotka kiersivät mm Keravan ratsastuskoulun maastoesteradan. Jehu sai kulkea vapaana ja se oppi kilometrin pituisen peruslenkin ulkoa. Se juoksi edelle, mutta jäi silti aina odottamaan risteyksen jälkeen, että olenhan tulossa perässä vai mennäänkö tänään eri lenkki. Pisimmät reissumme olivat viiden kilometrin pituisia. Oli minulla aina teollisia nameja taskussa, vaikka kissat olivatkin noin muuten raakaruokinnalla.

Jehulla oli vakiopaikat jättää merkit muille kissoille, usein sille iski myös kakkoshätä.

Kotona minulla oli todella onnellinen mutta väsynyt kissa.

Hyvin pian sen leikkauttamisen jälkeen osallistuimme Suomen Agilitykissat järjestämälle kissankoulutusleirille. Erkku Kottonen ohjaili meitä agilityn ja naksutinkoulutuksen saloihin. Naksutinkoulutus ei ollut minulle sinänsä uutta, olinhan ostanut ekan naksuttimeni joskus 17-vuotiaana ja opettanut hevosta koskettamaan ämpärin kantta. Tuolloin suunnilleen vuonna 2002 oli naksutinkoulutus ihan uutta hevosmaailmassa ja hevosille alettiin Villivarsan ohjeilla opettaa erilaisia pieniä temppuja. Mutta vasta paljon myöhemmin naksutinkoulutusta alettiin käyttää enemmän, jos käytetään vieläkään.

Naksutinkoulutuksesta vielä sen verran, että vaikka kävin westernhenkisellä tallilla ja naru pysyi kädessä porkkanaa paremmin, en missään kohtaa tuolloin ajatellut, että tyylit sotisivat keskenään. Saatoin pyörittää hevosta pyöröaidassa join-uppia hakien ja sen jälkeen opettaa sitä naksuttimen avulla koskettamaan ämpärin kantta, jota heittelin frisbeen tavoin pyörötarhassa. Eikä siitä seonnut hevonenkaan.

En voi sanoa, että olisin viimeaikoina aktivoinut Jehua positiivisen vahvistamisen avulla kovinkaan paljon. Tunnen siitä syyllisyyttä. Ei se edes osaa paljon mitään temppuja, mitä nyt antaa tassua, menee istumaan ja maahan ja saattaa hyvänä päivänä hypätä muovisen miekan yli. Se myös soittelee pientä soittokelloaan.

Voi pojat, se soittokellon opettaminen oli haastavaa! Sain Jehun kyllä koskettamaan soittokelloa ja sitä pientä nappiakin, mutta se ei painanut sitä ennenkuin viikon kuluttua. Ja kun se ensimmäisen kerran rimpautti kelloa, juoksi se salamana ulko-ovelle katsomaan, että kuka on tulossa. Sitten siedätin sitä hetken aikaa ääneen, että se ei tarkota ovikelloa ja että äänestä saa herkun. Lopulta Jehu sitten tajusi tempun ja naksuttimen pystyi jättämään pois, soittokellon ääni tarkoitti palkintoa.


Ulko-ovesta puheenollen. Kuka on aina odottamassa, kun tullaan kotiin? Jehu tietenkin! Se kuulee jo kaukaa, kun ollaan tulossa ja alkaa ravata pitkin alakertaa. Kerrostalossa se muuttui levottomaksi heti, kun kuuli että hissi pysähtyi meidän kerrokseen. Toki se yrittää edelleen joka kerta karata ulos ovesta, mutta napakka EI ja jalan näyttäminen saa sen toisiin aatoksiin. Ja mitä sitten jos se karkaa? Jehu on sen ikäinen, ettei se juokse kuin syömään hyviä heiniä aidan viereen.

Nykyisessä asuinpaikassamme ulkoilumahdollisuudet ovat heikot, ellei istu autoon ja aja lyhyttä matkaa esimerkiksi Lemmenlaaksoon. Mutta onneksi meillä on nykyään aidattu piha, johon kissat voi päästää vaikka monta kertaa päivässä. Piha on kuitenkin tylsä Jehun mielestä ja yleensä se käy siellä vain paskalla tai kusella. Kesäisin se tietenkin nukkuu pienessä pesässään.


Kiinnostavinta pihalla ovat aidan takana käyvät irtokissat. Niille Jehu karjuu suureen ääneen. Stinde pysyttelee näistä tilanteista kauempana.

Kun Nuubi jouduttiin pari vuotta sitten lopettamaan ajattelin, että Jehulle on pakko saada kaveri. Abessinialaiset ovat hyvin vilkkaita ja aktiivisia. Nuori kissanpentu saisi Jehuun lisää puhtia ja Jehu varmasti laihtuisi. Niinpä Stinde tuli elämäämme vajaat kolme vuotta sitten.

Jehu ei ole kuin kerran ottanut yhteen vieraan kissan kanssa kunnolla ja silloinkin tämä vieras kävi päälle yleisen syyttäjän tavoin eikä Jehulla ollut mahdollisuutta paeta. Se oli vahinko, kun kissat pääsivät samaan tilaan. Jehu tokeni kuitenkin nopeasti ja Jehu on tavannut kissoja tuonkin jälkeen. Erityisesti pentujen kanssa se on erinomainen.

Vanhempani ottivat juuri kaksi kissanpentua edellisen kissan kuoltua jo hyvän aikaa sitten. Olimme Jehun kanssa yökylässä. Pikkupennut kyyristelivät tuolien ja pöydän välissä, mutta Jehu ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Se käveli ohi, mutta ei luonut katsekontaktia tai reagoinut mitenkään, kun pennut murisivat koloistaan. Jehu jopa käveli "vahingossa" pennun yli keittiössä, kun odotteli ruokaa.

Seuraavana aamuna kaikki kolme söivät samasta kupista ja pennut jopa hieman riehaantuivat juoksemaan Jehun perässä. Jehu myös nuoli pentuja päälaelta. Kertaakaan Jehu ei murissut tai sähissyt pienille.

Myös siskoni kissojen kanssa Jehu on tullut toimeen, tosin niistä murisevaisempi on pysytellyt omassa pesässään ihan aiheellisesti. Toinen sosiaalisempi on yrittänyt leikkiäkin Jehun kanssa. Jehun leikki on vain kovin tylsä, Jehu istuu ja heiluttaa turhautuneena häntää ja toinen kissa pyydystää.

Stinde on etäistä sukua Jehulle, mutta ei ole yhtään niin itsevarma ja rohkea. Stinde itseasiassa sekosi nähdessää ekan kerran vieraita kissoja. Jouduin pyydystämään sen boksiin Houstonin eläinpoliisien tapaan, eli rajaamaan sen oleskelualueen paksuilla vilteillä ja usuttamalla sitä kepin kanssa boksiin. Se kävi niin raivona, etten olisi millään uskaltanut koskea siihen.

Autossa Jehu suhtautui tyynesti viereisessä boksissa rähisevään kaveriinsa ja kun Stinde vielä kotonakin stressasi menemään, Jehu vain ohitti sen tyynesti.

Ja kun kissanpentutreffeiltä palasimme kotiin vieraalle haisevan Jehun kanssa, murisi Stinde sille useamman päivän. Jehu vain kääntyi pois ja meni tekemään jotain muuta. Jehu haluaa vältellä kaikkia konflikteja, ehkä se siksikin on niin kiltti löllykkä.

Lihava se nimittäin on raakaruokailusta huolimatta. Se on päässyt taas pyöristymään ja sen oman terveyden kannalta sitä pitäisi saada laihtumaan. Jehu on vanhan liiton abyjä, ei ollenkaan samanlainen kuin Stinde, mutta läski on silti läskiä.

Jehu onkin saanut tästä monia lempinimiä. Yleisimmin käytetty on Nallukka ja Nallu, jotka tulevat ihan vain sen pyöreydestä. Muutamien sanojen kautta käyttöön on vakiintunut myös Skidi. Tosin jos sanomme että "skidit", niin se tarkoittaa molempia kissoja mutta Skidi yksikössä tarkoittaa aina Jehua. Emme missään nimessä pidä kissoja lapsinamme, mutta nimitys on silti jostain tullut.

Vaikka emme enää teekään remmilenkkejä, alkaa Jehu heti pyöriä ovella, jos otan sen pannan ja flexin esiin kaapista. Niiden avulla saatan taluttaa sen autolle, jonka takaboksissa on iso näyttelyhäkki kuljettamista varten. Nuorempana Jehu hyppäsi mielellään kuljetusboksiin, nykyään ei enää niin mielellään. Olemme ilmeisesti käyneet vain paskoissa paikoissa, kuten eläinlääkärillä.

Siellä Jehu vaatii, että "mamma" on mukana. Se on mahdoton käsitellä, jos sen jättää vain aamulla häkkiin ja eläinlääkärin olisi tarkoitus rokottaa ja nukuttaa se. On parempi, että pitelen Jehua itse, kun se saa piikkiä ja se jää siitä nukkumaan. Stinde taas toimii eläinlääkärissä toisella tavalla ja on ihan hyvä käsitellä vaikken olisi paikalla. Se sai kehuja, kuinka sen rakko oli pystytty ultraamaan ilman rauhoittamista!

Kesäisin Jehu saa olla mökillä pitkiäkin aikoja. Mökillä päästämme sen ulkoilemaan vapaasti eikä se ole koskaan häipynyt mökin piha-alueelta pois. Tietenkin se päivä saattaa vielä tulla tai joku petoeläin saattaa sen napata, mutta pidän elämänlaadun parantumista riskin arvoisena. Yleensä Jehu haluaa olla siellä missä mekin, laiturilla, grillaamassa, saunassa tai mökissä. Se ei tykkää hengailla ulkona itsekseen.

Jehu on se kissa, joka tulee kun huudetaan. Se haluaa lähteä kävelylenkille mökin pihaa kauemmas ja kulkee vapaana. Se nauttisi ulkoilusta vaim sellaisessa kodissa, jonka ihmisetkin ulkoilevat koko ajan. Yksin ulos tuupattuna se jää vain oven taakse odottelemaan, että pääsee takaisin sisälle.

Alla olevan videon materiaalit on kuvattu kesällä 2013. Nuubikin oli silloin vielä messissä, se alkoi sairastella noihin aikoihin ja jouduttiin muutaman vuoden kuluttua lopettamaan.


Yöllä Jehu nukkuu aina sängyssä. Yleensä peiton päällä jalkopäässä, mutta välillä se tulee myös hetkeksi peiton alle, varsinkin jos pirtti on kylmä. Siltä on jouduttu FORLin takia poistamaan hampaita ja välillä sen ilme on hassu, kun yksi kulmuri puuttuu, ja se myös kuolaa kehrätessään paljon. Muuten se ei ole ollut koskaan sairas, mutta hampaita joudutaan poistamaan joka vuosi. Maksan siitä lystistä oikein mielelläni, saanhan pidettyä Jehun täällä hieman pidempään.

Lue lisää

Pelkoa ja kauhua ratsastustunnilla

Olen nyt syksyn aikana käynyt muutamalla ratsastustunnilla, vai pitäisikö sanoa valmennuksessa. Opettajana ovat toimineet kaverini Tiina ja tuoreempi tuttavuus Saara, jonka kolmas tunti oli viime viikonloppuna. Tuntimme eivät suinkaan ole tunnin pituisia, vaan vain puolen tunnin sessioita. Olen huomannut, etteivät Muulin mielenkiinto tai minun fyysinen kuntoni riitä kokonaiseksi tunniksi.

Lauantaina oli siis tunti ja kuvaajaksi värväsin Tiinan. Hän onkin jo muutaman kerran treenannut kuvailuhommia Muulin kanssa ja ankara harjoittelu tuotti tulosta, vaikka meno oli pariin otteeseen melko villiä, tuotti Tiinan vakaa kuvauskäsi erittäin katselijaystävällistä materiaalia!

Minusta ja Muulista ei vielä olekaan näin hyvälaatuista ryöstöpätkää olemassa! Stunt-ratsastajista kyllä oli, mutta heidän varjelemisekseen en ole julkaissut klippejä.

Koostin viikonlopulta vlogin, jossa on myös hevosbloggaajien pikkujoulut, mutta suurin osa alla olevasta videosta on kuitenkin ratsastustunnilta. En siis tee tunnista toista erillistä videota.


Jos et kuitenkaan jaksa katsoa kuin "parhaat palat" löytyvät ne alla olevalta videolta. Huomatkaa muuten erityisesti, miten hyvin Flex Hoof Bootsit pitävät. Tämä on ehkä hieman kyseenalaista mainostusta tuotteelle varsinkin, kun yrityksen omistustaho näppäillee tätä videota katsoessaan elsujen numeroa luuriinsa, mutta ilman noita oltaisiin molemmat kuoltu.

Toinen vaihtoehto on se, että Muuli olisi fiksuna tyttönä jättänyt lähdöt ottamatta tietäessään, että tulee melko varmasti kaatumaan liukkauden takia.


Ratsastustunti alkoi erittäin lupaavasti. Selkäännousu onnistui tosi hyvin ja tuli videolle. Hyvät asiat jäivätkin sitten siihen.

Ensin oli tarkoitus ratsastaa koko kenttää ja säädellä käynnin tahtia. Olemme sitä harjoitelleet kovasti ja Muuli on erityisen hyvä reippaassa käynnissä. Jopa tallinomistaja sanoi että sillä on ihan hyvät askellajit! Olen itse pitänyt Muulin liikkeitä aika vaatimattomina.

Päästiin kenttä kerran tai pari ympäri kunnes Muuli muisti että helvetti, takanurkkaan ei muuten voinutkaan mennä, koska kentän takana on jotain, mikä syö pieniä mulkeroita.

Keskustelimme siinä Muulin kanssa siitä, että kävelläänkö uraa pitkin vai ei. Tilanne eskaloitui häviööni ja Muuli kuskasi minut kentän toiseen päähän. Videolta näkee, kuinka revin kaikin voimin sisäohjaa kouraani, täysin tuloksetta. Kulmassa se pysähtyi ja revin sen pään ihan tarkoituksella tosi rumasti sivulle kertoakseni sille että MITÄ VITTUA NYT MUULI.

Kaikki postauksen kuvat otti Tiina Lepojärvi. Vaikka tunti oli aamulla kymmeneltä, eli melko valoisaan aikaan, ovat kuvat silti tosi pimeitä. Odottelenkin malttamattomana kevättä ja päivien pidentymistä, joulu- ja tammikuussa on blogimateriaalin hankkiminen todella haastavaa valon puutteen takia.

Ja sitten jatkettiin tehtävää, kuin mitään ei olisi tapahtunut ja tunnin aihe muuttui käynnin säätelystä siihen, että pystyisin ratsastamaan rennolla Muulilla edes suhteellisen läheltä takakulmaa.

Oli ihan älyttömän vaikeaa kiittää Muulia sanallisesti tai rapsuttamalla tuollaisen tempun jälkeen. Ohjat lyhensin ihan minimiin ollakseni valmis lähtemään uudestaan. Samalla Muuli tietenkin jännittyi.

Pian tilanne eskaloituikin taas ja Muuli kuskasi minut kentän toista pitkää sivua pitkin portin luokse.

Sain sen siis pideltyä ihan yhtä hyvin kuin edelliselläkin kerralla. Positiivisena asiana näkisin sen, että Muuli ei poistunut kentältä vaan pysähtyi yllättävän nopeasti. Se ei myöskään harrastanut köyrypukkilaukkaa.

Loput tunnista kävelimme sitten viistosti kulman ohi, eli oikaisimme sen ja pyörittelin Muulia volteilla ja ympyröillä kentän pelkopäädyssä. Tiedän, että minun olisi ponnekkaammin pitänyt kiittää ja kehua sitä, olihan se selvästi peloissaan kulman takia. Eikä pelko koskaan ole eläimen syy. MUTTA SILTI MINUA EI KUSKATA MIHINKÄÄN.

Loppuvaiheessa toinen ratsukko tuli kävelemään kentälle alkukäyntejään ja heitä hyväksikäyttäen ratsastin Lilin perässä kulman ohi molempiin suuntiin pari kertaa. Siihen oli ihan hyvä lopettaa.

Kävin luovuttamassa korvanapin seuraavalle ratsastajalle ja poistuttiin kentältä kuvaajan kanssa. Kun ihminen oli maassa kävelemässä, selviydyttiin Muulin kanssa ratsain ulos kentän takaportista. Otettiin peltotiellä muutama joulukuva ja sitten vielä talutin Muulia pelottavassa kulmassa ja myös kentän toisella puolella, missä "se jokin pelottava asia on". Muuli suhtautui tähän tyynesti ja söi kaisloja.

Pelon lähteillä

Muuli ei suinkaan ole ainoa tallin ratsu, joka ei mielellään mene tälle alueelle. Olen käynyt pitkiä keskusteluja entisen vuokrahevoseni kanssa samalla kentällä siitä, että mennäänkö koko kenttää ja missä askellajissa. Se myös kiikutti minua välillä, mutta ei niin pahasti kuin Muuli. Ongelma lienee siis ihan pelkästään minussa.

Tarvitsen siis ratsuttajan, jolla on lehmänhermot ja hyvät vakuutukset.

Ps. Mitä mieltä olette karvapehmusteesta mäkivöissä? Eikö olekin törkeen makee!!

Lue lisää

Mitä löydöksiä saatiin Muulista lämpökameran avulla?

Sain mielestäni oikein erityisen hyvän idean, Muulista pitäisi saada lämpökamerakuvaa! Siitä näkisi, jos sillä on puolieroja tai jotain muuta häikkää jossain. Facebookissa oli juuri pyörinyt joku lämpökamerakuva liittyen hevosiin, josta ajatus alunperin lähti.

Googlasin ensin lämpökamerat ja totesin ne aika kalliiksi. Tiesin, että rakennusalalla niitä käytetään enkä tiedä rakennusalalta ketään. Annoinkin siis tehtävän miehelleni, eli Muulin toiselle omistajalle, jonka luulisi jo sukupuolensakin takia olevan enemmän piireissä. Parin tunnin päästä oltiin sovittu lämpökameratreffit muutaman päivän päähän.

Tässä kohtaa selvisi, että lämpökameraa saa puhelimena! Caterpillarin puhelimesta se löytyy jo valmiiksi ja iipuhelimeen saa jonkun lisäpalikan. Päätin, että seuraava luurini tulee olemaan tuo roiskeita ja muutakin paskaa kestävä Cat S60. Linkki vie Giganttiin enkä saa klikkailuista tai ostoista valitettavasti mitään profikkaa.

Alta näet kuvat, joita yritin hieman analysoida. Olisipa omakin lämpökamera, tekisin sillä erilaisia testejä ennen ja jälkeen suojien/pinteleiden ja ennen ja jälkeen kylmäyksen ja Arnikan jne. Harmi vain, että lämpökamerat ovat niin kovin kalliita, ettei ihan vain Muulin kuvailua varten viitsi sellaista hankkia.

Kameralla pystyisi periaatteessa löytämään kaviopaiseet ja muutkin jumit ja kameran avulla olisi helppoa läiskiä linimenttiä ja muuta hoitoa oikeisiin paikkoihin. Minä en ainakaan omin käsineni pysty kunnolla tunnistamaan lämpötilaeroa esimerkiksi kavioiden välillä. Lämpökameralla sen näkisi heti!

Muulilla 50g kaulakappaleeton loimi päällä

Loimi otettu juuri pois

Juuri loimen pois ottamisen jälkeen

Tallissa

Muuli oli hetken aikaa kentällä ilman loimea ja juoksutin sitä irtona ihan vähän, että saadaan liikekuvaakin videolle. Siitä näkisi epäsymmetriset lämpöalueet.


Kun Muuli oli hieman "lämmennyt" otettiin kuvia joka puolelta.

Alla olevassa kuvassa näkyy hyvin, kuinka kämpöä karkaa mäkivöiden kohdista. Mäkivyöt siis ovat kuluttaneet karvaa, jolloin lämpöhukka on luonnollisesti suurempi.

Takajalkojen lämmöt eivät näytä symmetrisiltä, mutta se johtuu ehkä siitä, ettei Muulia ole kuvattu ihan takaa eivätkä jalat ole edes vierekkäin.

Selkähän se on aina, mikä kiinnostaa, joten sitä on tässä kuvattu. Vaikka kuva ei ole mikään supertarkka, näkyy pepun päällä mäkivöiden remmien kohdat. Ne siis oikeasti kuluttavat karvaa sen verran, että eron huomaa!

Tässä alemmassa kuvassa on tärkeä kohta. Nimittäin Muulin "alaselkä" hohkaa lämpöä. Olen tuntevinani sen myös kädellä, kun vedän selkää pitkin. Harmi etten itse ottanut tätä kuvaa, olisin muuten ottanut lisää kuvia tuolta alueelta. Lämpöhukka saattaa johtua siitäkin, että tuolta alueelta satulan padi hankaa harvoja ja sen takia alue on eri värinen. Muuli ei harmillisesti seiso ihan kohtisuoraan kameraa kohti, joten selän puolieroja ei voi noin muuten katsoa tästä.

Etujalat näyttävät symmetrisiltä.

Lue lisää

Missä olin, mitä tein 10, 20 ja 30 vuotta sitten?

 

30 vuotta sitten, 1988, joulukuu

Täytin juuri kolme vuotta. Kesällä sain pikkusiskon. Olin kuulemma kysynyt, voiko sen palauttaa. Se tuotiin kuitenkin kotiin. Kotona asuu isä, äiti, sisko, Mamma ja Pappa. Mamma ja Pappa asuvat omalla puolellaan taloa, mamman ja papan puolella. En käy päivähoidossa tai kerhossa, en tiedä mitä ne ovat. Aamulla, kun herään, otan kirjan ja menen Mamman ja Papan väliin nukkumaan.

Talvisin Mamma ja Pappa lentävät etelään ja ovat siellä kylmimmän ajan vuodesta.

Meillä on navetassa lehmiä, pelkään niitä. Sitten meillä on kissoja, ne ovat kivoja. En koskaan revi niitä. Kissa oli ensimmäinen sana, jonka osasin sanoa. Nykyään osaan jo monta sanaa. Veeraa saa silittää vain päälaelta, muuten se käy kiinni käteen. Se ei ole koskaan raapinut minua. Sitten on Misu, joka on mustavalkoinen. Kissat saa joka vuosi pentuja. Meillä kotona on huoneita nimeltä tupa, kammari ja sali. Ja tietenkin navetta. Sitten on siilo, aitta, kanala ja navetanvintti ja pyöräaitta. Kanalaan ei saa mennä, siellä on ikkunoita. Perunakellarissa haisee maalta.

Leikin enimmäkseen pehmoleluilla. Puen niille nuken vaatteita. Minulla on kaksi nukkea, Liisa ja Pekka, mutta enemmän leikin pehmoeläimillä. Minulla on yksi koiralelu, vaikka pelkään koiria. Sillä ei ole nimeä, se on ruskea koira. Sain syntymäpäivälahjaksi ison sinisen norsun ja polkupyörän.

Mamman ja Papan telkkari on mustavalkoinen, meillä on värillinen. Katson telkasta Pikkukakkosta. Pelkään jäihin uppoavaa nallea.

Presidentti on Mauno Koivisto.

Olen aika paljon vain kotona, mutta joskus käyn äidin kanssa Kirkonkylällä pankissa ja ruokakaupassa. Pankki on punaisessa rakennuksessa. Siellä on kivoja leluja ja mm kassakone. Leikin sillä aina. Kaupassa käydään aina päivällä.

Punaisessa Toyotassa alkaa aina nukuttaa, kun ajetaan johonkin. En näe ikkunasta ulos, vaikka istun korokkeen päällä.

Pelkään koiria. Ne haukkuvat kovaa ja ovat isoja. Pelkään myös lehmiä, vasikoita, hevosia ja kaikkia isoja eläimiä. Kissoja en pelkää. Pelkään kovia ääniä.

En oikeastaan haluaisi kasvaa yhtään isommaksi, nyt on hyvä ja turvallinen olla. Minun maailmani on täällä kotona. Kesäisin näemme paljon serkkuja. Niiden kanssa on kiva leikkiä.

Papan kanssa toukokuussa 1988.

Äidin kanssa

Polkupyörä Pirpana, sain se Vaarilta ja Raijalta.

Ankkalelun kanssa

Siskon kanssa

Veera

Sininen norsulelu

20 vuotta sitten, 1998, joulukuu

Täytin hiljattain 13. Aloitin seiskaluokan syksyllä, eli kuljen aamulla linkalla Heinolaan. Oli aika iso muutos olla ensin kutosella koulun vanhimpia ja tulla sitten seiskalle ja olla ihan lapsi. Linkka menee alakoulun pysäkiltä 7.30, eli lähden pyöräilemään 7.20. Koulu alkaa yleensä aina kahdeksalta. Melkein koko alakoulun luokka tuli samalle luokalle Lyskalla ja sitten on kirkonkyläläisiä ja Myllyojalta tulleita. Me entisen maalaiskunnan lapset tulimme Lyskalle. Kaupungissa asuneet ovat Kymiksellä. Ero koulujen välillä on huomattava.

Pukeudun farkkuihin ja isoon huppariin enkä halua erottua missään mielessä muista. Jos erotun, voi joku sanoa jotain, kiusata. Sitä pelkään eniten, kiusaamista. Minulla on kavereita, onneksi. En oikeastaan haluaisi lähteä kouluun ollenkaan, mutta onneksi Heinolassa on kirjasto. Se on vanha keltainen rakennus rannassa. Menen sinne usein koulun jälkeen.

Välkällä saatetaan kävellä Poppelin taloon ostamaan irtokarkkeja. Parhaita ovat vaaleanpunaiset, joissa on kirpeää jauhoa sisällä. Minulla on puhelinkortti. Saatan joskus soittaa kotiin, että saanko kyydin. Sitten joutuu kyllä kävelemään seuraavana aamuna, koska pyörä jää pysäkille.

Olen ihan hyvä koululainen, saan numeroita välillä 7-9, enimmäkseen hyviä. Vain harvoja seiskoja. Olen erityisen hyvä äidinkielessä, kuviksessa ja matematiikassa. Pidän esitelmän meillä täysihoidossa olevista hevosista. Nyt kaikki tietävät, että olen hevostyttö. Olen kuullut, että niitä kiusataan, mutta ei minua kiusata hevosten takia.

Hevoset, Yoko ja Six, tulivat meille syksyllä. Niiden omistajat rakensivat navettaan kaksi karsinaa. Hevoset ovat syntyneet samana vuonna, kuin minäkin. Ne ovat lämminverisiä, ori ja tamma. Kävin kesällä ensimmäisen kerran ratsastamassa, eli tiedän käytännössä kaiken hevosista. En kuitenkaan uskalla mennä juttelemaan hevosten omistajille, joten katselen hevosia vain aidan takaa. Navetassa on myös mullikoita. Ne lähtevät aina kolmivuotiaina teuraaksi. Lypsylehmiä ei enää ole.

En tunne olevani teini-ikäinen, murrosikä näkyy vain pitsanaamasta. En halua kapinoida mitään vastaan, haluan vain olla hyvin huomaamaton ja olla kotona. En ole kiinnostunut tupakasta, alkoholista tai Pleissillä hengailusta. En halua nähdä ketään koulun ulkopuolella, paitsi olla kotona. Mamma ja pappa muuttivat kesällä Heinolaan, saatiin siskon kanssa uusi huone mamman ja papan puolelta. Pikkuveli aloitti syksyllä ekaluokan.

Suosikki on suosittu lehti, mutta sen sivuilla olevat julkkikset ovat ihan vieraita minulle. Minulla ei ole mitään suosikkiartistia, mutta radiossa soi Neljän baritonin Pop-musiikkia, Madonnan Frozen ja Celine Dionin Mu Heart Will Go on. Titanic käytiin katsomassa koko perheen voimin. Apulanta ja Tehosekoitin ovat myös listalla, Teit meistä kauniin ja Pillitä, Elli, pillitä soi koko ajan.

Telkkarista katson Salaiset kansiot, tai nauhoitan sen ja katson kasetilta. Kauniit ja Rohkeat on toinen sarja, joka meillä nauhoitetaan ja katsotaan joka ilta. Koulun jälkeen leikin yleensä barbeilla. Osaan käyttää ompelukonetta ja enimmäkseen ompelen niille uusia vaatteita.

Kaikki kissamme on leikattu. Nyt meillä on Matti, joka on minun kissani, Missi, joka on siskon kissa ja Rasseli. Meillä oli myös Teppo, mutta se hävisi parivuotiaana. Se oli Matin veli.

Meillä on tietokone. Nettiin mennään modeemilla, mutta siellä ei saa olla kauaa kun se maksaa. Käyttöliittymänä on Windows 95. Netissä ei ole suomeksi vielä paljon mitään, mutta Saunalanden Serverin sivuilla on ihan hyvä linkkikokoelma ja netistä voi hakea kaikkia clip art-kuvia ja tallentaa disketille. Milleniumia odotellaan jo pelonsekaisin tuntein, loppuuko maailma ja meneekö netti solmuun? Ja eurotkin pvat tulossa ja markat häviävät ensi vuonna, se pelottaa.

Kännyköitä on jo joillain, mutta ei minulla. Isällä on. Ja autossa. Kesällä Heinolassa Jyrää oli kahtena päivänä, esiintyjinä oli Ismo Alanko, Rasmus, Tommi Läntinen, Don Huonot, 22-pistepirkko ja Kirka. Tytöt ovat jakautuneet kahteen leiriin, minä tykkään Spice Girlsistä ja moni muu Backstreet Boysista. Seinälläni on Titanicin elokuvajuliste. Muut julisteet ovat Eläinmaailmasta. Piirrän myös paljon, erityisesti hevosia.

Rasseli

Katrin kissa Missi

Seiskaluokan koulukuvauksista.

Matti

10 vuotta sitten, 2008, joulukuu

Täytin juuri 23 ja asun Keravalla. Olen parisuhteessa. Asumme vuokralla kerrostalossa. Minulla on kaksi rotukissaa, Jehu ja Nuubi ja koira, Vito. Kissojeni kanssa harrastan näyttelyitä. Jehu on IC ja Nuubikin IP. Kissoja ruokin raakaruualla ja koiraakin osittain. Olen itseasiassa aika fanaattinen raakaruokinnan kannattaja. Kun tutustuin siihen, tajusin, miten väärin on ruokkia kissoja teollisella ruualla ja varsinkin kuivamuonalla.

Olen juuri ostanut elämäni ensimmäisen hevosen, tai siis puolikkaan siitä. Se on suomenhevosruuna Pokko. Pokko asuu itsehoitotallilla, mutta onneksi siitä on vain puolet minun, joten en joka päivä joudu käymään tallilla. Ostin kesällä hevosen takia autonkin, jotta pääsen tallille. Se on vihreä Polo ja ostin sen kaveriltani.

Olen töissä Koffilla, sopimus on vuoden loppuun enkä tiedä, mitä teen sen jälkeen. Elän päivä ja viikko kerrallaan ja yritän jotenkin selviytyä vain. Viikonloppuisin saatan olla molemmat päivät baarissa ja sunnuntaina menen tekemään aamutallin ja sen jälkeen koirakerhoon Viton kanssa.

Minulla on mukavasti kavereita ja olen hyvin kotiutunut Keravalle. Kavereita sain erityisesti Pesulasta, jossa työskentelin vajaan vuoden verran ennen Koffille siirtymistä. En vielä tiedä oliko hyvä idea jättää vakityinen työpaikka pesulassa ja ottaa vastaan määräaikainen pätkä, mutta Koffilla työ on enemmän koulutustani vastaavaa. Olen käynyt lukion ja sen jälkeen opiskelin merkonomiksi.

En ole kuitenkaan ihan varma haluanko jäädä Keravalle. Jos minulla ei olisi hevosta, muuttaisin varmaan takaisin Heinolaan sitten, kun määräaikainen työsuhteeni päättyy. Heinolasta ei kuitenkaan todennäköisesti löydy töitä. Käyn koti-kotona melko usein kissojen tai koiran kanssa. Lehmiä siellä ei enää ole, äiti opiskeli uuden ammatin ja työskentelee lähihoitajana. Isä on aina tehnyt koneurakointia.

Välillä haaveilin siitä, että katkaisisin jalkani tallilla tai vaikka laskettelurinteessä ja saisin pitkän sairasloman. Silloin joku muu hoitaisi hevosen, koiran ja kissat. Töihin ei tietenkään voisi mennä. Mutta kun ajattelin, että kävisin lääkärissä itkemässä väsymystäni, aloin täristä ja itkeä enkä koskaan mennyt.

Aasiyhdistys perustettiin keväällä, minut valittiin sen sihteeriksi. Marraskuussa osallistumme ensimmäisille messuille, Elmaan. Pidän itseäni liian nuorena, että voisin olla "uskottava" jäsen Aasiyhdistyksen hallituksessa, mutta olen näppärä tekemään sihteerihommia.

Tietokoneen käyttöjärjestelmänä minulla on Linux Ubuntu, olen sen melkein itse asentanut. Facebook on juuri tullut ja syrjäytti hyvää vauhtia IRC-Galleriaa. Irkkaan kyllä aktiivisesti oikeassa irkissä.

Anna Abreu soi radiossa paljon, muita kotimaisia on Juha Tapio, Cisu, Apis, Happoradio ja The Rasmus. Ulkomaisita soi mm Katy Perry, Pink, Duffy, Madonna, Rihanna ja Britney Spears. Niin ja Cheekin liekeissä on tosi kova juttu.

Kuvassa olen lähdössä pikkujouluihin.

Pokko

Vito

Vito tallilla

Nyt, 2018.

Täytin juuri 33. Asun Järvenpäässä aviomieheni kanssa, olemme olleet yhdessä melkein 10 vuotta, joista naimisissa neljä. Tapasimme Koffilla. Meillä on kaksi abessinialaista kissaa, Jehu, joka on nyt 13-vuotias ja Stinde, joka on kolme. Ja sitten minulla on tietenkin muuli, Muuli. Eläimiin menee jonkin verran rahaa. Muuliin tietysti eniten, mutta Jehullakin on hampaissaan FORL ja siltä joudutaa joka vuosi poistamaan lisää hampaita.

Työskentelen opintosihteerinä, kaupan kassalla ja toiminimellä. Opiskelin joitain vuosia sitten tradenomiksi.

En ole paljoa kotona, toivoisin, että olisin enemmän. Kaipaisin hetkiä, jolloin olen vain kotona sohvalla tekemättä mitään. Kirjoitan tätä blogia, se rentouttaa ja keskittää ajatukset tähän. Myös tallilla pääsen välillä rauhoittumaan ja elämään hetkessä, mutta liian usein ajattelen jotain ihan muuta.

Ajan tosin töihin Helsinkiin, sinne pääsee näppärästi Lahden moottoritietä. Autona minulla on BMW, vaikka vielä vuosi sitten olin sitä mieltä, että kaikki bamarikuskit ovat mulkkuja.

Elämä on hyvää juuri nyt. Kotimme on ihana. Silti ajatus omakotitalosta isolla tontilla, jopa kahden hehtaarin tontilla, on ajatuksissa. Luulen, että ihminen tarvitsee elämäänsä näitä isoja projekteja aina välillä, jotta elämä pysyy mielekkäänä eikä tylsisty. Kaipaisin elämääni jotain, en vain tiedä mitä. Toisaalta tasainen on hyvä myös.

Minulla on paljon tuttuja ja ystäviä. Jotkut peruskouluajoilta, osa eri työpaikoista ja osa tallilta. Olen juurtunut hyvin Järvenpäähän. Heinolassa vanhemmillani käyn parin kuukauden välein ja jouluna tietenkin aina.

Ihmiset ympärilläni menevät naimisiin ja saavat lapsia. Minun on hyvä juuri nyt enkä kaipaa elämääni lapsellista sisältöä.

Aasiyhdistyksessä olen puheenjohtaja, onneksi kuitenkin viimeistä kauttani. En siinäkään vielä koe, että olisin riittävän vanha, että olisin uskottava tai sopiva keulakuva yhdistykselle. Mietin aika tarkkaan, mitä aasipiireissä sanon tai kirjoitan. Joskus pelkään, että tämä blogi voidaan tulkita Aasiyhdistyksen sanomaksi, vaikka tämä on minun henkilökohtainen projektini.

Kuva: Reetta Ollila

Stinden kanssa kesällä

Toiminimitöitä

Siskoni häissä kesällä 2018. Kuvassa myös pikkuveljemme.

Lue lisää