Muuli oli treenissä neljä kertaa, joista yksi tosin oli irtojuoksutusta kentällä. Muuli näytti kuvien perusteella nauttivan spurttailusta Dancerin kanssa! Juoksutuksessa Muuli on viimein laukannut liinassa ilman, että se kiskoi juoksuttajaa mukanaan ja maastossakin olivat käyneet ja kaikki sujui hyvin.
Muulin oman bosalin hankkiminen on myös ajankohtaista, joten Sanna teki jo alustavaa mittailua. Muulille sopisi puoli kokoa pienempi, kuin mikä Sannalla on. Laitamme tilauksen viikonloppuna menemään jenkkeihin. Bosal tilataan Jeff Sandersin verkkokaupasta.
Maanantaina irtojuoksutus kentällä Dancerin kanssa (alempana postauksessa video ja kuvia)
Tiistaina juoksutus ja läpimurto siinä. Sanna kertoikin jo fiiliksistään videolla, joka löytyy myös tästä postauksesta alempaa. Ja enemmän siitä saa lukea Sannan vieraskynäilypostauksesta.
Keskiviikkona Sanna juoksutti uudestaan ja nakitti naapurin tytön kuvaamaan. Muuli ei ollut kertaakaan yrittänyt lähteä lapasesta mutta ei se kovin herkästi myöskään laukannut. Vaikka raippa viuhui (huom, ei koskenut Muuliin), irtosi laukka todella tahmeasti ja putosi nopeasti pois. No ainakaan Muuli ei pelkää raippaa, mutta saisi se siihen vähän tehokkaammin reagoida.
Torstaina VP
Perjantaina VP
Lauantaina Sanna kävi maastossa ja koska elää reunalla, jätti alun juoksutuksen pis. Muuli oli mennyt todella hyvin ja olivat laukanneetkin muutaman kerran.
Sunnuntaina VP
Lähdetään liikkeelle maanantain irtojuoksutuksesta, tässä kompakti minuutin video olkaa hyvät!
Tiistaina Sanna kertoi juoksutusfiiliksistään, tässä on video siitä
Keskiviikon juoksutuksista taas on kooste tässä. Muuli oli siis aika tahmea ja otti vastaan tosi paljon painetta ennen kuin nosti laukan. Olen varma, että se tajusi, mitä siltä haetaan.
Lauantaina maastoon lähtiessä Sanna tutustutti Muulia kylvökoneeseen. Kertoi pelänneensä, että nyt tuli Muulista makkaraa, kun se työnsi koipensa piikkien lomaan. Mitä vielä. Muulit eivät satuta itseään. Muuli otti jalkansa pois kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Luonnonvalinta toteutuu jos toteutuu
Ja tässä kaikki mahtavat irtojuoksutuskuvat! Kiinnittäkää huomiota Muulin häntään, se kun ei innostuessaan nosta häntää hevosten tapaan ilmaan, ennemmin painaa tiukemmin kankkujensa väliin.
Olen viikonloppuna menossa siis Sannalle kahdeksi yöksi ja valmistelut ovat olleet kovat. Koska Wintec-satulani on myynnissä, käytän vielä viimeisen tilaisuuden hyväkseni ja varustan Muulin kouluratsuksi. Valkoinen huopa, pintelit ja korvahuppu on. Korvahupun muokkasin itse, eli vaihdoin Eskan huppuun pidemmät muulikorvat.
Tein videon ompelutyöstä ja se on saanut jännän paljon katseluita YouTubessa, vaikken ole mainostanut sitä mitenkään missään! Ja tässä se on teillekin nähtäväksi.
Olen pitkään ihaillut studiokuvia hevosista. Yritin joskus ottaa niitä itsekin vain todeten että tässä menee vielä hetki harjoitellessa. Aaveen.netin Minttu otti törkeen hienoja kuvia Mulkerosta viime kesänä ja siitä lähtien olen miettinyt, että miten se oikein teki sen. Googlailin vähän ja totesin ettei se nyt niin vaikeeta voi olla.
Eipä.
Harjoittelin ensin tallilla emän ja aika tuoreen varsan kanssa. Ihmettelen edelleen, miten onnistuin saamaan varsastakin kuvan, kun se on paikoillaan. Ihmeitä tapahtuu. Polleana tästä ekasta "keikasta", jonka tein siis tietenkin tallinomistajalle isossa kiitollisuuden velassa kaikesta, mitä hän on mun ja Muulin eteen tehnyt, ehdotin muillekin tallilaisille kuvauspäivää.
Mulla oli siinä neljä erilaista hevosta, yksi tavallisen ruskea, yksi tummanruskea, yksi läsipäinen ja yksi kärpäskimo. Tai mitä näitä värejä nyt on, en osaa niitä niin kuvailla.
Tästä ensimmäisestä kuvaussessiosta koostin Teille pienen videon.
Tsekkasin etukäteen että aukkoa ei kannatakaan pitää niin isona (pieni f-luku) kuin mihin olen tottunut (niin iso kuin mahdollista) ja että ISO kannattaa säätää kiinteäksi. Lisäksi valotusajan kanssa voi kikkailla. Pyhä kolminaisuus siis. Siirryin ensimmäistä kertaa täysmanuaaliin ja laitoin kameran töihin.
Tulos: aivan paskaa.
Siirryin av-kuvaukseen, joka auttoi vähän. Siinä säädin siis aukkoa ja ISOa, mutta valotusaika tulee kameran puolesta. Ja sehän tarjoaa hämärässä turhan pitkää valotusaikaa, jolloin kuvista tulee herkästi epätarkkoja. En antanut sen häiritä, koska määrä korvaa laadun.
Läsipäisen kohdalla olin jo tosi epätoivoinen, valkoinen joko paloi puhki tai koko hevonen oli ihan musta.
Kimo onnistui parhaiten, tosin siinä kohtaa olin ymmärtänyt laittaa myös RAW-kuvien oton päälle. Photarissa olisi siis suuremmat mahdollisuudet elvyttää otokset. Tai pelastaa. Jos ne ovat edes pelastettavissa.
Pyrin kyllä siihen, että saisin siinä kuvatessa jo mahdollisimman valmiin otoksen. Yritin kovasti saada taustan tummaksi jo tallilla, mutta se epäonnistui. Kun säädin kameraa ottamaan tummempia kuvia, näkyi hevosestakin vain valkoiset silmämunat. Ja nekin olivat epätarkat.
Viimeinen hevonen otettiin käsittelyyn puoli kahdeksalta illalla. En tiedä oliko aurinko jo niin alhaalla tallin takana, että tallin pikkuovi oli liian pimeä vai missä mätti, mutta hevosen noin 200 kuvan joukossa oli pari hassua tarkkaa kuvaa. No onneksi ne olivat tarpeeksi kehityskelpoisia tullakseen käsitellyksi.
Vaikka kuvat eivät ehkä onnistuneet täysin odotetulla tavalla, tein sessioista silti suunnitelmieni mukaan "opetusvideot". Ne ovatkin mahtava esimerkki siitä, kuinka amatööri neuvoo toisia amatöörejä! Älkää huoliko oikeat hevoskuvaajat, en ikimaailmassa ole astumassa teidän tontillenne. Sen sijaan tuen työtänne aina, kun se on mahdollista.
Kuvankäsittelyn vaiheista koostin toisen opetusvideon, amatööreille siinä voikin olla jotain asiaa ja ammattikuvaajat voivat ottaa sen huumorin kannalta.
Jos et jaksa katsoa videoita, kerron tässä lyhyesti miten homma etenee. Ja miten teoriassa saa hyviä kuvia.
Kuvauksia varten on löydyttävä jokin oviaukko, jossa sisätilan saa pimeäksi. Hevoseen ei saa paistaa suora auringonpaiste, koska se vain polttaa sen puhki.
Kuolainrengas on todella vaikea photoshopata ehjäksi, jos siitä poistaa riimunnarun. Jos hevonen halutaan kuviin suitsittuna, voisiko riimunnarun kiinnittää vaikka turparemmin alapuolelle? tai sitten kääntää hevosen pää aina niin, että naru on vastakkaisen puolen kuolainrenkaassa.
Kameran säädöt: ISO100, f-arvo jokin (bokehia ei nyt tarvitse tavoitella) ja valotusaikaa vaihdellaan.
Kuvia kannattaa ottaa paljon.
Koneella kuvista valikoidaan tarkat ja niistä parhaat jatkokäsitelyyn.
Camera Rawissa ensin säädöt kohdilleen ja vinjetti täysille, kuvan rajaus ja suoristus
Photarissa sitten lopunkin taustan maalaus mustaksi ja vielä vähän säätelyitä tarvittaessa
Pelasta kaikki mitä voit
Valmis!
Tässä ovat kaikki loputkin kuvat.
Luulen että tässä tapauksessa lopputulos (oikealla) on parempi kuin alkuperäinen.
Pidin tästä itse paljon, mutta hevonen taisi mennä vahingossa turhan tummaksi. Kun teen kuvankäsittelyä läppärillä, on yleensä vaikeaa tietää, missä kulmassa näyttö tarjoaa minulle värit realistisimpina.
Nämä kuvat otin jo aiemmin ensimmäisistä koe-eläimistäni. Tämä on se varsa, jota seurattiin varsakamerasta vapun tienoilla.
Olen muuten kovin yllättynyt YouTubekanavani suosiosta. Siellä on nyt noin 180 tilaajaa ja kun laitan sinne uuden videon, saa se ilman mitään mainostustyötä 100 katselukertaa tosta noin vaan! Esimerkiksi nämä kuvausvideot sain valmiiksi viikonloppuna ja toista on katsottu jo 170 kertaa ja toista vähän vähemmän. Videotuotanto kiinnostaa minua ja videoita on myös hauskaa tehdä. Haluaisin oppia siinäkin paremmaksi ja käyttää ns oikeita elokuvan kuvakerronnan tapoja myös vlogeissa. Olenkin tässä teoriaa hieman opiskellut kuvakulmista (ei salatiedettä), mutta paljon on vielä sisäistettävää.
Ps. Tässä ollaan jännän äärellä! Blogiin on tulossa uusi ulkoasu ihan näillä näppäimillä Graphics LF:n toimesta!
Sanna, Muulin kouluttaja, vieraskynäili taas iloksenne ajatuksia Muulin koulutuksen vaiheista edellisestä vieraskynäpostauksesta tähän päivään.
Edellisestä vieraspostauksesta on vierähtänyt vajaa pari kuukautta. Aika menee niin kauhean nopsaan, tai ehkä se vain tuntuu nyt siltä, kun alkaa tekemistä olla enemmän ja enemmän lumien sulettua pois. Suomi on kylpenyt melkoisissa aurinkokeleissä jo useamman viikon, samaten Sonkajärvi muiden mukana. Lumet lähtivät täältäkin, tarhat kuivuivat, Muulikin sai taas vettä juodakseen ;) Se tosiaan oli melkoinen hienohelma mutatarhojen suhteen, parkkeerasi suosiolla ainoaan kuivahkoon kohtaan mikä tarhasta löytyi ja siinäpä se. Koska juoma-astia oli toisessa päässä tarhaa, Muuli oli mieluummin juomatta. No onneksi siinä on aasin sukua, joten ne vissiin pärjäävät pitempäänkin ilman vettä. Ja toki sillä oli karsinassa vettä (ja kyllähän se oikeasti kävi juomassa tarhassakin, mutta hyvin vastentahtoisesti). Mutaisuus meinasi viedä järjen itseltäkin, kerran uin villasukkasillani kaiken mutapaskan keskellä, kun vein Muulia tarhaan ja oma kumikenkäni jäi kiinni mutaan. Muulipa ei pysähtynytkään ja minulla ei ollut muuta vvaihtoehtoa kuin jättää kumppari siihen paikkaan! Ai että mitä herkkua. Onneksi nämä ajat ovat muisto vain.
Edellisen kirjoituksen jälkeen keskityttiin treenailemaan kentällä ja kun saimme Kaisan tilaamat nastabootsit, siirryimme myös tielle ratsastamaan. Bootsit pitivät hyvin jäällä, kunhan ne vain pysyivät jalassa. Voi olla etten kirinyt niitä tarpeeksi tiukalle, pelkäsin ehkä Muulin jalan verenkierron takia. Ainakin selkäännousua tuli treenattua useampaankin otteeseen, kun jouduin keräilemään irronneita bootseja pitkin teitä. Yksi bootsi jäi sille tielleen, emme sitä koskaan löytäneet. En vieläkään käsitä, miten se on mahdollista, mutta neljällä bootsilla lähdettiin liikenteeseen ja kolmella tultiin takaisin.
Jes!
Huhtikuun ”maastoilut” olivat oikeastaan vain yhden tien edestakaisin ratsastusta. Se oli onneksi hyvä suora, jossa pystyi ravaamaan pitkän pätkän. Muutaman kerran meillä oli Muulin kanssa melkoisia keskusteluja ja taisteluja minne mennään ja millä vauhdilla. Nyt kun näistä maastoreissuista on kulunut aikaa, pitää hieman kaivella muistinystyröitä ja miettiä, että mitähän siellä aina tapahtui ja miksi? Tällä hetkellä Muuli nimittäin menee vallan loistavasti maastossa, ja kaikenlaiset taistelut ovat muisto vain (ja nyt JÄREÄT koputukset puuhun, ensi kerralla saldona varmaan köyrypukkia ja karannut Muuli). Uskoisin, että nämä ensimmäiset maastoilureissut olivat Muulille uutta, ehkä se ei luottanut minuun, minä en luottanut Muuliin jajaja… mistä näitä tietää. Pari kolme kertaa se tosiaan kirjaimellisesti ryösti ja lähti viemään, ja useamman kerran meillä oli keskusteluja mennäänkö vaiko eikö mennä? Muuli hyppi pystyyn, pyöri ja hyöri… Olihan se melko hikistä touhua. Missä vaiheessa se sitten oikeastaan rauhottui?
Kaisahan kävi täällä huhtikuun lopulla ja Muuli meni vallan mainiosti. Sanoinkin Kaisalle että mikähän siinä on, että minun kanssa pitää aina taistella? Pohdin tätä asiaa ja tulin siihen tulokseen, että minä vaadin enemmän ja jos Muuli kokee ettei se osaa tai ei halua, se pistää vastaan. Tietenkin pitää aina ajatella Muulin sen hetkistä osaamista, mutta vaatimustasoa on uskallettava nostaa pikkuhiljaa. Mitään älyttömiä kenttäkiemuroita Muuli ei edelleenkään osaa; pysähdykset ja peruutukset, oikea vasen ja hieman väistöjä. Se menee voltteja ja uria, mutta pehmeydessä ja myötäämisessä on paljon työtä. Se oli todella kankea oikeaan suuntaan, ei millään suostunut myötäämään kädelle ja tämän takia kaivoin takataskusta Saksasta mukaan tarttuneet juoksutusopit. Muuli menikin yllättäen todella mallikkaasti juoksuttaessa; sillä oli tosiaan kuolaimet ja sisäohja meni kainalon kautta satulaan kiinni. Näin se oppi myötäämään itse sisäohjalle ohjan aina kiristyessä Muulin nostaessa päätään. Se meni todella hienosti, näytti aika ajoin jopa ratsulta kun astui kivasti alleen takajaloilla ja myötäsi niskasta. Harmi ettei sama toiminut selästä käsin; kokeilin mennä kerran kuolaimilla ja oli kyllä täysi katastrofi koko ratsastus. Muuli aukoi suutaan, muljusi kielellään, painoi ohjia vasten… Se kokeilu jäi siihen yhteen kertaan. Juoksutus kuitenkin toimi kuolaimilla tosiaan hyvin, ja on varmasti Kaisalle yksi työkalu liikuttaa Muulia (tiedetään, juoksutus ei ole tervettä missään muodossa ;) ). Muuli ei ole edelleenkään ihanteellisen pehmeä bosalillekaan, mutta ainakaan se ei vastusta sitä niin paljoa kuin kuolaimia. Jos Muulia vertaa esimerkiksi Giraan, jota voin ohjailla parilla sormella ja se kääntyy parhaimmillaan ihan minimaalisella ohjasotteella, Muulin kanssa on otettava ohja nyrkkiin ja näytettävä se suunta. En tiedä kuinka kauan menisi ja mitä kaikkea vippaskonsteja se vaatisi, että Muulista saisi kunnon dressagemuulin, mutta Kaisan toive oli (onneksi) ensisijaisesti maastomopo. Tämän tavoittelemiseen olemmekin nyt toukokuussa lähinnä keskittyneet.
Muulista onkin kuoriutunut oikein oiva maastopeli. Tätä kun miettii, niin kuten tuossa aiemmin kirjoitin, missä vaiheessa se oikein rauhottui? Jaan nämä maastoilut kahteen kategoriaan; maastoilut talviaikaan sillä yhdellä tienpätkällä ja maastoilut nyt keväällä. Suurimmat taistelut käytiin talvella, ja nyt Muuli on mennyt todella hyvin. Yhdellä reissulla jouduin vetämään Muulin pysähdyksiin yhdellä ohjalla, kun se ei suostunut hiljentämään ravista käynnille. Tämä piti toistaa kaksi kertaa, jonka jälkeen se totesi että parempi mennä nättiä muuliravia kuin kaahottaa pää viidentenä jalkana.
Olemme laukanneet lähes joka kerta maastoreissuilla ilman mitään ongelmia. Laukannostot eivät tietenkään ole ihan puhtaita, koska niitä ei ole mitenkään erityisemmin harjoiteltu. Äänikäsky, maiskautus ja joskus Muuli nostaa laukan ihan sievästi. Silloin kun se alkaa väsyä, saattaa laukannosto mennä kiitoravin kautta ja silloin onkin parempi antaa olla. Muuli selkeästi nauttii näistä maastoreissuista, se on rento ja kuuntelee todella hyvin äänikäskyjä, malttaa seistä paikallaan (naapurinkin kanssa pystyin juttelemaan viitisen minuuttia Muulin vain seistessä). Se ei pahemmin kyttäile eikä parit säikähtämiset ovat jääneet vain hetkellisen hätkähdyksen tasolle, mitä joku normaali nuori hevonenkin saattaisi tehdä. Kuulostaako alkuaikojen Muulilta? Ei minustakaan. Onkohan tässä nyt jotain taustalla, mitä jätän kertomatta?
Noooo, palataanpas pilvilinnoista takaisin maanpinnalle. Vaikka selästä käsin Muuli on mennyt maastossa oikein mainiosti, se on pitänyt huolen että balanssi säilyy eikä kaikki olisi pelkkää ruusuilla tanssimista. Se on nyt muutamia kertoja lähtenyt karkuun ihan talutuksesta. Ensimmäisen kerran se säikähti sonneja ja toisen kerran pressuja. Sonnitapauksessa olen tosin melko varma, että karkaamista ei olisi tapahtunut ellei naapurin emäntä olisi juuri silloin sattunut paikalle autollaan. Siinä tuli vähän liikaa muuttuvia tekijöitä ja Muuli katsoi parhaaksi vaihtoehdoksi poistua paikalta.
Pressutapaus oli kyllä ihan omaa laatuaan. Tiedättekö, se tunne kun kävelet omissa ajatuksissasi Muuli perässäsi kohti tallia ihan niin kuin aiemminkin ja WHOOOP, yhtäkkiä Muuli vetää häntä putkella kohti takalaitumia. Hetken oli sellainen wtf olo? Koska olen ihminen enkä ajattele kuten hevonen (tai muuli), en tietenkään tajunnut että juuri sinä päivänä siemenlavan päälle aseteltu valtava pressu olisi pelottava. Mutta ei Muulikaan kyllä antanut mitään ennakkovaroitusta. Jos normaalisti hevonen pysähtyisi ja jäisi tuijottamaan pressua silmät ja sieraimet suurina, osaisin varautua ja ottaa hieman varovaisemmin sen kohdan, antaa hevoselle aikaa katsoa rauhassa. Juu ei, ei Muulin kanssa. Muuli tuli, näki ja lähti. Morjens.
Tässä onkin hyvä aasinsilta seuraavaan aiheeseen; Muulilla on nimittäin todella vahva pakoreaktio. Se ei välttämättä liity pelkästään pelottaviin asioihin, kuten pressuun, vaan myös paineeseen. Kaisa heitti minulle haasteen saada Muuli laukkaamaan liinassa. Tämä oli ollut hieman epäonnista kotipuolessa, ja minä sitten ajattelin ottaa haasteen vastaan. Ensimmäisellä kerralla Muuli karkaili pariinkin otteeseen. Vaikutusta oli varmasti omalla sijoittumisella ja paineella, johon Muuli reagoi.
Mutta tässäpä tullaankin juuri siihen, mihin viittasin; Muulin pakoreaktioon. Jos olen joskus juoksuttanut Giraa ja sijoittunut epähuomiossa itse ympyrän keskellä väärin, hevonen on saattanut hämmentyä ja pysähtyä. Se on saattanut vaihtaa lennosta suuntaa, tai peruuttanut tai jäänyt katsomaan paikalleen riippuen tietenkin omasta reagoinnistani, olenko käskyttänyt samantien liikkeelle vai antanut rauhan. Mutta Muulin reaktio on poistua paikalta. Kauas ja kovaa. Se ei jää katsomaan tai vaihda suuntaa, se lähtee. Ja kun Muuli lähtee, se muuten lähtee ja sitä ei pitele mikään. Tai no, pitelin minä kerran ja ihan ilman kyntöruunausta! Kaisahan pitää minua ihan nössönä kun en ole kyntöruunausta harrastanut, mutta myönnän olevani sen verran diiva etten halua lanata kentän pintaa omalla ruhollani. Minulla on mönkkärin perässä vedettävä hara sitä varten.
nössö. t. Kaisa (Kuva: Emmi Jormanainen)
Anyways, otin kuluneella viikolla yhtenä iltana missioksi saada Muulin laukkaamaan liinassa. Laitoin sille kuolaimet ja deltan, ei satulaa. Alkukäynnit ja ravit kuten ennenkin, ja sitten laukkaa. Muuli vaatii todella paljon painetta, jotta sen saa liikkumaan reippaasti. Se on laiska, mutta ennen kaikkea uskoisin sen olevan niin fiksu, että se kokee juoksemisen ympyrällä olevan niin turhanpäiväistä, että miksi hitossa sitä pitäisi tehdä? Sen takia sitä ei voisi vähempää kiinnostaa joku laukannosto. Juoksutusraippa viuhui ilmassa kunnolla kun yritin saada sitä laukkaamaan. Tulihan sieltä jokunen askel molempiin suuntiin... kunnes sitten tuli se kuuluisa karkaaminen. No ei mitään, Muuli kiinni ja uutta yritystä. En oikein muista missä tilanteessa se karkasi, mutta sitten se karkasi vielä toisenkin kerran. Sen jälkeen sille selkeästi jäi päälle se olo, että karkaamalla pääsee vapaaksi. Tämä on juuri sitä, mistä jo alussa puhuin ja jonka todella hyvin tiedostin; jos Muuli saa jotain ei-toivottua läpi, se tulee kokeilemaan sitä uudestaan. Ja niinhän se kokeili. Pariin kertaa se yritti lähteä, sain pidettyä ja takaisin ympyrälle liikkeelle. Sitten se veti minua koko kentän poikki, yritti lähteä oikealle ja vasemmalle mutta kaksin käsin sain kuin sainkin sen pidettyä käsissä.
Ja sen jälkeen sain todistaa historiallista tapahtumaketjua, kun käskin Muulin ympyrälle ja se kuulkaas laukkasi. Se laukkasi laukkasi laukkasi reipasta laukkaa, puhdasta ympyrää koko liinan pituudelta. Toki sitä sai käskyttää eteenpäin, mutta se laukkasi. Ja kun pyysin raville ja vaihdoin suuntaa, se nosti laukan ja laukkasi toiseen suuntaan. Se tunne oli jotain niin uskomatonta, fiilistelin koko illan sitä ja Kaisa sai oman osansa minun hehkutuksista. Olin ihan hiestä märkä, kädet tärisi ja hauis huusi hoosiannaa (Muuli on aika vahva), Muulikin puuskutti mutta se meni niin hienosti! Oliko se sitten tahtojen taistelu, eli sille piti tehdä kerran kunnolla selväksi, että ihmisen käsistä ei karata. Jotain vaikutusta tällä oli, sillä seuraavana iltana kun kokeilin tätä uudestaan, Muuli ei kertaakaan (huom! ei kertaakaan) yrittänytkään lähteä käsistä eikä paineistunut, vaikka yritin saada sitä laukkaan aikamoisella paineella. Se meni ympyrällä ravia ja nosti muutaman kerran laukan, mutta ei kertaakaan lähtenyt käsistä tai edes näyttänyt siltä. Nähtäväksi jää, onko tämä karkailu nyt mennyttä ja sietääkö Muuli paremmin painetta juoksuttaessa tämän yhden illan taistelun jälkeen. Liinassa laukkuuttaminen sinällään ilman mitään syytä on ehkä jonkun mielestä hieman turhaa, mutta mielestäni on ihan hyvä, että se osaa mennä liinassa kaikkia askellajeja ilman, että tarvitsee aina pelätä sen lähtevän käsistä. Muuli kuitenkin on edelleen laiska ja kuten myös kirjoitin, mukavuudenhaluinen ja fiksu eikä varmasti näe järkeä juoksuttamisessa.
Näitä parempia laukkavideoita on tulossa seuraavaan viikkokoosteeseen.
Pakoreaktio on siis vahva, enkä usko, että sitä saa ihan helpolla koulutettua pois. Tuo karkailu kentällä oli varmasti osittain opittua ja voidaan kitkeä pois, mutta se luontainen tapa reagoida pelottaviin asioihin… Niihin pitää varautua ja osata ennakoida, lukea Muulin elekieltä ja ratsastaessa tuntea, jos se alkaa jännittyä. Muutaman kerran ollaan nähty (tai Muuli on nähnyt, minä en) jotain pelottavaa, ja se on saattanut pysähtyä jopa ravista. Kun sille antaa sen tarvitsemansa ajan katsoa ja todeta, että se jokin asia ei käy kimppuun, homma voi jatkua normaalisti. Näinä kertoina olen kuitenkin hieman kiristänyt otetta ohjassa ihan varmuuden vuoksi, jos se sinkoaakin. Muuli nimittäin osaa tehdä rollbackin (180 asteen käännös takaosan ympäri) aika täydellisesti ja melkoisella vauhdillla ihan paikaltaankin. Tämä pakoreaktio on siis hyvin vahva Muulissa, mutta se voisi olla vahva myös jollain nuorella hevosellakin. Ja lohdutukseksi Kaisalle, jos se lähtee niin kovaa kaasua vain, sillä on niin huono kunto, että hyvin pitkälle se tuskin juoksee vaikka alussa vauhti olisikin kova.
Olen monesti nyt lähtenyt ratsaille ihan ilman juoksutuksia. Välillä ennen maastoreissua menen kentän kautta, jossa hieman pyöräytän Muulia molempiin suuntiin käynnissä ja ravissa. Tämä lähinnä siksi, että näen millä tuulella Muuli on. Teen tätä monesti nuorten hevosten kanssa, jotta ne saavat pöllöenergiansa purettua liinassa ennen ratsastusta. Muulin kohdalla en tosin usko, että tämä pieni 5 minuutin juoksuttaminen toisi sen kummempaa varmuutta ratsastukseen. Jos laukkuuttaisin sitä irtona kuten silloin yhdellä kertaa, jolloin Muuli selkeästi väsyisi, voisi vaikutus olla toinen. Mutta siltikin uskon, että jos Muuli haluaa perseillä ja olla hankala, sillä on niin luja tahto, että se perseilee vaikka viimeisillä hengenvedoillaan.
Tämän takia olen jättänyt monesti juoksutuksen väliin, hypännyt selkään ja lähtenyt matkaan. Selkäännousu on edelleen hieman mysteeri. Se ei varsinaisesti ryntää alta pois, se siis pysyy kiltisti paikallaan kunnes ehdin istua satulaan. Se kuitenkin hätäilee ja lähtee liikkeelle omia aikojaan. Harvemmin se enää panikoituu, mutta saan pyöräyttää sen ympäri, jotta saan sen seisomaan hetken aikaa paikallaan. Leipäpaloilla ei ole merkitystä. Jos menen selkään ja ryhdyn kaivamaan leipää taskusta, Muuli huomaa sen ja alkaa odottaa leipää. Se saa sen, syö ja lähtee sen jälkeen omia aikojaan. Mietin, voisiko tätä treenata helpommin avustajan kanssa, joka palkkaisi myös maastakäsin. Kun teet tätä yksin, ja sinun pitää kaivaa leipää taskusta, kumartua antamaan sitä, huolehtia ohjista ja omasta tasapainosta jne. En tiedä, kokeilemisen arvoisia asioita. Ehkä Muuli on niin fiksu, että se on ketjuttanut ja oppinut asian niin, että selkäännousu -> odotus -> leipä -> lupa lähteä. Vaikka oikeasti haluaisimme sen seisovan. Pääasia on kuitenkin se, että tilanne ei ole vaarallinen eikä se ryntää alta pois ja siitä on varmasti helppo jatkaa. Onhan Muulilla ollut niitäkin kertoja, jolloin se on seissyt todella hienosti paikallaan. Ja sehän osaa seistä paikallaan, siitä se ei ole kiinni. Tämä selkäännousu itsessään on Muulille jostain syystä hankala, onko se sitten tilanne itsessään kun ihminenkin on hieman jännittynyt tahtomattaan, kun alitajunnassaan sitä kuitenkin hieman miettii, että lähteekö Muuli alta vai ei?
Meillä on vielä noin kuukausi aikaa Muulin kanssa. Kaisan tavoite vuoden alussa oli saada kotiin Muuli, jolla voisi löysin ohjin lähteä rauhassa maastoilemaan. Sanoisin, että tämä tavoite on saavutettu. Ennen kuin Muuli lähtee kotiaan, käymme varmasti vielä enemmän maastossa ja teemme varmaan vielä hieman kenttätyöskentelyä. Tällä hetkellä kentän vieressä on neljä sonnia, jotka siirtyvät laitumelle toivottavasti parin viikon sisään. Osittain tästä syystä kentällä ratsastus on jäänyt nyt vähemmälle. Kyllä, vaikka tykkään elää reunalla, ihan niin itsetuhoinen en ole, että väkisin alkaisin hiertää Muulin kanssa kentällä sonnien ryskäessä viereisessä tarhassa. Dancerkin meinaa ottaa kierroksia välillä, kun sonnit hiippailevat piilossa ja oksat vain katkeilevat. Dancer ei kuitenkaan sinkoa köyrypukkilaukkaan säikähtäessään. Muuli saattaisi näin tehdä. Okei, Muuli voisi myös yllättää ja käyttäytyä mallikkaasti nyt kun se tietää, että sonnit ovat siinä. Juoksuttaessa se ei ole niihin reagoinut. Olenko siis nössö? Ehkä. Kaisa haluaa kuvaussession Muulin kanssa hienot kouluvermeet päällä. Kentällä tottakai. Sittenhän se nähdään mitä mieltä Muuli on sonneista, hehheh.
Sellaista menoa täällä Sonkajärvellä. Vielä tosiaan reilu kuukausi aikaa ja eiköhän me vielä saada jotain hauskaa matskua kuvattua teille kaikille lukijoille ja seuraajille. Haluan tässä lopussa kiittää kaikkia kommentoijia täällä blogissa, Facebookissa sekä Instagramissa. Luen tottakai joka ikisen kommentin ja sydäntä on lämmittänyt todella paljon positiiviset viestit ja tsempit! Kiitos ihan tuhannesti! Alkuun tämä projekti oli hieman jännittävä juurikin sen julkisuuden takia. En tarkoita, että tekisin mitään eri tavalla jos tämä ei olisi näin julkista (ja todennäköisesti lähettäisin Kaisalle ihan saman määrän kuvia ja videoita), mutta kun avataan hevosen koulutusta ja näytetään myös niitä surkeita hetkiä, niistä voi tulla paskaa niskaan. Epäonnistumiset ja virheet kuuluvat asiaan ja asioita voi ratkoa monella eri tapaa. Joku toinen olisi jossain kohtaa ratkonut asian eri tavoin. Se on ihan fine, ja onneksi Muuli (ja hevoset yleensä) ovat melko kestävää tavaraa eivätkä ihan pienestä mene rikki. Ne myös antavat todella paljon anteeksi omia virheitä. En kuitenkaan ole mikään pro tason kouluttaja, ja teen varmasti virheitä. On ollut helpottavaa huomata, että pääosin kommentit ovat olleet todella positiivisia. Ja kiitos hei teidän palautteesta koskien videotuotantoani! Minusta on hauska ikuistaa hetkiä Muulin kanssa, mutta vloggaajan ura saattaisi loppua aika lyhyeen Muulin lähdön jälkeen. Omat hevoseni eivät karkaa käsistä ja juokse häntä putkella pitkin maita ja mantuja. Mistä minä sitten hauskat videot vääntäisin? Ei voisi enää todeta että v***n Muuli, minkä taas teit? Aion astuttaa tammani tänä kesänä ja Kaisa ehdotti että käyttäisin aasioria. Oma muuli? Hmmm… siinä ainakin olisi blogin juurta tuleviksi vuosiksi, mutta ei taida ihan riittää minulle syyksi. :)
Teksti ja suurin osa kuvista: Sanna Kauppinen
Ps. Kaikki postaukset Muulin koulutussessioista Sonkajärvellä löydät tunnisteen "Koulutus" alta.
Kevät on tullut Muuliin, tai sitten sillä on hiekkaa mahassa, vatsahaava tai Si-nivelvaivaa) koska se kunnostautui ihan urakalla omissa pelkotiloissaan ja pakoreaktioissaan. Ei siis puhettakaan mistään aasimaisesta jämähtämisestä, vaan Muuli pelastautuu tilanteesta häipymällä. Poissa silmistä, poissa mielestä ja sitä rataa.
Lohduttavaa on kuitenkin se, että näiden tilanteiden jälkeen se toimii hienosti ja ongelmitta.
Postauksen lopussa pohdiskelen vielä ääneen sitä, mitä täällä blogissa kannattaa kertoa ja mitä ei. Siihen toivoisin vuorovaikutusta myös lukijoiden suunnalta.
Viikko 20 oli kovin aurinkoinen koko Suomessa ja mutatarhakin on muisto vain. Muuli pääsi metsätarhaan ja sekin alkoi olla yötäpäivää tarhassa. Se selkeästi nauttii siitä ja ottaa runsaasti päiväunia. Jos et tiennyt, niin aasit mielellään nukkuvat ja lepäilevät makuullaan enemmän kuin hevoset. Muulikin mielellään makailee lepäillessään.
Viikon 20 ohjelma
Maanantaina vapaapäivä
Tiistaina vapaapäivä
Keskiviikkona Sannan
juoksuttaessa sitä ennen maastoonlähtöä bosalilla kentällä, Muuli
singahti käsistä. Sanna jatkoi juoksuttamista irtona ja se tuntuikin
olevan hyvä idea, sillä Muuli oli maastossa toiminut ongelmitta. Se otti
hyvän hien pintaan ja oli kotimatkalla hyvin rentoa muulia.
Torstaina oli
myös maastopäivä, mutta ihan alussa kentälle mennessä Muuli oli
lähtenyt lapasesta, talutuksesta siis. Sanna oli taluttamassa Muulia
kentälle ja oli sonniaitauksen kohdalla. Muulilla ei ole oikein
toleranssia sonneihin, mutta kun siihen lisätään vielä ohi ajanut auto,
jonka takia Sanna oli joutunut ottamaan Muulin tien sivuun sonnien
puolelle, oli se Muulille liikaa ja se irtaantui hetkellisesti taluttajastaan. No
eihän siinä, takaisin kentälle, juoksutusta hieman alle bosalilla ja
maastoon. Reissu oli mennyt tosi hyvin ja olivat laukanneetkin kaksi
pätkää ja Muuli oli taas mukavasti väsähtänyt.
Perjantaina vapaapäivä
Lauantaina Muuli
oli käsimuulina Sannan ratsastaessa Dancerilla. Tämäkin päivä alkoi
pienellä epäonnella, kun Muuli pelästyi kovasti pihaan ilmestynyttä
heiluvaa pressua. Ilman mitään ennakkovaroituksia se pakeni (onneksi) aidatulle laitumelle ja kävi
tsekkaamassa lehmät. Ne eivät olleet yhtään niin pelottavia, kun niihin
sai mennä tutustumaan omatoimisesti ja vihreääkin oli tarjolla.
Maastoreissu oli mennyt hyvin ja olivat ravanneet pitkät pätkät.
Ilmeisesti alkuvaiheen rietas pakopukittelu tekee Muulille hyvää. Jos
sillä on joka päivälle tietty kiintiö pelkoja, joihin sen on hevosten
tapaan reagoitava kunnes se voi alkaa säästellä itseään.
Sunnuntaina Muuli
pääsi taas maastoon ja tällä kertaa se ei häröillyt mitään
pelkojuttujaan. Alun juoksutuksessa se oli ollut tosi laiskan oloinen,
sehän tietää vain hyvää. Maastoreissu oli ollut pitkä ja sisältänyt
Muulille ihan uuden reissun. Ja se oli kuulemma väläytellyt kunnon
pleasuremuuliliikehdintää kotimatkalla väsyneenä.
Taidan ottaa kotitallillakin irtojuoksutuksen entistä isompaan rooliin. Se on jäänyt vähäiseksi ihan siitä syystä, ettei ihan aina voi varata koko kenttää itselleen ja kun pari matalaa kohtaa on vahvistettava liinoilla, olen ollut muka liian laiska sellaiseen. Olen irtojuoksuttanut tarhassakin, mutta siellä tila tuppaa olemaan vähän liian pieni, eikä askellajeista voikaan olla käytössä kuin käynti ja mummoravi.
Keskiviikon irtojuoksutuksesta Sanna otti hyvää opetusmateriaalia. Siinä Muuli siis on irtona ilman päävehkeitä (alkua lukuunottamatta) ja Sanna laittaa Muulin liikkumaan siihen suuntaan ja sillä askellajilla, kuin itse haluaa. Video on leikkaamaton ja siinä näkyykin kuinka nopeasti (pari minuuttia) Muuli tajuaa että ihmiseen kannattaa kiinnittää huomiota. Siinä on myös tämä maaginen join-up, jossa se alkaa seurata ihmistä, koska seuraaminen on sen itsensä kannalta parempi kuin juokseminen.
Torstaina, kun Muuli kyttäsi sonneja ja sai liikaa painetta ohi ajavalta naapurin mammalta, lähetti Sanna asiaankuuluvat videotervehdykset minulle ja blogin lukijoille. Mitäs sanotte, eikö Sannan kannattaisi tuottaa videoita jatkossakin, kun touhuilee omien hevostensa ja nautojen kanssa? Sanoisin, että luonnonlahjakkuus! Itselläni meni melkein pari vuotta ennen kuin pystyin puhumaan noin luonnollisesti kameraan.
Lauantainakin Muuli ilotteli taas pitkin laitumia. Se sai paskahalvauksen ilmeisesti pihaan ilmestyneestä ja tuulessa heiluvasta pressusta (huom, olen siedättänyt Muulia heiluviin pressuihin paljon, mutta kuten nähdään, se ei todellakaan ole sama asia sen mielestä) ja paineli laitumelle. Sielläkin se tapasi ylämaankarjaa, mutta kasvain, ne eivät olleet yhtään pelottavia kun niihin sai mennä itsekseen tutustumaan ja sai syödä vihreää. Hienoa Muuli, mamma on tosi ylpeä!
Sanna lähetti taas hyviä klippeja noutaessaan Mulkerssonia laitumelta ja koostin ne tähän teidänkin iloksenne.
Sunnuntaina Muuli ei enää lähtenyt lapasesta tai edes yrittänyt lähteä. Tulikohan karkailusta viimeistään nyt sitkeä tapa? Se jää nähtäväksi.
Varustejuttuja
Muulilla on ollut nyt käytössä sen oma satula ja Se on istunut ihan ok myös Sannan perseelle. Siinä on lainassa Kentsun edestä kohottava padi ja ehdin tuskailla pari päivää sen suhtaan, että mistä löydän saman kokoisen oman. Tuo on nimittäin vain 30 tuumaa pitkä, eli noin 75 cm. Niin lyhyitä korottavia padeja ei ole juuri missään! Ehdin tsekata ulkomaatkin ja Yhdysvalloissa olisi kyllä tosi mielenkiintoinen mutta törkeän kallis KorrekTOR-padi, joka tekee hevossatulasta muulille sopivan myös. Kannattaa tsekata mainospuheet tuotteen kotisivuilta. Hintaa padilla on noin 500 dollaria.
Toinen melkein yhtä kallis padi olisi ollut Mattesin westernpad, jota on googlailun perusteella saatava vain mittatilaustuotteena. Padissa olisi kolme taskua kummallakin sivuilla lisätäytteitä varten ja sen värit saisi valita itse. Se olisi varmasti erinomainen loppuelämän tuote ja pidän lampaankarvasta kovasti. Hintaa oli noin 400 euroa. Ainoan ison miinuksen näin muulinomistajan silmissä padi saa kuitenkin selän aika isosta muotoilusta. Millään muulilla ei ole sopivaa selkää tähän padiin, vaan ihan tavallinen epämuotoiltu padi on paras.
Lopulta laitoin ostoilmoituksen Westernvarusteiden FB-kirpparille ja heti tuli match. Minulle tarjottiin samaa huopaa (tai oletan näin), kuin mikä Muulilla on nyt lainassa 30 eurolla. Huopa on tosin eri värinen, mutta musta-ruskea-valkoinen sopii hyvin Muulin satulaan. Maksoin padin heti pois ja se on pian matkalla minun suuntaani. Tämäkin padi on siis edestä korottava ja ajattelin vielä tehdä sille avoleikkauksen ja teen täytteille tarranauhataskun, voi sitten lisätä ja vähentää tarpeen mukaan.
Ostamani padi myyjän kuvaamana
Niin mitä tänne blogiin kannattaa kirjoittaa?
Koska olen melko avoimesti kirjoittanut myös epäonnistumisista Muulin kanssa, olen niiden suhteen tietty saanut myös palautetta. Tämä on aika jännä juttu, tiedän siis että kommentoijat ajattelevat yleensä hyvää ja antavat vain vinkkejä. Mutta osasta parin vuoden aikana saamistani kommenteista paistaa läpi se, kuinka kirjoittaja ruudun takana lyö kädellään otsaan miettien, että voi apua muuliraukkaa, kun sillä on noin osaamaton omistaja.
Mutta miettikääs, eihän minun olisi pakko kertoa siitä, että Muuli otti hatkat? Ei minun olisi tarvinnut koskaan julkaista mitään köyrypukkilaukkakuvia. Ei minun tarvitsisi koskaan edes julkaista videoita, koska kuvissa on vain just se hetki ja aika surkeastakin ratsastuskerrasta löytyy kyllä hyviä kuvia, jos on ottanut muistikortin täyteen. Ei minun olisi tarvinnut julkaista Sannan lähettämästä videosta niitä pätkiä, kun Muuli lähti juoksutuksessa lapasesta. Videolla oli niin paljon hyviä pätkiä, että olisin saanut niistä useamman minuutin videon! Ei minulla ole mitään velvollisuutta raportoida Muulin irtipääsemisestä Sannan luona. Eihän minulla ole mitään velvollisuutta edes blogata, mutta niin kauan kuin tätä jaksan, teen tämän kunnolla. Kun ei ole enää bloggausfiilistä, niin blogi jää vain omaksi muistokseni. Tällä hetkellä minulla on vielä asiaa, en tiedä onko vuoden päästä.
Lukisitte blogia, jossa Muulin kanssa menee aina niin kovin hyvin ja aurinko paistaa. Miettisitte ehkä, että mikä siinä on, kun se edistyy niin hitaasti, mutta selittäisin vain, että se on muuli ja muulien kanssa pitää edetä tosi hitaasti. Kertoisin kuinka rakastan Muulin isoja silmiä, pitkiä ripsiä ja hienoja korvia. Kuinka se oli unelmoinnin lopputulos, joka viimein tuli toteen. Kertoisin, kuinka tässä ollaan kasvettu yhteen ja olen oppinut tosi paljon.
Tiedättekö, jos olisin ihmisenä rohkeampi ja kokeneempi, blogi voisi jopa olla tuollainen. Minulle yksi irtipääseminen olisi yhtä mieleenpainuva juttu kuin se, että Muuli on kohottanut koipeaan uhkaavasti harjaustilanteessa. Yksi tarkkaan ajoitettu läpsäisy ja harjaus jatkuisi, ei iso juttu. En muistaisi koko juttua enää kotona. Katselin yhtä videota, jossa talutettiin hevosta maastossa. Hevonen tanssahteli pää korkealla. Omistaja kirjoitti, kuinka ihanan rauhallinen tämä uusi hevonen on taluttaa maastossa. Minä olisin kirjoittanut, että onneksi tuli hanskat mukaan ja vakuutukset ovat voimassa. Me ihmisetkin näemme ja koemme asiat niin eri tavoin.
Ja sitten on ne, jotka hakevat hevostaan tarhasta ja se käänsikin katseensa pois hakijasta. Se on varmasti kipeä, vihainen tai suhde on vähintäänkin pilalla. Ja tästä saa helposti kokonaisen blogipostauksen.
Sanna ja Muuli
Sanna on siitä ihana, että hän vain hakee Muulin karkureissun jälkeen takaisin ja jatkaa hommia sen enempää märehtimättä tapahtumia. Itsehän analysoisin tilannetta viikon verran, muuttuisin epävarmaksi ja karkuuttaisin sen vielä monta kertaa uudestaan. Lopulta en enää tekisi sen kanssa sitä, mistä se sinkosi karkuun. Muulin koulutusproggis ei siis todellakaan kouluta pelkkää Muulia vaan myös minua. Shit happens ja sit vaan pyyhitään ja jatketaan. Jossain kohtaa noi töröilyt jäävät pois tai ainakin vähenevät. Ehkä vain vähenevät.
On blogeja, joissa paistaa aina aurinko ja joiden lukemisesta tulee aina hyvälle mielelle. Niillä on paikkansa ja lukijakuntansa. Sitten on näitä blogeja, jossa raotetaan myös harrastuksen varjopuolia ja näiden tarkoitus on tuottaa vertaistukea ja lohdutusta muillekin, joilla on haasteita hevosensa tai muulinsa kanssa. Että jos tuo idiootti edelleen kuvittelee saavansa dressagemuulin, niin kai minäkin tästä puokista sellaisen saan.
Miten itse olette ratkaisseet asian blogissanne? Miten kerrotte epäonnistumisista vai kerrotteko ollenkaan? Onko bloginne tarkoitus olla realistinen ylä- ja alamäkineen vai haluatteko juhlistaa siellä lähinnä hyviä juttuja? Ovatko negatiiviset kommentit saaneet teitä sensuroimaan blogin sisältöä? Joissain tapauksissa tuntuu siltä, että negatiivista etsitään etsimällä, alla olevasta kuvasta voisi vaikka kaivaa sen, että Muulilla on delta ja kuolaimista ei saa koskaan juoksuttaa. Tai juoksuttaa ylipäätään.
Mun blogissa olis vaan tällaisia kivoja kuvia. Kuva: Katri Määttänen. Kuva on kahden vuoden takaa, eli toukokuulta 2016. Oltiin silloin viimeisiä hetkiä Tukkilan tilalla, huom, maneesitallilla! Maneesissa käytiin alle 10 kertaa, tässä pyörötarhassa paljon useammin.
Kävin helatorstaina Tuiken luona aaseilemassa. Kuvasin samalla videoita Aasiyhdistyksen käyttöön. Uskon nimittäin videon voimaan ja ihailen kovasti varsinkin erilaisten lyhyiden dokumenttien tekijöitä, joten miksen harjoittelisi aasipuolella?
Tuikella on Suomen mittapuulla tosi aktiiviset aasit. Niiden kanssa tehdään siis paljon juttuja eivätkä ne vain "ole". Juttelimmekin paljon siitä, kuinka moni aasi vain näköttää tarhassa ja karsinassa läpi vuoden ja kärsii yleensä jäätävästä liikalihavuudesta. Tuiken aasit ovat erinomaisessa lihavuuskunnossa, eli ne ovat niitä harvoja normaalipainoisia aaseja Suomessa. Monen silmäänhän nämä näyttävät aliravituilta, mutta se johtuu vain siitä, että niin moni on tottunut näkemään vain ylipainoisia ja sairaalloisen ylipainoisia aaseja. Nämä aasit on myös klipattu kuumien kelien takia.
Jätetään saarnaosuus tällä kertaa vain kappaleen pituiseksi ja jatketaan aaseilla.
Otin mukaan oman myynnissä olevan Wintecin satulan ja kokeilin sitä aasien selkään. Elvikselle se ei sopinut, satula oli liian kaareva elviksen selkään ja jäi selvästi irti edestä ja takaa. Tompan selkään se sensijaan istui paremmin, selässä ilman vyötä ollessa satula oli irti vain ihan takaa, selässä istuen se tuntui istuvan hyvin. Satula myös pysyi selässä paikoillaan yllättävän hyvin. Tompalla on tosi iso lavan liike ja satula pitää satuloida taakse jos haluaa, että lapa liikkuu vapaasti. Kyllähän penkki siinä ratsastuksen lomassa ajautui hieman eteen, mutta missään sään päällä se ei silti ollut.
Käytiin noin 6-7 kilometrin lenkki ja pellolla pidettiin tietenkin kuvaustauko. Samalla vaihdettuun ratsuja ja ratsastin itse Elviksellä kotiin. Se on paljon hanakampi syömään matkalla ja sen päätä saa ihan oikeasti kiskoa voimalla ylös ruohikosta. Molemmilla aaseilla on hackamoret, Elviksellä lyhytvartiset. Kuolaimia näillä ei ole muistaakseni koskaan käytetty.
Tuike ja Elvis. Elvis näyttää niin miniltä, kun se on kuvattu Tompan selästä.
Tuikellahan on myös muuliruuna Manu. Kerroinkin jo viimeksi, että se oli yhtäkkiä kesyyntynyt tosi paljon ja nytkin se tuli luokse ja antoi rapsuttaa hienosti. Ja kun lopuksi juoksutimme niitä laitumella (koska kuvat), olisi se mielummin jäänyt hengailemaan kuin juossut.
Katselimme sen emää muuten vähän sillä silmällä, että onkohan sieltä mitään varsaa tulossakaan. Viimeksi sen maha näytti jättikokoiselta, mutta nyt talvikarvan irrottua hevonen näyttää aika sporttiselta. Kiimassa se ei kuitenkaan ole ollut, joten ehkä sieltä joku loppukesän iltatähti vielä syntyy.
Kuvituksena on tällä kertaa Muuli, jolla on pihkaa poskessa.
Muulin 19. koulutusviikko keskittyi lähinnä juoksuttamiseen, ja edelleen kuolaimilla. Kerroin Sannalle, kuinka me ei oikein kotona olla saatu Muulia laukkaamaan liinassa ilman, että se kiskoo itsensä vapauteen. Sanna otti tietenkin haasteen vastaan.
Maanantana Muulilla oli vapaapäivä.
Tiistaina juoksutuksessa Muuli oli mennyt tallivihon mukaan todella hyvin. Se oli vain vähän aukonut suutaan, mutta oli rento. Myödännyt hyvin ja näyttänyt hyvältä. That's my girl!
Keskiviikkona juoksuttaessa Sanna kokeili laukkaa liinassa niin, että liina oli naruriimussa. No Muuli lähti ns lapasesta. Kun Sanna siirsi liinan kuolaimiin, meni homma paljon paremmin ja ne tekivät kokonaisen laukkaympyrän vasempaan ja puolikkaan oikeaan! Super!
Keskiviikon treeneistä sain myös videoviestin:
Torstaina Muuli oli yrittänyt piehtaroida juoksutuksen lomassa, no olihan se aika lämmin päivä. Laukkaa oli yritetty taas, pari kertaa Muuli oli lähtenyt mutta oli hommassa myös onnistuttu. Muuli oli akanut lopussa väsyä. Sanna nakitti naapurin lapsen kuvaamaan sessioita ja teroittanut hienosti, että käsi vakaana vaikka mitä tapahtuisi. Hyvää ryöstäytymistä tarttuikin mukaan kuvaan.
Torstain juoksutuksista on tässä alla pidempi kooste. Laitoin siihen kivan musiikin, jotta sitä jaksaa katsoa. Irtiotot on asiaankuuluvasti hidastettu.
Perjantaina oli vapaapäivä ja madotus. Muulilla oli paskanäytteen mukaa matoja 775 kpl/grammassa ja matolääkkeeksi se sai Noromectiniä. Sannan omilla hevosilla oli nollatulokset.
Lauantaina Sanna sekä juoksutti että ratsasti kokeillen ratsastusta ekaa kertaa kuolaimilla. Muuli oli ollut kuin kotonaan, aukonut suutaan, työntänyt kielen ulos ja painanut ohjia vastaan. Se oli kuitenkin myödännyt oikealle paremmin kuin aiemmin.
Sunnuntaina Muuli pääsi maastoon, päävehkeinä bosal. Selkäännousussa se oli hätäillyt mutta ei panikoinut. Ravissa ei meinannut siirtyä käyntiin, joten Sannan oli pysäytettävä se yhden ohjan pysäytykselä. Loppumatkasta Mulkero oli ollut ok.
Kaivoin videoarkistojani ja löysin parilta eri kerralta juoksutuspätkiä tasan kahden vuoden takaa. Silloinkin oli jo niitä hyviä ja huonompia pätkiä, laukka oli Muulille täysn hell no. Näiden yritysten jälkeen en laukkuuttanut sitä liinassa pitkään aikaan.
Muuli on tarhaillut metsä/mutatarhassa ja se edelleen vihaa mutaa, paljon. Se ei tule portille vastaan eikä juurikaan liiku mutaosastolla. Onneksi nyt on jo lämpimämpää ja metsä on kuivempi, jollon Muuli on voinut liikkua enemmän. Mutta ei hätää, Sanna tekee tarharemontin, koska eihän tuota mutalillua kestä kukaan.
Chattailtiin tietenkin paljon tuosta juoksutuksesta ja sen haasteista. Muulille ei ole missään nimessä ongelma laukata ympyrällä, pienelläkin ympyrällä, mutta jostain syystä se vain lähtee ns lapasesta. Sanna ehdotti pyöröaitaa, ja olen sellaisesta haaveillutkin, mutta meidän tallilta sitä ei löydy. En tiedä, saisinko rakentaa sellaisen sähkölangoista vaikka kesän ajaksi, ihan varmuuden vuoksi. Se vain kuluttaa paljon laitumen pohjaa, kun tulee rampattua samassa kohtaa. Tai saisihan se kentällekin sähkötolpista nopeasti rakennettua ja purettua.
Selvitin tätä muulien ryöstämisvimmaa myös jenkkien muulikeskusteluryhmästä ja kyllä se valitettavan yleistä on. Moni juoksuttaa vain ja ainoastaan pyörössä, jotta eivät pääse pakoon ja ehkä parin vuoden päästä isommalla alueella. Sitten jotkut sitovat muuleja tolkkiin "oppimaan olemaan" ja pitävät esimerkiksi trailerissa tuntitolkulla seisomassa. Yksi sanoi, että muuli karkaili tarhamatkalla, joten hän sitoi sen pitkästä köydestä kiinni ja talutti lyhyemmästä. Kun Muuli sitten lähti, päästi omistaja irti, mutta muulin matka pysähtyikin hetken päästä kun se pidempi köysi loppui. Ei kuulemma tarvinnut toistaa.
En siis yhtään ihmettele, miksi jenkeissä on kairattu puhelinpylväs keskelle kenttää. Siihen saa liinan kätevästi kiepautettua ympäri eikä juoksutettava pääse poistumaan paikalta. Mietin myös, miten erilainen kulttuuri Suomessa ja Yhdysvalloissa on. Kun me täällä kauhistellaan sitä, miten joku voi vielä tällä vuosituhannella käyttää nivelkuolaimia, laitetaan jenkeissä muuleillekin kunnon lännenkanget, josta kiskomalla ne istuu perseelleen. Ja se on ihan okei siellä.
Tapahtuuhan Suomessakin kaikenlaista, mutta eipä kaikesta enää kehtaa huudella kun pieni äänekäs vähemmistö R+ -kouluttajia älähtää kovaan ääneen. Yhtään ei saisi antaa painetta, vaan naksuttimella vaan koulutettava kaikki. Ehkä kymmenen vuoden päästä ensimmäinen kokonaan paineeton hevonen on kilparadoilla ja uskon sitten, että sekin voi ainoana menetelmänä toimia. Muuli on sen suhteen jo menetetty tapaus.
Tässä kohtaa googlasin jo vähän muulikuolaimiakin, ja Cindy K. Robertsin Whoa mule Bridle vaikutti aika mielenkiintoiselta. Se on siis kuin bosal (eli kuolaimeton) ja paine tulee leuan alle ja turvan päälle. Hintakaan ei ole paha. Mutta kokeillaan nyt ensin bosalilla.
Noniin, takaisin aiheeseen. Muulilla on todella kova oma tahto ja Sanna miettikin, että onkohan olemassa muulia, joka olisi ns opitusti avuton. Aika pitkään saisi muulia nujertaa, ennen kuin se menee tuohon tilaan.
Selkäännousussa oli ollut taas ongelmia. Muuli päästää selkään, mutta lähtee siitä sitten hätäilemään liikkeelle ennen lupaa. Ottaa leivän, mutta sen jälkeen soronoo. Muuli ei tunnu panikoituvan kuitenkaan. Ratsastuksessakin Muuli on edelleen alussa testannut että onko pakko kuunnella ja voiko kuitenkin mennä miten haluaa. Onneksi selässä on Sanna, joka ei todellakaan anna Muulille sellaisia mahdollisuuksia. Ja kun Muulille pari kertaa muistuttaa ettei kannata tehdä omia kuvioita, on se kiltti. Varsinkin kotimatkalla se on kiltti ja rauhallinen, onneksi.
Juteltiin myös Muulin jatkokoulutuksesta, koska Sanna arveli, ettei ryöstämistä välttämättä saa siitä koskaan pois, mutta Muulia on vain opeteltava lukemaan ja ennakoimaan tilanteet. Pääsääntöisesti Muuli toimii ja menee hyvin, mutta sen oma tahto on niin kovin vahva. Sovittiin, että Muuli on vähän vähemmällä liikutuksella kesäkuun (ja halvemalla kuukausimaksulla) ja heinäkuun alussahan haen sen kotiin. Silloin alkaa kesälomani ja ehdin hyvin ratsastaa Muulilla joka päivä. Tulee se minuakin ihan varmasti testailemaan kotona ja saan ainakin alussa olla supernapakka sen kanssa. Onneksi se on yötäpäivää ulkona kesän ajan ja kumpa helle riittäisi heinäkuullekin, siitä on Muulin kanssa pelkästään etua.
