Vieraskynä: Maastomuuli, pakeneva muuli ja liinassa laukkaava muuli

Sanna, Muulin kouluttaja, vieraskynäili taas iloksenne ajatuksia Muulin koulutuksen vaiheista edellisestä vieraskynäpostauksesta tähän päivään.

Edellisestä vieraspostauksesta on vierähtänyt vajaa pari kuukautta. Aika menee niin kauhean nopsaan, tai ehkä se vain tuntuu nyt siltä, kun alkaa tekemistä olla enemmän ja enemmän lumien sulettua pois. Suomi on kylpenyt melkoisissa aurinkokeleissä jo useamman viikon, samaten Sonkajärvi muiden mukana. Lumet lähtivät täältäkin, tarhat kuivuivat, Muulikin sai taas vettä juodakseen ;) Se tosiaan oli melkoinen hienohelma mutatarhojen suhteen, parkkeerasi suosiolla ainoaan kuivahkoon kohtaan mikä tarhasta löytyi ja siinäpä se. Koska juoma-astia oli toisessa päässä tarhaa, Muuli oli mieluummin juomatta. No onneksi siinä on aasin sukua, joten ne vissiin pärjäävät pitempäänkin ilman vettä. Ja toki sillä oli karsinassa vettä (ja kyllähän se oikeasti kävi juomassa tarhassakin, mutta hyvin vastentahtoisesti). Mutaisuus meinasi viedä järjen itseltäkin, kerran uin villasukkasillani kaiken mutapaskan keskellä, kun vein Muulia tarhaan ja oma kumikenkäni jäi kiinni mutaan. Muulipa ei pysähtynytkään ja minulla ei ollut muuta vvaihtoehtoa kuin jättää kumppari siihen paikkaan! Ai että mitä herkkua. Onneksi nämä ajat ovat muisto vain.

Edellisen kirjoituksen jälkeen keskityttiin treenailemaan kentällä ja kun saimme Kaisan tilaamat nastabootsit, siirryimme myös tielle ratsastamaan. Bootsit pitivät hyvin jäällä, kunhan ne vain pysyivät jalassa. Voi olla etten kirinyt niitä tarpeeksi tiukalle, pelkäsin ehkä Muulin jalan verenkierron takia. Ainakin selkäännousua tuli treenattua useampaankin otteeseen, kun jouduin keräilemään irronneita bootseja pitkin teitä. Yksi bootsi jäi sille tielleen, emme sitä koskaan löytäneet. En vieläkään käsitä, miten se on mahdollista, mutta neljällä bootsilla lähdettiin liikenteeseen ja kolmella tultiin takaisin.

Jes!

Huhtikuun ”maastoilut” olivat oikeastaan vain yhden tien edestakaisin ratsastusta. Se oli onneksi hyvä suora, jossa pystyi ravaamaan pitkän pätkän. Muutaman kerran meillä oli Muulin kanssa melkoisia keskusteluja ja taisteluja minne mennään ja millä vauhdilla. Nyt kun näistä maastoreissuista on kulunut aikaa, pitää hieman kaivella muistinystyröitä ja miettiä, että mitähän siellä aina tapahtui ja miksi? Tällä hetkellä Muuli nimittäin menee vallan loistavasti maastossa, ja kaikenlaiset taistelut ovat muisto vain (ja nyt JÄREÄT koputukset puuhun, ensi kerralla saldona varmaan köyrypukkia ja karannut Muuli). Uskoisin, että nämä ensimmäiset maastoilureissut olivat Muulille uutta, ehkä se ei luottanut minuun, minä en luottanut Muuliin jajaja… mistä näitä tietää. Pari kolme kertaa se tosiaan kirjaimellisesti ryösti ja lähti viemään, ja useamman kerran meillä oli keskusteluja mennäänkö vaiko eikö mennä? Muuli hyppi pystyyn, pyöri ja hyöri… Olihan se melko hikistä touhua. Missä vaiheessa se sitten oikeastaan rauhottui?

Kaisahan kävi täällä huhtikuun lopulla ja Muuli meni vallan mainiosti. Sanoinkin Kaisalle että mikähän siinä on, että minun kanssa pitää aina taistella? Pohdin tätä asiaa ja tulin siihen tulokseen, että minä vaadin enemmän ja jos Muuli kokee ettei se osaa tai ei halua, se pistää vastaan. Tietenkin pitää aina ajatella Muulin sen hetkistä osaamista, mutta vaatimustasoa on uskallettava nostaa pikkuhiljaa. Mitään älyttömiä kenttäkiemuroita Muuli ei edelleenkään osaa; pysähdykset ja peruutukset, oikea vasen ja hieman väistöjä. Se menee voltteja ja uria, mutta pehmeydessä ja myötäämisessä on paljon työtä. Se oli todella kankea oikeaan suuntaan, ei millään suostunut myötäämään kädelle ja tämän takia kaivoin takataskusta Saksasta mukaan tarttuneet juoksutusopit. Muuli menikin yllättäen todella mallikkaasti juoksuttaessa; sillä oli tosiaan kuolaimet ja sisäohja meni kainalon kautta satulaan kiinni. Näin se oppi myötäämään itse sisäohjalle ohjan aina kiristyessä Muulin nostaessa päätään. Se meni todella hienosti, näytti aika ajoin jopa ratsulta kun astui kivasti alleen takajaloilla ja myötäsi niskasta. Harmi ettei sama toiminut selästä käsin; kokeilin mennä kerran kuolaimilla ja oli kyllä täysi katastrofi koko ratsastus. Muuli aukoi suutaan, muljusi kielellään, painoi ohjia vasten… Se kokeilu jäi siihen yhteen kertaan. Juoksutus kuitenkin toimi kuolaimilla tosiaan hyvin, ja on varmasti Kaisalle yksi työkalu liikuttaa Muulia (tiedetään, juoksutus ei ole tervettä missään muodossa ;) ). Muuli ei ole edelleenkään ihanteellisen pehmeä bosalillekaan, mutta ainakaan se ei vastusta sitä niin paljoa kuin kuolaimia. Jos Muulia vertaa esimerkiksi Giraan, jota voin ohjailla parilla sormella ja se kääntyy parhaimmillaan ihan minimaalisella ohjasotteella, Muulin kanssa on otettava ohja nyrkkiin ja näytettävä se suunta. En tiedä kuinka kauan menisi ja mitä kaikkea vippaskonsteja se vaatisi, että Muulista saisi kunnon dressagemuulin, mutta Kaisan toive oli (onneksi) ensisijaisesti maastomopo. Tämän tavoittelemiseen olemmekin nyt toukokuussa lähinnä keskittyneet.

Muulista onkin kuoriutunut oikein oiva maastopeli. Tätä kun miettii, niin kuten tuossa aiemmin kirjoitin, missä vaiheessa se oikein rauhottui? Jaan nämä maastoilut kahteen kategoriaan; maastoilut talviaikaan sillä yhdellä tienpätkällä ja maastoilut nyt keväällä. Suurimmat taistelut käytiin talvella, ja nyt Muuli on mennyt todella hyvin. Yhdellä reissulla jouduin vetämään Muulin pysähdyksiin yhdellä ohjalla, kun se ei suostunut hiljentämään ravista käynnille. Tämä piti toistaa kaksi kertaa, jonka jälkeen se totesi että parempi mennä nättiä muuliravia kuin kaahottaa pää viidentenä jalkana.

Olemme laukanneet lähes joka kerta maastoreissuilla ilman mitään ongelmia. Laukannostot eivät tietenkään ole ihan puhtaita, koska niitä ei ole mitenkään erityisemmin harjoiteltu. Äänikäsky, maiskautus ja joskus Muuli nostaa laukan ihan sievästi. Silloin kun se alkaa väsyä, saattaa laukannosto mennä kiitoravin kautta ja silloin onkin parempi antaa olla. Muuli selkeästi nauttii näistä maastoreissuista, se on rento ja kuuntelee todella hyvin äänikäskyjä, malttaa seistä paikallaan (naapurinkin kanssa pystyin juttelemaan viitisen minuuttia Muulin vain seistessä). Se ei pahemmin kyttäile eikä parit säikähtämiset ovat jääneet vain hetkellisen hätkähdyksen tasolle, mitä joku normaali nuori hevonenkin saattaisi tehdä. Kuulostaako alkuaikojen Muulilta? Ei minustakaan. Onkohan tässä nyt jotain taustalla, mitä jätän kertomatta?

Noooo, palataanpas pilvilinnoista takaisin maanpinnalle. Vaikka selästä käsin Muuli on mennyt maastossa oikein mainiosti, se on pitänyt huolen että balanssi säilyy eikä kaikki olisi pelkkää ruusuilla tanssimista. Se on nyt muutamia kertoja lähtenyt karkuun ihan talutuksesta. Ensimmäisen kerran se säikähti sonneja ja toisen kerran pressuja. Sonnitapauksessa olen tosin melko varma, että karkaamista ei olisi tapahtunut ellei naapurin emäntä olisi juuri silloin sattunut paikalle autollaan. Siinä tuli vähän liikaa muuttuvia tekijöitä ja Muuli katsoi parhaaksi vaihtoehdoksi poistua paikalta.
Pressutapaus oli kyllä ihan omaa laatuaan. Tiedättekö, se tunne kun kävelet omissa ajatuksissasi Muuli perässäsi kohti tallia ihan niin kuin aiemminkin ja WHOOOP, yhtäkkiä Muuli vetää häntä putkella kohti takalaitumia. Hetken oli sellainen wtf olo? Koska olen ihminen enkä ajattele kuten hevonen (tai muuli), en tietenkään tajunnut että juuri sinä päivänä siemenlavan päälle aseteltu valtava pressu olisi pelottava. Mutta ei Muulikaan kyllä antanut mitään ennakkovaroitusta. Jos normaalisti hevonen pysähtyisi ja jäisi tuijottamaan pressua silmät ja sieraimet suurina, osaisin varautua ja ottaa hieman varovaisemmin sen kohdan, antaa hevoselle aikaa katsoa rauhassa. Juu ei, ei Muulin kanssa. Muuli tuli, näki ja lähti. Morjens.

Tässä onkin hyvä aasinsilta seuraavaan aiheeseen; Muulilla on nimittäin todella vahva pakoreaktio. Se ei välttämättä liity pelkästään pelottaviin asioihin, kuten pressuun, vaan myös paineeseen. Kaisa heitti minulle haasteen saada Muuli laukkaamaan liinassa. Tämä oli ollut hieman epäonnista kotipuolessa, ja minä sitten ajattelin ottaa haasteen vastaan. Ensimmäisellä kerralla Muuli karkaili pariinkin otteeseen. Vaikutusta oli varmasti omalla sijoittumisella ja paineella, johon Muuli reagoi.
Mutta tässäpä tullaankin juuri siihen, mihin viittasin; Muulin pakoreaktioon. Jos olen joskus juoksuttanut Giraa ja sijoittunut epähuomiossa itse ympyrän keskellä väärin, hevonen on saattanut hämmentyä ja pysähtyä. Se on saattanut vaihtaa lennosta suuntaa, tai peruuttanut tai jäänyt katsomaan paikalleen riippuen tietenkin omasta reagoinnistani, olenko käskyttänyt samantien liikkeelle vai antanut rauhan. Mutta Muulin reaktio on poistua paikalta. Kauas ja kovaa. Se ei jää katsomaan tai vaihda suuntaa, se lähtee. Ja kun Muuli lähtee, se muuten lähtee ja sitä ei pitele mikään. Tai no, pitelin minä kerran ja ihan ilman kyntöruunausta! Kaisahan pitää minua ihan nössönä kun en ole kyntöruunausta harrastanut, mutta myönnän olevani sen verran diiva etten halua lanata kentän pintaa omalla ruhollani. Minulla on mönkkärin perässä vedettävä hara sitä varten.

nössö. t. Kaisa (Kuva: Emmi Jormanainen)

Anyways, otin kuluneella viikolla yhtenä iltana missioksi saada Muulin laukkaamaan liinassa. Laitoin sille kuolaimet ja deltan, ei satulaa. Alkukäynnit ja ravit kuten ennenkin, ja sitten laukkaa. Muuli vaatii todella paljon painetta, jotta sen saa liikkumaan reippaasti. Se on laiska, mutta ennen kaikkea uskoisin sen olevan niin fiksu, että se kokee juoksemisen ympyrällä olevan niin turhanpäiväistä, että miksi hitossa sitä pitäisi tehdä? Sen takia sitä ei voisi vähempää kiinnostaa joku laukannosto. Juoksutusraippa viuhui ilmassa kunnolla kun yritin saada sitä laukkaamaan. Tulihan sieltä jokunen askel molempiin suuntiin... kunnes sitten tuli se kuuluisa karkaaminen. No ei mitään, Muuli kiinni ja uutta yritystä. En oikein muista missä tilanteessa se karkasi, mutta sitten se karkasi vielä toisenkin kerran. Sen jälkeen sille selkeästi jäi päälle se olo, että karkaamalla pääsee vapaaksi. Tämä on juuri sitä, mistä jo alussa puhuin ja jonka todella hyvin tiedostin; jos Muuli saa jotain ei-toivottua läpi, se tulee kokeilemaan sitä uudestaan. Ja niinhän se kokeili. Pariin kertaa se yritti lähteä, sain pidettyä ja takaisin ympyrälle liikkeelle. Sitten se veti minua koko kentän poikki, yritti lähteä oikealle ja vasemmalle mutta kaksin käsin sain kuin sainkin sen pidettyä käsissä.

Ja sen jälkeen sain todistaa historiallista tapahtumaketjua, kun käskin Muulin ympyrälle ja se kuulkaas laukkasi. Se laukkasi laukkasi laukkasi reipasta laukkaa, puhdasta ympyrää koko liinan pituudelta. Toki sitä sai käskyttää eteenpäin, mutta se laukkasi. Ja kun pyysin raville ja vaihdoin suuntaa, se nosti laukan ja laukkasi toiseen suuntaan. Se tunne oli jotain niin uskomatonta, fiilistelin koko illan sitä ja Kaisa sai oman osansa minun hehkutuksista. Olin ihan hiestä märkä, kädet tärisi ja hauis huusi hoosiannaa (Muuli on aika vahva), Muulikin puuskutti mutta se meni niin hienosti! Oliko se sitten tahtojen taistelu, eli sille piti tehdä kerran kunnolla selväksi, että ihmisen käsistä ei karata. Jotain vaikutusta tällä oli, sillä seuraavana iltana kun kokeilin tätä uudestaan, Muuli ei kertaakaan (huom! ei kertaakaan) yrittänytkään lähteä käsistä eikä paineistunut, vaikka yritin saada sitä laukkaan aikamoisella paineella. Se meni ympyrällä ravia ja nosti muutaman kerran laukan, mutta ei kertaakaan lähtenyt käsistä tai edes näyttänyt siltä. Nähtäväksi jää, onko tämä karkailu nyt mennyttä ja sietääkö Muuli paremmin painetta juoksuttaessa tämän yhden illan taistelun jälkeen. Liinassa laukkuuttaminen sinällään ilman mitään syytä on ehkä jonkun mielestä hieman turhaa, mutta mielestäni on ihan hyvä, että se osaa mennä liinassa kaikkia askellajeja ilman, että tarvitsee aina pelätä sen lähtevän käsistä. Muuli kuitenkin on edelleen laiska ja kuten myös kirjoitin, mukavuudenhaluinen ja fiksu eikä varmasti näe järkeä juoksuttamisessa.

Näitä parempia laukkavideoita on tulossa seuraavaan viikkokoosteeseen.


Pakoreaktio on siis vahva, enkä usko, että sitä saa ihan helpolla koulutettua pois. Tuo karkailu kentällä oli varmasti osittain opittua ja voidaan kitkeä pois, mutta se luontainen tapa reagoida pelottaviin asioihin… Niihin pitää varautua ja osata ennakoida, lukea Muulin elekieltä ja ratsastaessa tuntea, jos se alkaa jännittyä. Muutaman kerran ollaan nähty (tai Muuli on nähnyt, minä en) jotain pelottavaa, ja se on saattanut pysähtyä jopa ravista. Kun sille antaa sen tarvitsemansa ajan katsoa ja todeta, että se jokin asia ei käy kimppuun, homma voi jatkua normaalisti. Näinä kertoina olen kuitenkin hieman kiristänyt otetta ohjassa ihan varmuuden vuoksi, jos se sinkoaakin. Muuli nimittäin osaa tehdä rollbackin (180 asteen käännös takaosan ympäri) aika täydellisesti ja melkoisella vauhdillla ihan paikaltaankin. Tämä pakoreaktio on siis hyvin vahva Muulissa, mutta se voisi olla vahva myös jollain nuorella hevosellakin. Ja lohdutukseksi Kaisalle, jos se lähtee niin kovaa kaasua vain, sillä on niin huono kunto, että hyvin pitkälle se tuskin juoksee vaikka alussa vauhti olisikin kova.

Olen monesti nyt lähtenyt ratsaille ihan ilman juoksutuksia. Välillä ennen maastoreissua menen kentän kautta, jossa hieman pyöräytän Muulia molempiin suuntiin käynnissä ja ravissa. Tämä lähinnä siksi, että näen millä tuulella Muuli on. Teen tätä monesti nuorten hevosten kanssa, jotta ne saavat pöllöenergiansa purettua liinassa ennen ratsastusta. Muulin kohdalla en tosin usko, että tämä pieni 5 minuutin juoksuttaminen toisi sen kummempaa varmuutta ratsastukseen. Jos laukkuuttaisin sitä irtona kuten silloin yhdellä kertaa, jolloin Muuli selkeästi väsyisi, voisi vaikutus olla toinen. Mutta siltikin uskon, että jos Muuli haluaa perseillä ja olla hankala, sillä on niin luja tahto, että se perseilee vaikka viimeisillä hengenvedoillaan.

Tämän takia olen jättänyt monesti juoksutuksen väliin, hypännyt selkään ja lähtenyt matkaan. Selkäännousu on edelleen hieman mysteeri. Se ei varsinaisesti ryntää alta pois, se siis pysyy kiltisti paikallaan kunnes ehdin istua satulaan. Se kuitenkin hätäilee ja lähtee liikkeelle omia aikojaan. Harvemmin se enää panikoituu, mutta saan pyöräyttää sen ympäri, jotta saan sen seisomaan hetken aikaa paikallaan. Leipäpaloilla ei ole merkitystä. Jos menen selkään ja ryhdyn kaivamaan leipää taskusta, Muuli huomaa sen ja alkaa odottaa leipää. Se saa sen, syö ja lähtee sen jälkeen omia aikojaan. Mietin, voisiko tätä treenata helpommin avustajan kanssa, joka palkkaisi myös maastakäsin. Kun teet tätä yksin, ja sinun pitää kaivaa leipää taskusta, kumartua antamaan sitä, huolehtia ohjista ja omasta tasapainosta jne. En tiedä, kokeilemisen arvoisia asioita. Ehkä Muuli on niin fiksu, että se on ketjuttanut ja oppinut asian niin, että selkäännousu -> odotus -> leipä -> lupa lähteä. Vaikka oikeasti haluaisimme sen seisovan. Pääasia on kuitenkin se, että tilanne ei ole vaarallinen eikä se ryntää alta pois ja siitä on varmasti helppo jatkaa. Onhan Muulilla ollut niitäkin kertoja, jolloin se on seissyt todella hienosti paikallaan. Ja sehän osaa seistä paikallaan, siitä se ei ole kiinni. Tämä selkäännousu itsessään on Muulille jostain syystä hankala, onko se sitten tilanne itsessään kun ihminenkin on hieman jännittynyt tahtomattaan, kun alitajunnassaan sitä kuitenkin hieman miettii, että lähteekö Muuli alta vai ei?

Meillä on vielä noin kuukausi aikaa Muulin kanssa. Kaisan tavoite vuoden alussa oli saada kotiin Muuli, jolla voisi löysin ohjin lähteä rauhassa maastoilemaan. Sanoisin, että tämä tavoite on saavutettu. Ennen kuin Muuli lähtee kotiaan, käymme varmasti vielä enemmän maastossa ja teemme varmaan vielä hieman kenttätyöskentelyä. Tällä hetkellä kentän vieressä on neljä sonnia, jotka siirtyvät laitumelle toivottavasti parin viikon sisään. Osittain tästä syystä kentällä ratsastus on jäänyt nyt vähemmälle. Kyllä, vaikka tykkään elää reunalla, ihan niin itsetuhoinen en ole, että väkisin alkaisin hiertää Muulin kanssa kentällä sonnien ryskäessä viereisessä tarhassa. Dancerkin meinaa ottaa kierroksia välillä, kun sonnit hiippailevat piilossa ja oksat vain katkeilevat. Dancer ei kuitenkaan sinkoa köyrypukkilaukkaan säikähtäessään. Muuli saattaisi näin tehdä. Okei, Muuli voisi myös yllättää ja käyttäytyä mallikkaasti nyt kun se tietää, että sonnit ovat siinä. Juoksuttaessa se ei ole niihin reagoinut. Olenko siis nössö? Ehkä. Kaisa haluaa kuvaussession Muulin kanssa hienot kouluvermeet päällä. Kentällä tottakai. Sittenhän se nähdään mitä mieltä Muuli on sonneista, hehheh.

Sellaista menoa täällä Sonkajärvellä. Vielä tosiaan reilu kuukausi aikaa ja eiköhän me vielä saada jotain hauskaa matskua kuvattua teille kaikille lukijoille ja seuraajille. Haluan tässä lopussa kiittää kaikkia kommentoijia täällä blogissa, Facebookissa sekä Instagramissa. Luen tottakai joka ikisen kommentin ja sydäntä on lämmittänyt todella paljon positiiviset viestit ja tsempit! Kiitos ihan tuhannesti! Alkuun tämä projekti oli hieman jännittävä juurikin sen julkisuuden takia. En tarkoita, että tekisin mitään eri tavalla jos tämä ei olisi näin julkista (ja todennäköisesti lähettäisin Kaisalle ihan saman määrän kuvia ja videoita), mutta kun avataan hevosen koulutusta ja näytetään myös niitä surkeita hetkiä, niistä voi tulla paskaa niskaan. Epäonnistumiset ja virheet kuuluvat asiaan ja asioita voi ratkoa monella eri tapaa. Joku toinen olisi jossain kohtaa ratkonut asian eri tavoin. Se on ihan fine, ja onneksi Muuli (ja hevoset yleensä) ovat melko kestävää tavaraa eivätkä ihan pienestä mene rikki. Ne myös antavat todella paljon anteeksi omia virheitä. En kuitenkaan ole mikään pro tason kouluttaja, ja teen varmasti virheitä. On ollut helpottavaa huomata, että pääosin kommentit ovat olleet todella positiivisia. Ja kiitos hei teidän palautteesta koskien videotuotantoani! Minusta on hauska ikuistaa hetkiä Muulin kanssa, mutta vloggaajan ura saattaisi loppua aika lyhyeen Muulin lähdön jälkeen. Omat hevoseni eivät karkaa käsistä ja juokse häntä putkella pitkin maita ja mantuja. Mistä minä sitten hauskat videot vääntäisin? Ei voisi enää todeta että v***n Muuli, minkä taas teit? Aion astuttaa tammani tänä kesänä ja Kaisa ehdotti että käyttäisin aasioria. Oma muuli? Hmmm… siinä ainakin olisi blogin juurta tuleviksi vuosiksi, mutta ei taida ihan riittää minulle syyksi. :)

Teksti ja suurin osa kuvista: Sanna Kauppinen

Ps. Kaikki postaukset Muulin koulutussessioista Sonkajärvellä löydät tunnisteen "Koulutus" alta.

Lue lisää

Muulin 20. viikko koulutuksessa (Muuli pelkää sonneja ja pressuja)

Kevät on tullut Muuliin, tai sitten sillä on hiekkaa mahassa, vatsahaava tai Si-nivelvaivaa) koska se kunnostautui ihan urakalla omissa pelkotiloissaan ja pakoreaktioissaan. Ei siis puhettakaan mistään aasimaisesta jämähtämisestä, vaan Muuli pelastautuu tilanteesta häipymällä. Poissa silmistä, poissa mielestä ja sitä rataa.

Lohduttavaa on kuitenkin se, että näiden tilanteiden jälkeen se toimii hienosti ja ongelmitta.

Postauksen lopussa pohdiskelen vielä ääneen sitä, mitä täällä blogissa kannattaa kertoa ja mitä ei. Siihen toivoisin vuorovaikutusta myös lukijoiden suunnalta.

Viikko 20 oli kovin aurinkoinen koko Suomessa ja mutatarhakin on muisto vain. Muuli pääsi metsätarhaan ja sekin alkoi olla yötäpäivää tarhassa. Se selkeästi nauttii siitä ja ottaa runsaasti päiväunia. Jos et tiennyt, niin aasit mielellään nukkuvat ja lepäilevät makuullaan enemmän kuin hevoset. Muulikin mielellään makailee lepäillessään.

Viikon 20 ohjelma

Maanantaina vapaapäivä

Tiistaina vapaapäivä

Keskiviikkona Sannan juoksuttaessa sitä ennen maastoonlähtöä bosalilla kentällä, Muuli singahti käsistä. Sanna jatkoi juoksuttamista irtona ja se tuntuikin olevan hyvä idea, sillä Muuli oli maastossa toiminut ongelmitta. Se otti hyvän hien pintaan ja oli kotimatkalla hyvin rentoa muulia.

Torstaina oli myös maastopäivä, mutta ihan alussa kentälle mennessä Muuli oli lähtenyt lapasesta, talutuksesta siis. Sanna oli taluttamassa Muulia kentälle ja oli sonniaitauksen kohdalla. Muulilla ei ole oikein toleranssia sonneihin, mutta kun siihen lisätään vielä ohi ajanut auto, jonka takia Sanna oli joutunut ottamaan Muulin tien sivuun sonnien puolelle, oli se Muulille liikaa ja se irtaantui hetkellisesti taluttajastaan. No eihän siinä, takaisin kentälle, juoksutusta hieman alle bosalilla ja maastoon. Reissu oli mennyt tosi hyvin ja olivat laukanneetkin kaksi pätkää ja Muuli oli taas mukavasti väsähtänyt.

Perjantaina vapaapäivä

Lauantaina Muuli oli käsimuulina Sannan ratsastaessa Dancerilla. Tämäkin päivä alkoi pienellä epäonnella, kun Muuli pelästyi kovasti pihaan ilmestynyttä heiluvaa pressua. Ilman mitään ennakkovaroituksia se pakeni (onneksi) aidatulle laitumelle ja kävi tsekkaamassa lehmät. Ne eivät olleet yhtään niin pelottavia, kun niihin sai mennä tutustumaan omatoimisesti ja vihreääkin oli tarjolla. Maastoreissu oli mennyt hyvin ja olivat ravanneet pitkät pätkät.

Ilmeisesti alkuvaiheen rietas pakopukittelu tekee Muulille hyvää. Jos sillä on joka päivälle tietty kiintiö pelkoja, joihin sen on hevosten tapaan reagoitava kunnes se voi alkaa säästellä itseään.

Sunnuntaina Muuli pääsi taas maastoon ja tällä kertaa se ei häröillyt mitään pelkojuttujaan. Alun juoksutuksessa se oli ollut tosi laiskan oloinen, sehän tietää vain hyvää. Maastoreissu oli ollut pitkä ja sisältänyt Muulille ihan uuden reissun. Ja se oli kuulemma väläytellyt kunnon pleasuremuuliliikehdintää kotimatkalla väsyneenä.

Taidan ottaa kotitallillakin irtojuoksutuksen entistä isompaan rooliin. Se on jäänyt vähäiseksi ihan siitä syystä, ettei ihan aina voi varata koko kenttää itselleen ja kun pari matalaa kohtaa on vahvistettava liinoilla, olen ollut muka liian laiska sellaiseen. Olen irtojuoksuttanut tarhassakin, mutta siellä tila tuppaa olemaan vähän liian pieni, eikä askellajeista voikaan olla käytössä kuin käynti ja mummoravi.

Keskiviikon irtojuoksutuksesta Sanna otti hyvää opetusmateriaalia. Siinä Muuli siis on irtona ilman päävehkeitä (alkua lukuunottamatta) ja Sanna laittaa Muulin liikkumaan siihen suuntaan ja sillä askellajilla, kuin itse haluaa. Video on leikkaamaton ja siinä näkyykin kuinka nopeasti (pari minuuttia) Muuli tajuaa että ihmiseen kannattaa kiinnittää huomiota. Siinä on myös tämä maaginen join-up, jossa se alkaa seurata ihmistä, koska seuraaminen on sen itsensä kannalta parempi kuin juokseminen.


Torstaina, kun Muuli kyttäsi sonneja ja sai liikaa painetta ohi ajavalta naapurin mammalta, lähetti Sanna asiaankuuluvat videotervehdykset minulle ja blogin lukijoille. Mitäs sanotte, eikö Sannan kannattaisi tuottaa videoita jatkossakin, kun touhuilee omien hevostensa ja nautojen kanssa? Sanoisin, että luonnonlahjakkuus! Itselläni meni melkein pari vuotta ennen kuin pystyin puhumaan noin luonnollisesti kameraan.


Lauantainakin Muuli ilotteli taas pitkin laitumia. Se sai paskahalvauksen ilmeisesti pihaan ilmestyneestä ja tuulessa heiluvasta pressusta (huom, olen siedättänyt Muulia heiluviin pressuihin paljon, mutta kuten nähdään, se ei todellakaan ole sama asia sen mielestä) ja paineli laitumelle. Sielläkin se tapasi ylämaankarjaa, mutta kasvain, ne eivät olleet yhtään pelottavia kun niihin sai mennä itsekseen tutustumaan ja sai syödä vihreää. Hienoa Muuli, mamma on tosi ylpeä!

Sanna lähetti taas hyviä klippeja noutaessaan Mulkerssonia laitumelta ja koostin ne tähän teidänkin iloksenne.

Sunnuntaina Muuli ei enää lähtenyt lapasesta tai edes yrittänyt lähteä. Tulikohan karkailusta viimeistään nyt sitkeä tapa? Se jää nähtäväksi.

Varustejuttuja

Muulilla on ollut nyt käytössä sen oma satula ja Se on istunut ihan ok myös Sannan perseelle. Siinä on lainassa Kentsun edestä kohottava padi ja ehdin tuskailla pari päivää sen suhtaan, että mistä löydän saman kokoisen oman. Tuo on nimittäin vain 30 tuumaa pitkä, eli noin 75 cm. Niin lyhyitä korottavia padeja ei ole juuri missään! Ehdin tsekata ulkomaatkin ja Yhdysvalloissa olisi kyllä tosi mielenkiintoinen mutta törkeän kallis KorrekTOR-padi, joka tekee hevossatulasta muulille sopivan myös. Kannattaa tsekata mainospuheet tuotteen kotisivuilta. Hintaa padilla on noin 500 dollaria.

Toinen melkein yhtä kallis padi olisi ollut Mattesin westernpad, jota on googlailun perusteella saatava vain mittatilaustuotteena. Padissa olisi kolme taskua kummallakin sivuilla lisätäytteitä varten ja sen värit saisi valita itse. Se olisi varmasti erinomainen loppuelämän tuote ja pidän lampaankarvasta kovasti. Hintaa oli noin 400 euroa. Ainoan ison miinuksen näin muulinomistajan silmissä padi saa kuitenkin selän aika isosta muotoilusta. Millään muulilla ei ole sopivaa selkää tähän padiin, vaan ihan tavallinen epämuotoiltu padi on paras.

Oman unelmien padin voi suunnitella Mattesin verkkokaupassa.

Mutta olishan se ihana.

Lopulta laitoin ostoilmoituksen Westernvarusteiden FB-kirpparille ja heti tuli match. Minulle tarjottiin samaa huopaa (tai oletan näin), kuin mikä Muulilla on nyt lainassa 30 eurolla. Huopa on tosin eri värinen, mutta musta-ruskea-valkoinen sopii hyvin Muulin satulaan. Maksoin padin heti pois ja se on pian matkalla minun suuntaani. Tämäkin padi on siis edestä korottava ja ajattelin vielä tehdä sille avoleikkauksen ja teen täytteille tarranauhataskun, voi sitten lisätä ja vähentää tarpeen mukaan.

Ostamani padi myyjän kuvaamana

Niin mitä tänne blogiin kannattaa kirjoittaa?

Koska olen melko avoimesti kirjoittanut myös epäonnistumisista Muulin kanssa, olen niiden suhteen tietty saanut myös palautetta. Tämä on aika jännä juttu, tiedän siis että kommentoijat ajattelevat yleensä hyvää ja antavat vain vinkkejä. Mutta osasta parin vuoden aikana saamistani kommenteista paistaa läpi se, kuinka kirjoittaja ruudun takana lyö kädellään otsaan miettien, että voi apua muuliraukkaa, kun sillä on noin osaamaton omistaja.

Mutta miettikääs, eihän minun olisi pakko kertoa siitä, että Muuli otti hatkat? Ei minun olisi tarvinnut koskaan julkaista mitään köyrypukkilaukkakuvia. Ei minun tarvitsisi koskaan edes julkaista videoita, koska kuvissa on vain just se hetki ja aika surkeastakin ratsastuskerrasta löytyy kyllä hyviä kuvia, jos on ottanut muistikortin täyteen. Ei minun olisi tarvinnut julkaista Sannan lähettämästä videosta niitä pätkiä, kun Muuli lähti juoksutuksessa lapasesta. Videolla oli niin paljon hyviä pätkiä, että olisin saanut niistä useamman minuutin videon! Ei minulla ole mitään velvollisuutta raportoida Muulin irtipääsemisestä Sannan luona. Eihän minulla ole mitään velvollisuutta edes blogata, mutta niin kauan kuin tätä jaksan, teen tämän kunnolla. Kun ei ole enää bloggausfiilistä, niin blogi jää vain omaksi muistokseni. Tällä hetkellä minulla on vielä asiaa, en tiedä onko vuoden päästä.

Lukisitte blogia, jossa Muulin kanssa menee aina niin kovin hyvin ja aurinko paistaa. Miettisitte ehkä, että mikä siinä on, kun se edistyy niin hitaasti, mutta selittäisin vain, että se on muuli ja muulien kanssa pitää edetä tosi hitaasti. Kertoisin kuinka rakastan Muulin isoja silmiä, pitkiä ripsiä ja hienoja korvia. Kuinka se oli unelmoinnin lopputulos, joka viimein tuli toteen. Kertoisin, kuinka tässä ollaan kasvettu yhteen ja olen oppinut tosi paljon.

Tiedättekö, jos olisin ihmisenä rohkeampi ja kokeneempi, blogi voisi jopa olla tuollainen. Minulle yksi irtipääseminen olisi yhtä mieleenpainuva juttu kuin se, että Muuli on kohottanut koipeaan uhkaavasti harjaustilanteessa. Yksi tarkkaan ajoitettu läpsäisy ja harjaus jatkuisi, ei iso juttu. En muistaisi koko juttua enää kotona. Katselin yhtä videota, jossa talutettiin hevosta maastossa. Hevonen tanssahteli pää korkealla. Omistaja kirjoitti, kuinka ihanan rauhallinen tämä uusi hevonen on taluttaa maastossa. Minä olisin kirjoittanut, että onneksi tuli hanskat mukaan ja vakuutukset ovat voimassa. Me ihmisetkin näemme ja koemme asiat niin eri tavoin.

Ja sitten on ne, jotka hakevat hevostaan tarhasta ja se käänsikin katseensa pois hakijasta. Se on varmasti kipeä, vihainen tai suhde on vähintäänkin pilalla. Ja tästä saa helposti kokonaisen blogipostauksen.

Sanna ja Muuli

Sanna on siitä ihana, että hän vain hakee Muulin karkureissun jälkeen takaisin ja jatkaa hommia sen enempää märehtimättä tapahtumia. Itsehän analysoisin tilannetta viikon verran, muuttuisin epävarmaksi ja karkuuttaisin sen vielä monta kertaa uudestaan. Lopulta en enää tekisi sen kanssa sitä, mistä se sinkosi karkuun. Muulin koulutusproggis ei siis todellakaan kouluta pelkkää Muulia vaan myös minua. Shit happens ja sit vaan pyyhitään ja jatketaan. Jossain kohtaa noi töröilyt jäävät pois tai ainakin vähenevät. Ehkä vain vähenevät.

On blogeja, joissa paistaa aina aurinko ja joiden lukemisesta tulee aina hyvälle mielelle. Niillä on paikkansa ja lukijakuntansa. Sitten on näitä blogeja, jossa raotetaan myös harrastuksen varjopuolia ja näiden tarkoitus on tuottaa vertaistukea ja lohdutusta muillekin, joilla on haasteita hevosensa tai muulinsa kanssa. Että jos tuo idiootti edelleen kuvittelee saavansa dressagemuulin, niin kai minäkin tästä puokista sellaisen saan.

Miten itse olette ratkaisseet asian blogissanne? Miten kerrotte epäonnistumisista vai kerrotteko ollenkaan? Onko bloginne tarkoitus olla realistinen ylä- ja alamäkineen vai haluatteko juhlistaa siellä lähinnä hyviä juttuja? Ovatko negatiiviset kommentit saaneet teitä sensuroimaan blogin sisältöä? Joissain tapauksissa tuntuu siltä, että negatiivista etsitään etsimällä, alla olevasta kuvasta voisi vaikka kaivaa sen, että Muulilla on delta ja kuolaimista ei saa koskaan juoksuttaa. Tai juoksuttaa ylipäätään.

Mun blogissa olis vaan tällaisia kivoja kuvia. Kuva: Katri Määttänen. Kuva on kahden vuoden takaa, eli toukokuulta 2016. Oltiin silloin viimeisiä hetkiä Tukkilan tilalla, huom, maneesitallilla! Maneesissa käytiin alle 10 kertaa, tässä pyörötarhassa paljon useammin.

Lue lisää

Aasimaasto, paras maasto! (+vlog)

Tässä kuvassa satula oli jo liikkunut eteen.

Kävin helatorstaina Tuiken luona aaseilemassa. Kuvasin samalla videoita Aasiyhdistyksen käyttöön. Uskon nimittäin videon voimaan ja ihailen kovasti varsinkin erilaisten lyhyiden dokumenttien tekijöitä, joten miksen harjoittelisi aasipuolella?

Tuikella on Suomen mittapuulla tosi aktiiviset aasit. Niiden kanssa tehdään siis paljon juttuja eivätkä ne vain "ole". Juttelimmekin paljon siitä, kuinka moni aasi vain näköttää tarhassa ja karsinassa läpi vuoden ja kärsii yleensä jäätävästä liikalihavuudesta. Tuiken aasit ovat erinomaisessa lihavuuskunnossa, eli ne ovat niitä harvoja normaalipainoisia aaseja Suomessa. Monen silmäänhän nämä näyttävät aliravituilta, mutta se johtuu vain siitä, että niin moni on tottunut näkemään vain ylipainoisia ja sairaalloisen ylipainoisia aaseja. Nämä aasit on myös klipattu kuumien kelien takia.

Jätetään saarnaosuus tällä kertaa vain kappaleen pituiseksi ja jatketaan aaseilla.


Otin mukaan oman myynnissä olevan Wintecin satulan ja kokeilin sitä aasien selkään. Elvikselle se ei sopinut, satula oli liian kaareva elviksen selkään ja jäi selvästi irti edestä ja takaa. Tompan selkään se sensijaan istui paremmin, selässä ilman vyötä ollessa satula oli irti vain ihan takaa, selässä istuen se tuntui istuvan hyvin. Satula myös pysyi selässä paikoillaan yllättävän hyvin. Tompalla on tosi iso lavan liike ja satula pitää satuloida taakse jos haluaa, että lapa liikkuu vapaasti. Kyllähän penkki siinä ratsastuksen lomassa ajautui hieman eteen, mutta missään sään päällä se ei silti ollut.

Käytiin noin 6-7 kilometrin lenkki ja pellolla pidettiin tietenkin kuvaustauko. Samalla vaihdettuun ratsuja ja ratsastin itse Elviksellä kotiin. Se on paljon hanakampi syömään matkalla ja sen päätä saa ihan oikeasti kiskoa voimalla ylös ruohikosta. Molemmilla aaseilla on hackamoret, Elviksellä lyhytvartiset. Kuolaimia näillä ei ole muistaakseni koskaan käytetty.

Tuike ja Elvis. Elvis näyttää niin miniltä, kun se on kuvattu Tompan selästä.

Tuikellahan on myös muuliruuna Manu. Kerroinkin jo viimeksi, että se oli yhtäkkiä kesyyntynyt tosi paljon ja nytkin se tuli luokse ja antoi rapsuttaa hienosti. Ja kun lopuksi juoksutimme niitä laitumella (koska kuvat), olisi se mielummin jäänyt hengailemaan kuin juossut.

Katselimme sen emää muuten vähän sillä silmällä, että onkohan sieltä mitään varsaa tulossakaan. Viimeksi sen maha näytti jättikokoiselta, mutta nyt talvikarvan irrottua hevonen näyttää aika sporttiselta. Kiimassa se ei kuitenkaan ole ollut, joten ehkä sieltä joku loppukesän iltatähti vielä syntyy.

Lue lisää

Muulin 19. viikko koulutuksessa (laukkaa liinassa)

Kuvituksena on tällä kertaa Muuli, jolla on pihkaa poskessa.

Muulin 19. koulutusviikko keskittyi lähinnä juoksuttamiseen, ja edelleen kuolaimilla. Kerroin Sannalle, kuinka me ei oikein kotona olla saatu Muulia laukkaamaan liinassa ilman, että se kiskoo itsensä vapauteen. Sanna otti tietenkin haasteen vastaan.

Maanantana Muulilla oli vapaapäivä.

Tiistaina juoksutuksessa Muuli oli mennyt tallivihon mukaan todella hyvin. Se oli vain vähän aukonut suutaan, mutta oli rento. Myödännyt hyvin ja näyttänyt hyvältä. That's my girl!

Keskiviikkona juoksuttaessa Sanna kokeili laukkaa liinassa niin, että liina oli naruriimussa. No Muuli lähti ns lapasesta. Kun Sanna siirsi liinan kuolaimiin, meni homma paljon paremmin ja ne tekivät kokonaisen laukkaympyrän vasempaan ja puolikkaan oikeaan! Super!

Keskiviikon treeneistä sain myös videoviestin:


Torstaina Muuli oli yrittänyt piehtaroida juoksutuksen lomassa, no olihan se aika lämmin päivä. Laukkaa oli yritetty taas, pari kertaa Muuli oli lähtenyt mutta oli hommassa myös onnistuttu. Muuli oli akanut lopussa väsyä. Sanna nakitti naapurin lapsen kuvaamaan sessioita ja teroittanut hienosti, että käsi vakaana vaikka mitä tapahtuisi. Hyvää ryöstäytymistä tarttuikin mukaan kuvaan.

Torstain juoksutuksista on tässä alla pidempi kooste. Laitoin siihen kivan musiikin, jotta sitä jaksaa katsoa. Irtiotot on asiaankuuluvasti hidastettu.


Perjantaina oli vapaapäivä ja madotus. Muulilla oli paskanäytteen mukaa matoja 775 kpl/grammassa ja matolääkkeeksi se sai Noromectiniä. Sannan omilla hevosilla oli nollatulokset.

Lauantaina Sanna sekä juoksutti että ratsasti kokeillen ratsastusta ekaa kertaa kuolaimilla. Muuli oli ollut kuin kotonaan, aukonut suutaan, työntänyt kielen ulos ja painanut ohjia vastaan. Se oli kuitenkin myödännyt oikealle paremmin kuin aiemmin.

Sunnuntaina Muuli pääsi maastoon, päävehkeinä bosal. Selkäännousussa se oli hätäillyt mutta ei panikoinut. Ravissa ei meinannut siirtyä käyntiin, joten Sannan oli pysäytettävä se yhden ohjan pysäytykselä. Loppumatkasta Mulkero oli ollut ok.

Kaivoin videoarkistojani ja löysin parilta eri kerralta juoksutuspätkiä tasan kahden vuoden takaa. Silloinkin oli jo niitä hyviä ja huonompia pätkiä, laukka oli Muulille täysn hell no. Näiden yritysten jälkeen en laukkuuttanut sitä liinassa pitkään aikaan.


Muuli on tarhaillut metsä/mutatarhassa ja se edelleen vihaa mutaa, paljon. Se ei tule portille vastaan eikä juurikaan liiku mutaosastolla. Onneksi nyt on jo lämpimämpää ja metsä on kuivempi, jollon Muuli on voinut liikkua enemmän. Mutta ei hätää, Sanna tekee tarharemontin, koska eihän tuota mutalillua kestä kukaan.

Chattailtiin tietenkin paljon tuosta juoksutuksesta ja sen haasteista. Muulille ei ole missään nimessä ongelma laukata ympyrällä, pienelläkin ympyrällä, mutta jostain syystä se vain lähtee ns lapasesta. Sanna ehdotti pyöröaitaa, ja olen sellaisesta haaveillutkin, mutta meidän tallilta sitä ei löydy. En tiedä, saisinko rakentaa sellaisen sähkölangoista vaikka kesän ajaksi, ihan varmuuden vuoksi. Se vain kuluttaa paljon laitumen pohjaa, kun tulee rampattua samassa kohtaa. Tai saisihan se kentällekin sähkötolpista nopeasti rakennettua ja purettua.

Selvitin tätä muulien ryöstämisvimmaa myös jenkkien muulikeskusteluryhmästä ja kyllä se valitettavan yleistä on. Moni juoksuttaa vain ja ainoastaan pyörössä, jotta eivät pääse pakoon ja ehkä parin vuoden päästä isommalla alueella. Sitten jotkut sitovat muuleja tolkkiin "oppimaan olemaan" ja pitävät esimerkiksi trailerissa tuntitolkulla seisomassa. Yksi sanoi, että muuli karkaili tarhamatkalla, joten hän sitoi sen pitkästä köydestä kiinni ja talutti lyhyemmästä. Kun Muuli sitten lähti, päästi omistaja irti, mutta muulin matka pysähtyikin hetken päästä kun se pidempi köysi loppui. Ei kuulemma tarvinnut toistaa.

En siis yhtään ihmettele, miksi jenkeissä on kairattu puhelinpylväs keskelle kenttää. Siihen saa liinan kätevästi kiepautettua ympäri eikä juoksutettava pääse poistumaan paikalta. Mietin myös, miten erilainen kulttuuri Suomessa ja Yhdysvalloissa on. Kun me täällä kauhistellaan sitä, miten joku voi vielä tällä vuosituhannella käyttää nivelkuolaimia, laitetaan jenkeissä muuleillekin kunnon lännenkanget, josta kiskomalla ne istuu perseelleen. Ja se on ihan okei siellä.

Tapahtuuhan Suomessakin kaikenlaista, mutta eipä kaikesta enää kehtaa huudella kun pieni äänekäs vähemmistö R+ -kouluttajia älähtää kovaan ääneen. Yhtään ei saisi antaa painetta, vaan naksuttimella vaan koulutettava kaikki. Ehkä kymmenen vuoden päästä ensimmäinen kokonaan paineeton hevonen on kilparadoilla ja uskon sitten, että sekin voi ainoana menetelmänä toimia. Muuli on sen suhteen jo menetetty tapaus.

Tässä kohtaa googlasin jo vähän muulikuolaimiakin, ja Cindy K. Robertsin Whoa mule Bridle vaikutti aika mielenkiintoiselta. Se on siis kuin bosal (eli kuolaimeton) ja paine tulee leuan alle ja turvan päälle. Hintakaan ei ole paha. Mutta kokeillaan nyt ensin bosalilla.

Noniin, takaisin aiheeseen. Muulilla on todella kova oma tahto ja Sanna miettikin, että onkohan olemassa muulia, joka olisi ns opitusti avuton. Aika pitkään saisi muulia nujertaa, ennen kuin se menee tuohon tilaan.

Selkäännousussa oli ollut taas ongelmia. Muuli päästää selkään, mutta lähtee siitä sitten hätäilemään liikkeelle ennen lupaa. Ottaa leivän, mutta sen jälkeen soronoo. Muuli ei tunnu panikoituvan kuitenkaan. Ratsastuksessakin Muuli on edelleen alussa testannut että onko pakko kuunnella ja voiko kuitenkin mennä miten haluaa. Onneksi selässä on Sanna, joka ei todellakaan anna Muulille sellaisia mahdollisuuksia. Ja kun Muulille pari kertaa muistuttaa ettei kannata tehdä omia kuvioita, on se kiltti. Varsinkin kotimatkalla se on kiltti ja rauhallinen, onneksi.

Juteltiin myös Muulin jatkokoulutuksesta, koska Sanna arveli, ettei ryöstämistä välttämättä saa siitä koskaan pois, mutta Muulia on vain opeteltava lukemaan ja ennakoimaan tilanteet. Pääsääntöisesti Muuli toimii ja menee hyvin, mutta sen oma tahto on niin kovin vahva. Sovittiin, että Muuli on vähän vähemmällä liikutuksella kesäkuun (ja halvemalla kuukausimaksulla) ja heinäkuun alussahan haen sen kotiin. Silloin alkaa kesälomani ja ehdin hyvin ratsastaa Muulilla joka päivä. Tulee se minuakin ihan varmasti testailemaan kotona ja saan ainakin alussa olla supernapakka sen kanssa. Onneksi se on yötäpäivää ulkona kesän ajan ja kumpa helle riittäisi heinäkuullekin, siitä on Muulin kanssa pelkästään etua.

Lue lisää

Kissojen raakaruokinta ei ole salatiedettä

Olen ruokkinut kissojani aina raakaruokinnalla, tai siitä lähtien kun ensimmäisen oman kissani ostin keväällä 2006. Sysäys raakaruokintaankin oli tämän kissan emän omistajan ansiota. Hän aivopesi tällaisen kitekatilla maalaiskissoja ruokkimaan tottuneen nuoren tuoreen rotukissanomistajan raakaruokinnan maailmaan, enkä ole katunut. Onhan raakaruokinta noin 100 kertaa parempaa kissan terveyden kannalta kuin sateenkaaren värinen kuivamuona.

Tuolloin meitä raakaruokkijoita oli jo paljon, osa laski "lisät" tarkkaan, osa ei. Minä en. Ostin Mirjam Nummisen kirjan "Kissallesi terveyttä ja pitkää ikää"-kirjan raakaruokinnasta, tulostin netistä lisää kissaruokaohjeita ja aloin kokkaamaan.

Alussa ostin lihoja Kennelrehulta ja Vauhtiraksulta. Tein kissoille murekkeita uunissa, jotka kuumana pilkoin ja pakastin, keitin kanaa ja katkarapuja, pakastin, leikkasin lihoja ja pakastin. Tein kissoille jopa oman ruokalistan, jossa ne saivat eri lihaa kolmesti päivässä. Kaupasta hain silakkaa, muut ostin Kennelrehulta. Mitään lisiä en tuohon aikaan antanut, mutta kissat voivat hyvin.

Jossain vaiheessa tuli taantuma ja ruokin kissoja lähinnä Latzin märkäruuilla. Silloin toinen kissamme sai myös muroja, mutta toinen oli täysin raa'alla, koska se meni ja menee edelleen ripulille teollisesta ruuasta. Se on juuri tämä, joka jo synnyinkodissaan sai pelkkää raakaruokaa. Parin vuoden jälkeen ryhdistäydyin ja nyt kissat ovat olleet raa'alla jo seitsemän vuoden ajan.

Kissojen kohdalla en puhu barffista, koska luut eivät niin isona osana kuulu kissan ruokavalioon. Broileirn siivet sellaisinaan tai kokonaisina ovat osa menyytä, mutta eivät barffn vaatimalla prosenttitasolla. Kissojen kohdalla puhutaankin siis raakaruokinnasta.

Sinkkitabletit morttelilla jauhoksi

Olen aina koostanut kissojen menyyn ajatellen hiirtä ja sen koostumusta. Hiiressä on lihaa, karvoja, luita, sisäelimiä ja kaikkea muuta. Ostaessani lihoja, ostan siis sydäntä, sisäelinseosta ja lihaa. Karvoja en ole viitsinyt ruokaan jauhaa mukaan. Ostan näitä suunnillen siinä suhteessa, kuin kuvittelen pulskan viljahiiren niitä sisältävän. En kuitenkaan punnitse, nappaan eläinkaupan laareista fiiliksen mukaan.

Lisiä aloin laittaa kissojen ruokiin pari vuotta sitten. En hifistele niidenkään kanssa, vaan lasken, paljonko kissan tarve on ja lisään sen purkista. Lihoissakin on mukana näitä lisiä, mutta menisi liian vaikeaksi punnita kaikki eri lihalaadut, selvittää paljonko kussakin on vaikka sinkkiä ja antaa sinkkitablettia vain puuttuvan osan verran. Tällä tavalla kissa saa lisiä vähän liikaa, mutta harvassa on yliannostuksesta vaaraa.

Lisien määrät tsekkasin tällä kertaa Viiruvarpaat-blogista, jossa on muutenkin hyvää tietoa raakaruokinnasta

Mainittakoot vielä, että tämä vanhempi koko ikänsä raakaruokittu kissa oli juuri verikokeissa ja ne olivat priimaa. Mutta tämähän ei periaatteessa kerro mitään, koska on niitäkin kissoja, jotka elävät parikymppisiksi pelkällä Latzin kuivamuonalla.

En anna kuivamuonaa, koska se ei mielestäni ole missään mielessä sopivaa ravintoa kissalle. Vaikka se sisältäisi kaikki kissan tarvitsemat vitskut ja proteiinit, on se silti kuivaa. Ja koostumukseltaan kuiva ruoka ei missään nimessä ole kissalle luonnonmukaista sapuskaa. Kissa ei ymmärrä juoda tarpeeksi ja altistuu helposti munuaisvaivoille. Niiden johdosta lopetetaan aika paljon kissoja, olisi mielenkiintoista tietää korreloiko sen kissan ruokinnan kanssa.

Videoin tuoreimman lihasatsini ja koostin siitä videopostauksen YouTubeen. Saman sisällön kirjoitan tähän postaukseen, joten videon katsominen ei ole välttämätöntä.

Ja näin minun raakaruokintani tapahtuu.

Kävin ostamassa eläinlihakaupasta F-Animalista 15 kiloa lihaa suunnilleen näin:

500g rasvaista lohta
2 kg broilerin siipeä jauhettuna
3 kg lammasta jauhettuna (sisäelimet mukana)
3 kg broilerin siipeä jauhettuna
4 kg broilerin palalihaa
2,5 kg hevosen lihaa jauhettuna
= 15 kg

Koska kissani syövät lihaa yhteensä 200 grammaa päivä (25g/kissakilo ja kissat painavat yhteensä 8 kg), riittävät lihat 75 päiväksi. Sen perusteella laskin tarvitsemani lisät, eli vitamiinit, mineraalit ja omegat.

Jodi
Jodin tarve on 8 kilolle kissaa 0,176 mg/vrk (22 µg per kissakilo) eli 13,2 mg koko ajalle. Islamerin merilevässä on jodia 862 mg/kg eli grammassa on jodia 0,86 mg. Jotta saan jodin tarpeen katettua Islamerilla, on sitä annettava 15,34 grammaa. Videolla olin laskenut määrän hieman isommaksi, noin 20 grammaan. Jodin tärkeydestä kannattaa lukea Pikkupetojen blogista. Kerran laskin virheellisesti merilevän määräksi 100 grammaa 10 kiloon lihaa. Kissat ovat edelleen hengissä.
Jodin laskeminen oli minulle lyhyen matikan avulla jotenkin tosi ylivoimaista, mutta onneksi sain apua eräästä raakaruokintaryhmästä.

Rauta ja tauriini
Tarpee tulevat täyteen lihasta. Kissalle tauriini on välttämätöntä, mutta sitä on kaikessa lihassa. Erityisesti kuitenkin sydämissä. HUOM! Tauriini tuhoutuu kypsentäessä, mutta toivottavasti et muutenkaan paistele lihoja kissoille.

Sinkki 
Sinkin tarve on 2 mg/painokilo/vrk (Viiruvarpaat-blogi) eli meillä kahdeksan kiloa kissaa tarvitsee sinkkiä 16 mg päivässä. Ostamissani Vidan Vahva sinkki-tableteissa on kussakin 25 mg sinkkiä, joten tarvitsen kissoille  48 tablettia. 75 päivän tarve on siis 16 mg x 75 = 1200 mg.

Kalsium
Kissan kalsiumintarve on 100mg/painokilo eli meillä 800 mg/päivässä. (Viiruvarpaat-blogi) 75 päivälle tarvitsen kalsiumia 60 grammaa. Graun Calcium Plus sisältää kalsiumia 32%, joten tarvitsen sitä noin 190 grammaa. Videota jos katsoo, niin huomaat, kuinka laskin tuon väärin ja olin laskenut tarpeeksi 60 grammaa. En nimittäin katsonut purkista valmisteen kalsiumpitoisuutta, koska arvelin sen olevan täyttä tavaraa. Lisäksi ruuassa oli jo jauhettua broilerin siipeä, jossa on myös kalsiumia, joten koko määrää ei tarvitsekaan ottaa purkista.

Psyllium
Annan kuitua siksi, että kakka tulee paremmin. Kuitua laitan ruokaan 1%, joten psylliumia lisäsin 150 grammaa. Oikeasti tuo psylliuminkuorijauhe sisältää kuitua vain 85%, mutta en ottanut sitä huomioon laksuissani.

Kalanmaksaöljy/Kalaöljy
Jos minulla on kalanmaksaöljyä, en laita ruokaan maksaa ja jos kaapissani on valmiina kalaöljyä, niin ostan eläinruokakaupasta vielä esimerkiksi broileirin maksaa.
Möllerin kalanmaksaöljyn ohjeeksi sain 0,5ml/painokilo/päivä (Viiruvarpaat-blogi) eli kahdeksaan kiloon kissaa tarve on 4 ml eli koko ajalle 300 ml. Omassa pullossani oli tosin jäljellä vain reilu puolet, eli kissat saivat tätä ruokaansa vajaat pari desiä.

Nyt älä vaivu epätoivoon, ei näiden laskeminen kovin vaikeaa ole! Jodin määrän laskeminen oli itselleni haastavinta, koska annettava määrä on kovin pikkuinen. Kun vain tsekkaa kissan tarpeet, katsoo purkista pitoisuuden ja laskee, niin määrät saa nopeasti selville.

Käytännössä

Sulatin lihoja kolme päivää jääkaapissa. Siltikin isoimmat palat olivat vielä aika jäidiä ryhtyessäni sekoittelemaan lihoja, mutta sulivat nopeasti huoneenlämmössä sen verran, että sain niitä saksilla pilkottua.

Jätin kokolihanpalat aika isoiksi, mutta kuitenkin sen verran pilkoin, että 200 gramman pussiin mahtuu muutakin.

Lisät sekoitin pienempään määrään jauhettua lihaa, tällä kertaa sekoitin ne jauhettuun loheen ja broilerin siipeen. Lopputuloksena minulla oli kaksi kulhoa, pieni määrä vitamiinihaujetta ja isompi satsi lihaa. Joskus olen sekoittanut vitamiinitkin suoraan isoon lihamäärään, mutta silloin niitä on aika vaikea saada tasaisesti.

Lisät (poislukien kalanmaksaöljy) sekoittuvat mukavasti jauhettuun loheen.

En nytkään punnitse lisäjauhiksen määrää, mutta silmämääräisesti arvioin, minkä kokoisista kikkareista saisin sen riittämään 75 päivään. Alussa otin sitä siis lihapullan kokoisen kikkareen ja lopussa enää sormenpään kokoisen. Näin se vaan menee.

Lihat pakkaan kertakäyttöisiin litran pakastepusseihin. Isokätiselle suosittelen lämpimästi kahden litran pusseja. Kun kahmaisen kourallisen lihaa, on se aika tarkkaan 200 grammaa, mutta punnitsen pussin silti vaa'alla ennen solmimista. Pussit ovat painoltaan 190-210 grammaa, eli keskimäärin 200.

Enhän voi mitenkään taata sitä, että pussit olisivat koostumukseltaan täysin identtisiä. Toisiin tulee enemmän jotain lihaa kuin toisiin ja lisien määräkään ei ole täydellisen identtinen. Uskoisin kuitenkin, että saanti tasaantuu viimeistään kahden viikon välein.

Kissat saavat myös ihan kaupasta lihaa sillointällöin. Esimerkiksi katkarapuja herkkuateriana, broilerin siipiä maustamattomina, silakoita, possun kieltä jne. Sitten ne saavat toki myös jauhelihaa ja kanaa, jos olemme itsellemme tekemässä ruokaa. Ja toinen saa välillä teollistakin yhden annospussillisen.

Lihapussit kannattaa painella litteiksi, koska silloin ne sulavat jääkaapissa nopeasti ja vievät pakkasessa vähemmän tilaa. Meillä vie 15 kiloa lihaa reilun pakastelokerillisen, el vajaat kaksi lokeroa jää vielä ihmisruuille pakastimessa. En jemmaile pussittamattomia lihoja koskaan pakkasessa, vaan ostan eläinruokakaupasta aina koko satsin kerralla.

Kissat saavat pussista kolmesti päivässä. Paitsi jos ovat supernälkäisiä niin voidaan jo illalla avata seuraavan päivän pussi. Meillä ruokitaan kolmesti päivässä.

Lihapussit menossa pakkaseen

Kissojen sheissen määrä on hyvin vähäinen eikä paska haise pahalta. Tai siis haiseehan se paskalta, mutta ei kuolemalta. Huomaan kyllä heti, jos toinen on saanut teollista yhden aterian, paskan määrä on kolminkertainen raakaruokittuun kissaan verrattuna. Saahan kissa siis paskoa, mutta tuo kertoo sen, paljonko teollisessa ruuassa on sellaista höttöä, jota kissa ei tarvitse ollenkaan.

Raakaruokittujen kissojen ei pitäisi juuri koskaan juoda vettä, koska ne saavat melkein kaiken tarvitsemansa veden ruuasta.

Sellaiselta kerran syödyltähän se näyttää

No olihan siinä vähän salatiedettä mutta ei tarvitse olla

Ajattele, jotkut saa kissansa pidettyä hengissä Kitekatilla eivätkä edes mieti, että tekevät jotain väärin! Lisätön raakaruoka ei vaan voi olla huonompi vaihtoehto. Se on mahdotonta.

Jotkut pitävät kissansa hengissä kuivamuonilla, vaikka silloin pitäisi elsujen jo koputella oven takana. Se on vähän sama kuin ruokkisi lapsensa pelkillä hamppareilla tai hevosensa pelkällä Greenlinella. Pysyyhän nekin hengissä, mutta ei ravinto kovin luontaista tai terveellistä ole.

Ajattele kissaasi. Jos se nyt elää vaikka laadukkaillakin kuivamuonilla, heitä he helvettiin ja osta tilalle lihaa. Voi olla että alkuun joudut mortteloimaan päälle kuivamuonahippusia, että kissat suostuvat syömään, mutta kyllä ne siitä oppii. Kuivamuonassahan on vielä sellainen vittumainen ominaisuus, että kissalle jää himo sitä kohtaan. Se on hiilaripaskaa ja kissalle iskee viekkarit, kun hiilarintulo loppuu.

Lisäys jälkikäteen blogitekstiin: Videolla kerronkin jo, että on turvallisinta pitää laadukkaat täysravintomärkäruuat kissan ruokavaliossa ja antaa niitä puolet ja lihoja puolet. Tässä tapauksessa lisiä ei tarvitse enää purkista lisätä.

Kissa on 100% lihansyöjä, se ei todellakaan tarvitse riisiä tai perunaa ruokavalioonsa. Se kaikki tulee paskana toisesta päästä ulos eikä tee hyvää kissan terveydelle.

Korjataan vielä vähän vääriä uskomuksia

• Raksut eivät ehkäise tai poista hammaskiveä. Sitä ehkäisee parhaiten broilerin siivet, possun kieli ja muut isot palalihat, joita kissa joutuu oikeasti jyystämään
• Kissasta ei tule verenhimoinen peto saatuaan lihaa
• Kissalle syötettävän lihan voi ihan hyvin kerran sulattaa ja sitten pakastaa
• Kissa ei voi saada kaupassa myytävästä kanasta salmonellaa (koska siinä ei ole salmonellaa), eli kanaa ei tarvitse kypsentää.
• jos kissa kuitenkin sattuisi syömään salmonellalihaa, sille ei käy mitään, koska sen ruuansulatus handlaa salmonellan
• Broilerin siivet pitää antaa raakana
• Kypsennys tuhoaa kaikista lihoista paljon vitskuja, eli kissojen takia lihoja ei pidä kypsentää
• Kuivamuonaruokinta altistaa virtsakiville, koska kissa ei juo tarpeeksi ja pissa muuttuu liian happamaksi. Yleensä vääriin paikkoihin pissaava kissa on joko leikkaamaton tai sitten sillä on virtsakiviä ja se pitäisi heti viedä eläinlääkäriin.

 

Oikeaa tietoa (ei mututietoa):

Kissojen raakaruokinnan lautasmalli (Milla Ahola&Sari Toivola)
Kissojen ravitsemukselliset tarpeet ja raakaruokinta, Katariina Koskela. Hamkin opinnäytetyö.
Pikkupedot-blogissa on paljon hyvää tietoa raakaruokinnasta
NRC:n ravintoainesuositukset kissalle (englanniksi)

Lue lisää

Historiallisen ratsastuksen SM-kilpailuja seuraamassa (+vlog)

Satuin olemaan vapaalla, kun täällä Järvenpäässä Ainossa järjestettiin historiallisen ratsastuksen SM-kilpailut. Järjestäjänä oli Historiallisen ratsastuksen seura, joka on SRL:n alainen ratsastusseiura ja edistää nimensä mukaisesti historiallista ratsastus- ja hevosmiestaitoa.

En ollut paikalla koko päivää, mutta katsoin Skill at Arms-luokista vaativimman. Siinä on tuhottoman paljon eri tehtäviä tehtäväradalla ja tuomari arvioi tehtävien teknistä suorittamista että ratsastusta. Ratoihin voit tutustua täällä. Kouluratsastuskin on alkujaan ollut sotilaiden harjoittelua sotatanteretta varten. Jaakko Nuotio kertoi luokan lämmittelyn lomassa lajin historiasta ja esimerkiksi avotaivutus ja pohkeenväistö ovat tärkeitä liikkeitä sotimistilanteessa, tai olisivat olleet, jos hevosia olisi oikeasti käytetty lähitaisteluissa.

Sodissa ei käytettykään raskaasti armoroituja sotahevosia?

Postausta tarkennettu seuraavien kappaleiden kera 28.5.2018

Blogin pitkäaikainen lukija, suuri aasien ystävä ja historianörtti Sari Toivola selvitteli Muuliblogin lukijoille hevosten käyttöä entisajalla. Lähteenä tomi Hannele Klemettilän kirja Federicon haukka ja muita keskiajan eläimiä. Kirja on ilmestynyt 2013 ja sen on kustantanut Atena Kustannus.

Keskiaikaisista sotahevosista puhuttaessa näemme sielumme silmin kohti vihollisten rintamaa laukkaavia ja hevosen selässä urheasti taistelevia ritareita. Ratsuväkeä onkin totuttu pitämään merkittävänä osana keskiajan sodankäyntiä, mutta oletus ratsuväen ja sotahevosten valtavasta merkityksestä keskiajan sodankäynnissä ei nykytiedon mukaan todennäköisesti pidäkään paikkaansa.

Siitä huolimatta, että kallis ja pitkälle koulutettu hevonen kuului kiistatta jokaisen keskiaikaisen ritarin perusvarustukseen, sen rooli varsinaisessa sodankäynnissä lienee ollut luultua pienempi. Keskiajalla sodankäynnin pääpaino oli pitkissä piirityksissä, joissa ratsusotilailla ei luonnollisestikaan ollut mahdollisuutta päästä ratkaisevaan rooliin. Kenttätaisteluita oli vähän ja ritareiden merkitys niiden ratkaisemisessa oli niin ikään suhteellisen vähäinen. Tämä tarkoitti sitä, että arvokkaiden ja pitkälle koulutettujen sotahevosten käyttö painottuikin varsinaisten sotatilanteiden sijaan turnajaisiin.

Turnajaiset olivat järjestettyjä taistelunäytöksiä, joiden tarkoituksena oli toimia viihteen ohella myös sotaharjoituksina. Turnajaisissa järjestettiin kaksintaisteluita niin ratsain kuin jalkaisinkin ja niihin kuului myös ryhmätaisteluita. Turnajaisten merkitys sotataitojen harjoittelussa on kuitenkin osoittautunut verrattain vähäiseksi. Useat ristiretkien kaudelta peräisin olevat esimerkit ovat osoittaneet, etteivät turnajaistaktiikat useimmitenkaan olleet sovellettavissa todellisiin sotatilanteisiin. Sydänkeskiajalta on löydetty merkkejä niin tappioita jalkaväelle kärsineistä ratsujoukoista kuin paikalle ratsain saapuneista ritareistakin, jotka laskeutuivat alas hevosen selästä taistellakseen jalkaisin. Joitain esimerkkejä toki löytyy myös sellaisista tapauksista, joissa turnajaisissa opituista tekniikoista ja liikkeistä on ollut selkeää ja jopa ratkaisevaa hyötyä todellisissa sotatilanteissa, mutta itsestäänselvyytenä sitä ei voitane pitää.

Keskiaikaisten sotahevosten koulutukseen panostettiin paljon aikaa ja rahaa. Nopeiden ja tarkkojen liikkeiden, sekä ihmisen ja hevosen välisen saumattoman yhteistyön huippuunsa hiominen edellytti satojen tuntien harjoittelua. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, sotahevosten ensisijainen paikka ei lopulta ollutkaan sotatantereella vaan turnajaisissa, joissa ritarit hevosineen pääsivät esittelemään taitojaan hurraavan yleisön edessä.

Jaakko Nuotio, joka voitti myös tämän kyseisen luokan.

Keskiajalla turnajaishevoset suorittivat tuosta noin vain levadet sun muut, mutta niitä ei nykyään näillä Skill at Arms-radoilla tarvita. Luokassa oli yksi tuttu osallistuja, Herajoen ratsastuskeskuksen omistaja Pirjo Tani-Koivula. Tiedän Pirjon kisaavan myös Working Equitationissa, joten kysyin miten lajit eroavat toisistaan. Pirjo vastasi, että kun WE:ssä hevosen suoritus ja puhtaat liikkeet ovat pääosassa, on tässä historiaratsastuksessa enemmän painoa tehtävien suorittamisella. Hetkinen, siis jopa Muuli voisi pärjätä tässä, koska WE-radoille siitä ei koskaan ole. Onneksi kummallakaan radoilla ei ole sauvakäveleviä ihmisiä, pelkästään härkää, villisikaa ja peitsiä.

Noin muuten lajit näyttivät melko samanlaisilta, paitsi että Skill at Armsissa oli melkein koko ajan ratsastajalla kourassaan joko peitsi, keihäs tai miekka. Hevosta piti näinollen ohjata yhdellä kädellä, tosin tämän tason hevoset olisivat ratsastettavissa myös pelkällä istunnalla.

Tässäkin lajissa on siis etua, jos hevonen on rodultaan PRE tai lusitano, joka kokoaa jo luonnostaan ja on sen takia nopea kääntyjä.

Historiallisen ratsastuksen seura kertoo nettisivuillaan vielä, että hyvin koulutettu hevonen oli todella kallis ja siitä pidettiinkin erinomaista huolta.

Ratsastajat ja toimihenkilöt olivat pukeutuneet tyylikkäästi keskiaikaisiin vaatteisiin. Katsomassani luokassa yhdellä ratsastajalla oli ratsastuskypärä, muut menivät ilman. Hevosten varusteet olivat upeita! Suosittelen ehdottomasti tutustumaan lajiin ainakin katsojan roolissa. Uskoisin että tämä uppoaa myös perheen kaksilahkesiiin, on nimittäin todella paljon katsojaystävällisempää kuin esteratsastus tai koulunylpytys!

Tapahtuman virallisena kuvaajana oli Tiia Tahvanainen, mutta yritin tosi kovasti saada jotain aikaiseksi omalla kamerallani. Ei ollut helppoa. Videolta näkyy meihinki ehkä helpommin.

Näiltä tyypeiltä katkottiin päät.

Tämä on lempikuvani tältä päivältä.
Siinä lähdetään alkutervehdyksestä suorittamaan.

Pirjo Tani-Koivula ja Xenon tulivat toisiksi.

Lue lisää