Muulilla on hinkutettu kentällä aika paljon, olisikohan ratsastuskertoja takana nyt noin 20 tai peräti 25. Lasken tähän mukaan siis myös viime kesän ratsastukset. Ajatuksissa oli päästä maastoon jo aikoja sitten, mutta Muuli ei tuntunut ihan sellaiselta ratsulta, jolla tuntuisi kivalta lähteä maastoilemaan. Jonkinlainen ohjaus ja jarrut pitäisi mielestäni löytyä ensin kentällä, jotta niitä voi lähteä hakemaan maastostakin.
Muulihan oli kyllä aktiivisesti hakeutunut maastoon ihan ratsastajan kanssa. Kesäkuussa se räpelsi metrin korkean kentän takaportin yli ja paineli maastoon kuskinsa Oonan kanssa. Muutama viikko sitten maastoreissu tuli ajankohtaiseksi ihan yllättäen. Tallinomistaja ratsasti hevosellaan kentällä ja Oonan kanssa oli sovittu ratsastuskerta Muulilla. Varustin siis Muulin puomilla, mutta istuinkin tallinomistajan hevosen, Hönön, selkään. Tallinomistaja lähti taluttamaan Muulia ja Oonaa.
Hönö on varsin maastovarma hevonen, jota on käytetty aiemminkin luottohevosena ei-niin-maastovarmojen hevosten kanssa. Tämä taisi olla peräti ensimmäinen kerta kun ratsastin sillä.
Kentällä ei pyöritty kuin sen verran, että Oona kiipesi selkään ja sitten maastoon. Lenkki oli sellainen, jota olen Muulin kanssa kävellyt. Pituutta sillä oli ehkä kaksi kilometriä. Minä ratsastin edellä kuvaajana toimien ja Muuli tuli perässä. Muuli ei tuntunut hötkyilevän mitään ja vaikka Hönö säpsähteli pari kertaa, ei Muuli ottanut siitä yhtään mallia. Menimme tietenkin vain käyntiä ja odottelin Muuli aika monta kertaa, sillä kun ei ollut mikään kiire Hönön perään.
Oonan mukaan Muuli ei vaikuttanut tikittävältä aikapommilta, eikä se tehnyt mitään omia levadeitaan reissun aikana. Luultavasti sekin nautti päästessään pois kentältä ja maastoon.
Kaikki postauksen kuvat ovat
Aasileirin agilitytreeneistä ja ne on ottanut Veera Saarinen. Veera
kirjoittaa blogia Porkkanan voimalla, johon pääset kuvaa klikkaamalla.
Olen harrastanut Muulin kanssa agilityä ihan huvikseni ja sen enempää tavoitteita asettamatta jo vuoden ajan ja roiskinut menemään ihan mututuntumalla.Kehitin erilaisia esteitä ja tehtäviä tavaroista, joita löysin tallilta ja joita olin nähnyt käytettävän muualla. Muuli kuitenkin teki kaikki uudetkin esteet melko helposti.
Teen uudet jutut aina ensin positiivisella vahvistamisella suurin piirtein tällä kaavalla:
Muuli katsoo estettä -> kauraa
Muuli lähestyy estettä -> kauraa
Muuli koskee estettä turvalla ja/tai kaviolla -> kauraa
Muuli ottaa askeleen esteen yli/ali/läpi -> kauraa
Muuli suorittaa tehtävän -> kauraa.
Stepistä seuraavaan siirtyminen sujui "itsestään" eli yleensä Muuli alkaaa tarjota jo seuraavaa vaihetta, ja kun se on tehnyt sen tarpeeksi monta kertaa, en enää palkitse edellisestä vaiheesta.
Näiden steppien jälkeen pystyn todennäköisesti lähettämään Muulin esteen yli/ali/läpi, millainen se sitten onkaan. Olin toivonut, että joutuisin jumppaamaan Muulia edes hieman esteen edessä ennen kuin se suotuisi kävelemään lötköpuomien läpi. Toisin kävi.
Agilityähän voi kilpailla ihan kovallakin tasolla liittymällä The International Horse Agility Clubiin. Clubissa on kuukausimaksu, ja sillä saa joka kuukausi tasolleen sopivan radan ja mahdollisuuden osallistua kilpailuun. Kilpailuun osallistutaan niin, että rata rakennetaan ratapiirroksen mukaisesti omalle kentälle ja suoritus kuvataan yhdellä otolla. Näin agilitytreeniinkin tulee joku tavoite ja ehkä uusia ajatuksia. Agility Clubissa on omat sarjat hevosille ja aaseille. Eräs tuttu aasinomistaja Englannista on osallistunut näihin useasti. Kilpailuvideoita voit katsoa Clovelly Donkeys YouTube-kanavalta. Kuten huomaat, agilityä voi suorittaa aasin ollessa narussa, vapaana tai selästäkäsin. Naru ei saa kiristyä missään vaiheessa, vaan siinä pitää olla koko ajan "hymy".
Renkaiden ylitystä helpotettiin
laittamalla maahan ensin vain yksi rengas ja renkaita lisättiin niin,
että ne olivat melko harvassa. Muulia palkitsin siitä, kun se astui
renkaan päälle ja ekstrapalkinnon se sai jos rengas nousi pystyyn.
Kysyin muuten eräässä KKK-ryhmässä Facebookissa joskus, että onko Suomessa Horse Agility Clubiin kuuluvia hevosenomistajia. Kukaan ei varsinaisesti vastannut kysymykseeni, sen sijaan sain kuulla monen viestin verran kuinka agilityesteitä voi rakentaa kaikesta tallilta löytyvästä tavarasta. Sitähän minä juuri kysyin.
Hevosagilityn taso on Suomessa siis ihan lapsen kengissä ja tietenkin todelliset tuupparit naureskelevat hassuille ponitädeille, jotka tätä harrastavat. Onhan meillä kyllä yksi stara, nimittäin Kalev Tyllinen, joka on kirjoittanut aiheesta kirjankin. Tässä video vuodelta 2015, jossa Kalev esittelee Agilityä Hetassa. Kirja ei vielä ole kirjahyllyssäni, mutta laitan tilauksen sisään asap. Kirjan kuvaus vakuutti ainakin minut. Hintaa kirjalla on 20 euroa.
Vaikka agilityä ei ainakaan vielä oteta vakavana kilpailulajina (ehkä hyväkin), on sen treenaaminen mitä parhainta tekemistä vakavamielisen koulutuuppauksen rinnalle. Siinä yhdisyy maastakäsittely, positiivinen vahvistaminen ja hauskuus. Kuka omistaja edes voisi olla naama norsunv*tulla opettaessaan idän ihmettään pyörittämään hulahulavannetta kaulansa ympärillä?
Koska itse olen valveutunut agilityharrastaja, oli Aasileirille tietenkin saatava joku opettamaan agilityä. Se on myös sellainen laji, joka sopii hyvin aaseille. Bongasin Riina Harisen hyvissä ajoin alkukeväästä tästä samaisesta KKK-ryhmästä ja hän lupasi tulla opastamaan meille agilityn saloja. Tai ei siinä mitään saloja ole, jos operantti kouluttaminen on tuttua, niin agilityssä koulutetaan positiivisella vahvistamisella, eli naksaus ja nami.
Eläimiä lähdettiin siedättämään uusiin ja mahdollisesti pelottaviin asioihin niin, että niistä tehtiin mahdollisimman helppoja. Kun eläimet suhtautuivat esteisiin hyvin, nostettiin vaikeustasoa pikkuhiljaa. Aasit, muuli ja hevonen oli jaettu kahteen ryhmään ja päivän ensimmäinen ryhmä treenasi pressun ylitystä. Pressu rullattiin aluksi niin pieneksi pötköksi kuin mahdollista, jolloin sen yli pääsi helposti astumaan pressuun koskematta. Treenien kuluessa pressua taiteltiin pikkuhiljaa suuremmaksi ja eläimet kävelivät sen yli ilman mitään ongelmia!
Pressu sijoitettiin taktisesti kentän aidan viereen ja se aidattiin toiselta puolelta parilla estekannattimella ja puomilla, tehtiin siis kuja. Tämä helpotti tehtävää ja antoi eläimille selkeän kujan, jota kulkea.
Iltapäivällä tämän saman kolmen aasin ja yhden hevosen muodostaman ryhmän kanssa treenattiin samaan kohtaan rakennettua vesiestettä ja sekin sujui erinomaisesti kun vettä lisättiin pohjalle pikkuhiljaa kerrallaan ja pressun yli käveleminen oli jo tuttu juttu.
Aamupäivän osio oli minulle ja Muulille todella helppo. Muuli suoritti kaikki tehtävät ilman ongelmia, joten viihdytin itseäni opettamalla sitä astumaan takajalallaan auton renkaaseen ja riisumaan selkäänsä heitetyn pressun. Opetin sitä myös sietämään jumppapallottelua sen kylkeä vasten. Harmi, etten tajunnut antaa Muulia jollekin aasittomalle leiriläiselle, itse olisin voinut keskittyä kuvaamiseen. Toisaalta halusin saada tästä irti "koko rahalla".
Iltapäivällä lounastauon jälkeen pääsimme Muulinkin kanssa kunnolla hommiin. Riina pyysi ensin tekemään tehtäviä vapaana, sehän onnistui kyllä kun vain mätti kauraa suuhun hyvällä tahdilla. Sen jälkeen tuli meille ihan uutta asiaa, nimittäin ketjuttamista. Se toimii niin, että esteitä lisätään ketjuun ja vasta viimeisellä esteellä Muuli saa palkinnon. Viimeinen este oli meidän tapauksessamme jumppapallon tuuppaaminen.
Lähdin suorittamaan ensin kahta viimeistä estettä, eli pientä ristikkoa ja palloa, ja Muuli sai siis palkan vasta pallolla. Se tajusi jutun juonen nopeasti ja kiirehti askeleita kohti palloa, aivan kuten on tarkoituskin.
Aina parin toiston jälkeen lisäsin ketjuun yhden esteen lisää. Muuli tajusi jutun hyvin eikä edes kerjännyt (jep, olen epäonnistunut kun se kerjää tuuppimalla) kauraa. Se vain tuijotti palloa ja sinne piti nopeasti päästä.
Lopulta saimme ihan kunnollisen haasteen, suorittaa nämä esteet vapaana ketjuttaen! Eli vapaana niin, että palkan sai vasta viimeisellä esteellä. Rataa onneksi lyhennettiin kolmeen esteeseen, mutta tehtävä oli silti haasteellinen. Tässä kohtaa alkoi sataa vettä, joten samassa treeniryhmässämme olleet aasit poistuivat kentältä talliin ja niiden perässä myös ihmiset. Muulille tämä oli aika tiukka paikka kun se tuijotti pois päin kulkevia ihmisiä.
Oli oikeasti todella hyvä päästä agilityoppiin ihan ohjaajan kanssa! Sain palkkaamista järkevämmäksi ketjuttamisen avulla ja luottoa siihen että Muuli tulee perääni vaikka se hetkeksi jäisikin tuijottelemaan jonnekin muualle. No ei se joka kerta tullut mukana, mutta Muulin sai haettua helposti ja riimusta talutettua takaisin tehtävien suuntaan.
Olisi aika mukavaa löytää Uudeltamaaltakin joku agilitymaikka, jolta voisi ottaa irtotunteja joskus ja jouluna. Koska ratsastustunnit eivät valitettavasti ole vieläkään ajankohtaisia, voin ihan hyvin ottaa toisenlaisia tunteja. Jos siis tiedät jonkun tai koet olevasi amatöörinä alan huipulla, laita ihmeessä viestiä!
Tavoitteeni jatkossa on oppia ohjaamaan Muulia narun sijaan omalla kehollani ja saada se ravaamaan vierelläni tai perässäni, kunhan ravaa. Seuraavan kerran kilpailemme Muulin kanssa agilityssä yleisön edessä Elmamessuilla marraskuussa. Elma tapahtuu Messukeskuksessa isänpäiväviikonloppuna enkä vielä tiedä minä päivänä eläinlajien välinen agilitykilpailu järjestetään. Tule ihmeessä moikkaamaan ja katsomaan!
Saatat ehkä miettiä, että miksi niin hauskaan lajiin kuin agilityyn pitäisi ylipäätään saada tavoitteita? Siksi, koska jos ei ole tavoitteita, haaveita tai unelmia, kehitys pysähtyy. Ja kaikessa voi aina kehittyä. On aika tylsää ja jopa turhaa teettää Muulilla jotain tuttua temppua, jonka se osaa jo hienosti. Ja aina temppua voi hienosäätää ja muuttaa, jolloin eläin saa aivotyötä miettiessään mitä tekemällä saa tänään palkinnon.
Eihän ratsastuksessakaan tyydytä ikuiseen mummohölkkään tai kiitoraviin. Ainakaan toivottavasti.
Nopealla palkkaustahdilla saadaan tuloksia aikaan
Riina puhui paljon siitä, kuinka vaatimustaso pitää olla alussa niin matala, että palkkaustiheyttä voidaan kasvattaa. Aasinomistajat olivat varautuneet hieman huonosti palkkioiden suhteen jolloin palkitsemista jouduttiin tekemään voikukanlehdillä. Niiden antaminen on hidasta kun ne ovat mytyssä taskussa, joten ne eivät oikein sovi palkinnoiksi. Itsehän käytän vain kauraa koska se on a) ilmaista b) helposti annettavaa.
Yksi temppu oli ison pallon tuuppaaminen turvalla tai kaviolla. Tehtävä alkoi luonnollisesti sillä, että ensin palkittiin palloon katsomisesta, sitten haistelemisesta ja sen jälkeen tuuppaamisesta.
Alla olevalla videolla Riina kertoo naksutinkouluttamisen perusjutuista ja näyttää kuinka tiheästi Elkkua on palkattava, jotta se hoksaa mitä tekemällä se saikaan palkan.
Videot latasin tällä kertaa Aasiyhdistyksen YouTube-kanavalle, jotta sinnekin tulisi jotain eloa pitkästä aikaa. Jos aasit kiinnostavat, käy ihmeessä kurkkaamassa muutkin videot täältä! Ne taitavat olla suurimmaksi osaksi minun käsialaani.
Siedättämisellä pelottavistakin asioista saa kivoja
Arjessa voi tulla vastaan tilanteita, jossa aasi pelkää suihkepulloa, loimea, kärpäshuppua, you name it. Ja tätä voidaan treenata eläinystävällisesti siedättämällä. Yksi aasi pelkäsi rapisevaa pressua, mutta koska pressu on niin kovin suuri, ei siitä voi tehdä kovin pientä myttyä. Aasia varten haettiin jätesäkki, jonka Riina taitteli kämmeneen sopivaksi mytyksi. Aluksi sitä näytettiin aasille kauempaa vain pieni hetki kerrallaan ja kun aasi katsoo tai haistelee pelottavaa asiaa, laitetaan pelottava asia selän taakse piiloon ja aasi palkitaan samalla.
Ajan kuluessa aasi, nähdessään jotain pelottavaa, lähteekin tutustumaan asiaan itsenäisesti ja omistaja on tietenkin skarppina ja palkitsee hienosta omatoimisesta toiminnasta.
Riina painotti harjoituksissa, että on paras jos voidaan työstää asiaa aidatulla alueella niin, että aasi on kokonaan vapaana. Tai jos se ei ole mahdollista, naru on löysällä ja aasin on mahdollista liikkua. Jos aasi kovasti hamuilee tai menee kokonaan liikkumattomaksi eikä reagoi, on menty liian pitkälle eikä aasille ole selvää, mitä tekemällä se saa palkinnon. Silloin vaatimustasoa madalletaan ja pelottava asia tehdään jälleen pienemmäksi.
Yksi kohta, missä aasi menee herkästi tuollaiseen "tilaan" on talutus. Aasit kävelevät ihmisten mielestä liian hitaasti, jolloin omistajalle voi jäädä veto päälle. Aasi tuntee siis painetta jatkuvasti ja vaikka se tekisi mitä, paine on päällä. Kun huomaa, ettei mikään auta, se menee joko passiiviseksi tai ryysii kokonaan irti; silloin paine viimeistään hellittää.
Kerroin irtohypytyspostauksessa, kuinka aasit tekevät asioita mieluiten yhdessä ja samaan aikaan. Käytimme tätä hyväksi kun pidimme lastaustreeniä Aasileirillä viimeisenä päivänä. Treeni tuli muuten ihan tarpeeseen, koska tullessa yksi issikka ja yksi aasi olivat pitäneet lastautumista täysin turhana toimenpiteenä ja jäivät mieluiten ulos seisoskelemaan. Ne kuitenkin lastattiin eläimiä pelottelematta ja stressaamatta, mutta hyvin hitaasti. Molempien omistajat tietenkin toivoivat että kotimatkalle päästäisiin lähtemään ennen kympin uutisia.
Koska meillä oli mukana kaverilta lainattu etupurkutraileri, oli se todella sopiva lastausharjoiteluun, koska sen läpi voi kävellä. Kaikilla ei suinkaan ole kotonaan etupurkua tai vaikka olisikin, ei sitä käytetä, mutta harjoittelussa tämä helpottaa todella paljon ja kun treenin loppuvaiheessa lisätään ketjuun myös peruutus, oppivat eläimet tulemaan ulos myös tavallisesta trailerista.
Kaikki postauksen kuvat otti Teija Jokinen
Kun trailerin läpi voi kävellä, voi toistoja tehdä nopealla tahdilla ja kun tehdään useita toistoja lyhyessä ajassa, oppii eläin parhaiten. Eläimet myös mallioppivat, eli kun treeneissä on useampi aasi ja joku suorittaa tehtävän hienosti, ottavat toiset siitä mallia.
Parkkeerasimme trailerin aidan viereen ja suljimme trailerin ja aidan välin agilityssä käytetyllä sillalla, jotta eläimet pääsevät sujauttamaan sillan ohi vain toiselta puolelta. Jos sellaista siis suunnittelevat. Yhtään sivusyöksyä emme muuten tainneet edes nähdä, paitsi Muulilta.
Noudatimme Aasileirin perjantain agilitykouluttajan Riina Harisen neuvoja tehdä traileriin menon kynnys mahdollisimman matalaksi alussa ja lisätä vaikeustasoa pikkuhiljaa sen mukaan, kuinka eläimet tehtävää suorittavat. Seuraavassa on tämän meidän tehtävän "stepit".
Trailerin molemmat lastaussillat ovat alhaalla ja se on avattu sisältä niin avoimeksi kuin mahdollista. Aasit talutetaan trailerin läpi ja palkitaan jokaisesta askeleesta.
Aasit talutetaan edelleen läpi, mutta nyt ne palkitaan sisääntulon jälkeen, tehdään pysäytys ja palkitseminen keskellä ja palkitaan kolmannen kerran ulostulon jälkeen.
Traileria kavennetaan edestä, eli toiselle puolelle laitetaan etupuomi. Läpikulkua jatketaan silti.
Pysäytykseen lisätään vaikeustasoa, nyt on peruutettava askel tai pari pysäytyksen jälkeen. Peruutuksista palkitaan ja lähdetään etukautta trailerista ulos.
Peruutuksen pituutta lisätään niin, että takajalat käyvät sillalla. Palkinto ja etukautta ulos.
Viimeisessä kohdassa, mihin leirillä päästiin, peruutettiin kokonaan trailerista ulos.
Lastausharjoittelussa pitää muistaa, että myös peruutuksessa palkitaan vaikka jokaisesta askeleesta jos se on tarpeen. Ihan samaan tapaan palkittaisiin jokaisesta askeleesta eteen päin jos eläin himmailee sillalla.
Emme laittaneet etu- tai takapuomia tai sulkeneet lastaussiltoja missään vaiheessa, koska harjoitteluaika oli rajattu. Siksi harjoitus jäi "tyngäksi". Harjoitus tapahtui käytännössä niin, että aamulla harjoittelimme vajaan tunnin (video on kuvattu heti aamulla) sitten kävimme sisällä pitämässä sadetta ja jatkoimme sen jälkeen traileritreeniä ehkä puolen tunnin verran. Teimme lisäksi talutusharjoituksia, mitkä eivät liittyneet lastaukseen.
Tämän jälkeen eläimillä oli taas tauko kun me ihmiset kävimme lounaalla ja sen jälkeen olikin kotimatka edessä. Kaikki eläimet menivät trailereihinsa hyvin sujuvasti ja nopeasti.
Yksi aasi ei suostunut menemään edes sillalle, joten sen tehtävä oli seisoa trailerin takana ja ottaa askel kohti siltaa. Se sai siitä palkinnon ja sen jälkeen pieni ympyrä ja uudelleen. Vepsän oppien mukaan trailerin takana tai ihan vieressä ei nimittäin seisoskella toimettomasti loputtomasti, vaan siitä lähdetään pois tai siinä tehdään töitä. Traileria myös katsotaan koko ajan, eli jos aasi kääntää pään pois, aasi käännetään takaisin kohti traileria.
Kirjava aasi osasi tulla hienosti
sillalle, mutta ei jatkaa matkaa. Harmaa sen sijaan olisi koko ajan
vängännyt itseään traileriin nauttimaan buffetista. Traileriin meneminen
ja siellä oleminen on hevoseläimille niin epäluonnollista, että ne
palkittiin ruhtinaallisesti.
Toinen aasi tuli hienosti sillalle, mutta jäi siihen seisomaan eikä liikkunut eteen. Sen tehtävä oli tulla sillalle, saada palkinto ja peruuttaa aktiivisesti pyynnöstä pois. Pieni kierros ja uusi yritys. Sillalle ei siis jäädä hengailemaan ja nauttimaan buffetista. Lopulta sekin aasi tuli omistajansa perässä traileriin.
Vepsä neuvoi kevään klinikassaan myös, että hevonen tulee ottaa mukaan trailerin valmisteluun. Minähän tein työtä käskettyä ja kun menin etukautta traileriin laittamaan toiselle puolelle etupuomia, oli Muuli minulla siinä pitkässä narussa. Sen sijaan, että Muuli olisi tyytynyt hengailemaan ulkona, se käveli etusillan sisään ja jatkoi matkaa ulos. Jouduin päästämään narun irti ja leiriläiset nappasivat Muulin kiinni toiselta puolelta.
Ette varmasti ylläty, jos kerron että tämä kävi vielä toisenkin kerran kun palasin suorittamaan kesken jäänyttä etupuomin asennusta? Onneksi Muuli suhautti trailerin läpi "väärään suuntaan", eli se ei varmaan ajattele että noin voisi tehdä toiseenkin suuntaan. Ja toisaalta, emme ole edes koskaan käyttäneet etupurkua vaikka tätä traileria olemme aiemminkin lainanneet.
Muuli suoriutui harjoituksista näennäisesti ihan hyvin, eli se tuli traileriin ja teki pyydetyt asiat, mutta se jännittyi kovasti ja katseli pää pystyssä trailerin ikkunoista ulos. Huulet se puristi tiukasti kiinni eikä ottanut kauraa kädestä ollenkaan. Mutta kun tarjosin sille ämpäriä, missä pidimme kauroja, otti se sieltä suun täyteen. Parin kerran jälkeen se alkoi ottaa kauraa myös kädestä, kunhan pidin kättä kauraämpärin päällä.
Lastaussilloilla se oli rennompi ja otti kädestä tarjotut kaurat, joten sen stressitaso nousee ja laskee ihan kahden askeleen aikana. Vasta ihan lopussa kun peruutin Muulia kokonaan ulos trailerista käyttämättä etupurkua, se alkoi rentoutua ja ottaa kauraa käsistä. Jouduin nimittäin ottamaan sitä eteen monta kertaa koska se lipsahti peruutuksessa vinoon. Lopulta tarvittiin avustaja sillan sivulle työntämään Muulia takapuolesta suoraan.
Kotimatkalle lähdettiin Muulin kanssa niin, että se joutui katselemaan kentän tolppaan sidottuna kun muut aasit lähtivät ja vasta sitten, läpimärkänä kaatosateesta, aloitettiin Muulin lastaus. Ei se sinne rennosti pää alhaalla kipitellyt, mutta samaan tapaan kuin aina ennenkin.
Kotimatkalla katselin sitä GoPro:sta ja Muuli vain katseli ikkunoista ulos eikä näkynyt syövän heiniä ollenkaan koko matkan aikana. Ikkunoiden peittäminen seuraavalla kerralla on ihan varteenotettava vaihtoehto, koska viimeksi Elmamessuille ajaessamme pimeällä kelillä se söi koko matkan.
Muulin olen useimmiten lastannut "vinssaamalla", eli olen kieputtanut sen pitkän riimunnarun etupuomin ympäri estäen siltä pakitusyritykset. Tässä kohtaa Muuli myötää paineelle nopeasti ja onkin tullut sujuvasti traileriin.
Tässä alla on video viime kesältä eräältä lastauskerralta. Olen saanut tästä huomattavan paljon negatiivista palautetta, vaikka toimenpide sujuu nopeasti eikä Muuli edes pakittele kovin paljoa. Videolla tapahtuu kaikki katsomisen arvoinen heti alussa. Tämän alle upotan toisen videon, jossa lastasin Muulin Piet Nibbelinkin kurssin jälkeen Riihimäellä. Se käveli perässäni sisään erittäin sujuvasti.
Kerroin Piet Nibbelinkin ajatuksista hänen hevosenkäsittelytapansa taustalta tässä postauksessa. Jos olet jostain syystä missannut tuon, kannattaa lukea ennen tätä postausta. Hänen tyylinsä käsitellä hevosia on sellainen, että hevosia ei pakoteta, emmekä me ihmiset sanele mitä tehdään. Ihminen sen sijaan odottaa mitä hevonen tarjoaa, ja hevonen palkitaan syvällä rauhallisuudella ja lempeällä silityksellä tai rapsutuksella.
Vihjasin viime postauksessa, etten saanut kurssilta ihan sitä, mitä kuvittelin. Halusin tuolloin katsoa kurssin rauhassa loppuun asti ja jäsennellä ajatuksia päässäni. Haluan sanoa tähän alkuun että kurssin sisältö oli täyttä asiaa, mutta se esitettiin niin, että minä vetäisin kriitikkosilmälasini syvälle päähän heti ensimmäisenä päivänä.
Kaikki kuvat otti Susanna Lehto / Suvililja.net. Kuvat on otettu kurssin viimeisenä eli kolmantena päivänä.
En pidä guruista, jotka nostetaan jalustalle ja joiden kritisointi on kiellettyä. Ja jos näitä nyt sattuu kritisoimaan, kertoo se enemmän kritisoijasta kuin gurusta. Guru on niin hyvä ja virheetön, ettei hänen tekemisessään ole mitään väärää. Eikä Nibbelinkissä ollutkaan. Mutta se, miten hän puhui ja kertoi omasta tyylistään (muita hieman mollaten), sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Hyvin moneen muuhun se upposi, sillä paikalla oli laajasti hänen uskollisia fanejaan. Mitä pidempään Nibbelinkin rauhallista mutta määrätietoista puhetta kuunteli, sitä enemmän se alkoi tuntua joltain omalta uskonnoltaan. Ja tämä uskonto on tietenkin ainoa oikea tapa käsitellä hevosia ja muut toimijat ovat tavalla tai toisella eläimiään riistäviä vanhanaikaisia kaavoihinsa kangistuneita metsäläisiä.
Narunpyörittelijät pyörötarhoissaan ovat eläinrääkkääjiä, koska hevonen ei pysty valitsemaan. Se joko juoksee tai join-uppaa. Länkkätyypit, varsinkin Parellit, "ohjelmoivat" hevosiaan niin, että ne jopa ravaavat vapaana ihmisen ympärillä, vaikka ihminen seisoo paikoillaan! Samanlaista ohjelmointia harrastavat naksutinkouluttajat ja muut herkkuja tuputtavat. Piet huomasi Muulistakin että turvan pitäminen kylkeä vasten on sille temppu. Ja ei, se ei ollut hyvä juttu. Kilparatsastus ei sovi samaan lauseeseen hyvän hevosenpidon kanssa, sillä ei ole olemassa mitään kilpailulajia, jossa toimittaisiin hevosen hyvinvointi edellä. Kun ihminen haluaa menestyä, hevonen kärsii aina.
Jossain kohtaa aloin ajatella jo, että ratsastaminenkaan ei sovi yhteen hyvän hevosenpidon kanssa. Nibbelink sivusi kyllä tätäkin aihetta. Hevostahan ei ole tehty ratsastusta varten, evoluutio ei ole tehnyt siitä ratsua. Ratsastaja siis häiritsee hevosta aina. Tähän on kuitenkin ratkaisu, centered riding, jonka tarkoituksena on parantaa ratsastajan omaa kehinkäyttöä ja minimoida hevoseen kohdistuva rasitus. Olen käynyt muutamalla CR-tunnilla ja Nibbelinkin puheissa olikin samaa, mitä olen noilla tunneilla kuullut tai tehnyt.
Olen pitänyt itseäni vähän kukkahattutätinä, mutta nyt aikuisten oikeasti kun katsoin näitä oikeita kukkiksia silmästä silmään, niin minä olen aika kevyttä kamaa niihin verrattuna. Ja nyt, tässä tulee paras osuus. Nibbelink lohdutti meitä, että kun nyt tämän kolmen päivän intensiivisetin jälkeen ymmärrämme, että olemme tehneet hevosillemme hallaa aiemmin (paremmasta tietämättä), niin ei saa vaipua epätoivoon. Nyt on se hetki, kun meidän on mahdollista kääntää laivan suunta ja ottaa vastaan tämä lempeämpi tapa kommunikoida hevosten kanssa.
Hän hieman sääli ihmisiä, jotka eivät ole edes hänen kurssinsa jälkeen valmiit luopumaan vanhanaikaisista ja jopa julmista hevosenäkäsittelytavoista vaan jatkavat samalla linjalla. Tähän liittyen hän kertoi esimerkin Ypäjällä joskus vuosia sitten tapahtuneesta demosta, johon hänelle tuotiin astetta villimpi suokkiori. Oria talutti kaksi tyttöä ja ori teutaroi minkä ehti. Demonsa jälkeen Nibbelink sai talutettua oriin takaisin talliin löysällä narulla. Ypäjän opiskelijat eivät olleet valmiit muuttamaan vanhanaikaista hevosenkäsittelytapaansa vaikka Nibbelink oli näyttänyt heille vaihtoehtoisen tavan. Ypäjälle häntä ei kutsuttu enää koskaan uudestaan.
Olen selvästi sellainen vanhanaikainen muutosvastarintainen muulinomistaja, joka ei suostu näkemään sitä, että on kurssiin saakka käsitellyt Muulia väärällä tavalla. Ja kun kriitikkolasien läpi katselin ja kuuntelin kolme päivää tätä touhua, tulin siihen tulokseen etten edes halua nähdä. Aloin epäillä kurssilla kaikkea ja kaiken aikaa. Asiat, mitä hevosten kanssa tehtiin, olivat täyttä asiaa mutta se, miten ehdottomasti asiat esitettiin, tökki ja pahasti. Kurssin anti ei nimittäin rajoittunut pelkkiin hevosiin, vaan se sisälsi ainakin puolet elämäntaidonvalmennusta. Jos haluan mindfullnessia, menen mindfullness-kurssille, kun haluan oppia työstämään Muulia, menen maastakäsittelykurssille. Odotukseni kurssin suhteen olivat siis virheelliset kun en tajunnut että se sisältää niin paljon meidän itsemme työstämistä.
Tietenkin ymmärrän että Nibbelinkin ajatus lähtee ihmisestä, kun ihminen on tyyni, rauhallinen ja sinut itsensä kanssa, hän on sitä myös hevosta kohtaan, jolloin hevosenkäsittely parantuu "itsestään". Kurssilla olin vain niin kovin ihmeissäni tästä, että se(kin) meni minulta ohi ja korkealta.
Suodatin kaiken mitä Nibbelink meille kertoi ja missasin paljon hyvää asiaa. Asian tuputtaminen ja muiden tyylien dissaaminen sai kuitenkin palkokasvin kasvamaan nenääni, joten en voinut (vaikka olisin halunnutkin) ottaa kaikkea avoimesti vastaan. Odotin tavallaan koko ajan sitä, milloin taas lytätään joku tapa toimia. Todennököisesti joku tapa, mitä olen tähän asti menestyksekkäästi toteuttanut.
Nibbelink puhui siis ihan asiaa, jos yritetään päästä ehdottomuudesta yli. Hänen tyylinsä perustuu hevosten käyttäytymiseen laumassa ja hän asettaa hevoselle rajat. Kun hevosilla on selkeät rajat, niiden on hyvä olla, kun ihminen pitää huolta niistä. Yksi hevosista tuli hänen iholleen ja Nibbelink potkaisi sitä ryntäsiin. Noin tekisi lauman johtajatammakin. Potkiminen ei kuitenkaan ollut käytössä kuin kerran, mutta Nibbelink esitteli meille kuusimetrisen köyden käyttöä. Se laitetaan kiepille käteen niin, että sitä voi käyttää kuten hevosen häntää. Jos hevonen kulkee talutuksessa tai vapaana liian lähellä, voi tätä tekohäntää heilutella selkänsä takana. Hevonen ymmärtää merkin ja ottaa vähän etäisyyttä.
Paineen lisäyksestä Nibbelink puhui paljon. Sitä ei lisätä asteittain tai portaittain, vaan jatkuvasti hieman lisäten. Tämä auttoi minua, sillä olen sellainen että annan paineen, jään odottamaan tapahtuuko, annan lisää painetta, jään odottamaan tapahtuuko jne. Annan painetta siis sykäyksittäin ja aina isompaa. Muulin kanssa käykin sitten niin että ensimmäiseen neljään steppiin se ei ole reagoinut mitenkään mutta viides on niin iso paine, että se häipyy paikalta.
Ja vain painetta pikkuhiljaa kasvattamalla voidaan eläintä opettaa toimimaan mahdollisimman pienillä avuilla.
Hevosen tuleminen ihmisen luokse pitäisi aina perustua vapaaehtoisuuteen. Kun teimme harjoituksia liinassa, ei Muulia saanut vetää narusta luokse, vaan käsi avattiin ja naru liukui kämmenellä. Jos Muuli tässä kohtaa tuli luokse, se oli lahja, koska sillä oli mahdollisuus valita. Vapaana olevaa hevosta ei edes voi narusta vetää luokseen, vaan se tulee jos tulee. Ja Nibbelinkin mukaan se tulee ihmisen lähelle, jos sillä on siinä hyvä olla.
Jos sillä ei ole hyvä olla, käy kuten ensimmäisenä päivänä kun Muuli hyppäsi picaderon aidan yli vapauteen.
Nibbelink puhui myös paljon itsestäänselviä asioita. Ihmisellä on se oma henkilökohtainen tila, jota pitää vaalia. Hevoselle asetetaan siinä kohtaa rajat, että kuinka lähelle ihminen sen päästää. Yksi hevonen nosti pään ilmaan kun sille laitettiin riimua. Tässä kohtaa kuvittelin näkeväni jotain todella hienoa hevosenkäsittelyä, koska yksikään hevosista ei ollut kovin ongelmallinen. Tämä pään nosto oli ensimmäinen ongelma.
Nibbelink laittoi riimua turvalle monta kertaa hevosta kehuen. Hän antoi jopa herkkuja tässä yhteydessä. Minäkin olisin osannut opettaa tuon! Mutta tietenkään tämä kurssi ei rakentunut vinkeille korjata ongelmia, vaan kokonaisvaltaisemmalle hevosenkäsittelytyylile. Tällä kurssilla hevoset ja niiden kanssa tehtävät harjoitukset olivatkin sivuosassa. Emme tulleet tänne kehittämään eläimiämme vaan itseämme.
Harjoitukset eivät koskeneet pelkkiä hevosia, vaan myös me ihmiset osallistuimme niihin. Talutimme toisiamme silmät sidottuina hakien sitä superkevyttä tuntumaa ja fiilistä, mikä hyvästä huolenpidosta tulee. Toisten taluttajien kanssa on mukavampaa silmät kiinni kulkevana "hevosena" kulkea kuin toisten. Eräässä harjoituksessa me kaikki 30 leidiä laitoimme silmämme kiinni ja kiersimme maneesin. Kai siinä oli tarkoitus havainnoida sitä, kuinka laumassa yhtä aistia vajaana pystymme liikkuman törmäilemättä?
Minä taas olen sellainen käytännön ihminen. Olen melko huono tulkitsemaan maalauksia, runoja tai biisien sanoja. En lue kirjoja niiden vallan mainion kuvailevan tekstin takia, vaan mielenkiintoisten juonenkäänteiden takia. En edes osaa sanoa, että missä kirjoissa on ollut oikein erityisen hyvää tekstiä, muistan vain mitä lopussa tapahtui ja oliko kirja mukaansatempaava. Nibbelinkin tapa kertoa menetelmistään meni välillä korkealta ja kovaa, jolloin tällainen tavallinen maalaisjuntti ei osaa sijoittaa sitä arkielämään.
Meitä ihmisiä on siis erilaisia ja minä opin parhaiten opettajilta, joitka opettavat asioita konkreettisella tavalla. Ja tämän takia en kokenut saavani kurssista niin paljon irti kuin olisin voinut saada.
En kuitenkaan vaipunut epätoivoon vaan nappasin kurssilta niin paljon hyviä juttuja kuin pystyin. Nyt mennään niihin harjoituksiin. Kurssilla tehtiin pääsääntöisesti vain kahta eri harjoitusta, seuraamista ja juoksuttamista.
Molempien muulien kanssa teimme paljon talutusharjoitusta, koska Nibbelinkin mukaan meillä oli eniten ongelmia sillä osa-alueella. Muulimme siis huitelivat missä sattuu kiinnittämättä meihin ihmisiin huomiota. Koska kurssin henki oli hyvin rauhallinen ja eläintä kunnioittava, en edes uskaltanut asettaa Muulille rajoja samaan tapaan kuin kotona. Tuntui että sain pahaa öögaa jo siitä, että Muulilla oli päässä naruriimu tavallisen riimun sijaan.
Talutusharjoituksessa kävelimme eläimen edellä peruuttaen niin, että eläimen pää pidettiin koko ajan meitä kohti. Jos eläin lähti huitelemaan vasemmalle, vaihdoimme omaa kulkusuuntaamme oikealle ja saimme jopa kiristää narua tarvittaessa. Pienen pään käännön saimme hallintaan omalla kädenliikkeellä. Tässä haettiin sitä, että ihminen asettaa hevoselle rajat. Ihminen tekee itsestään kannattavan seurata, koska muuten naru voi kirystyä ja se on hevosesta epmukavaa. Kun ihmistä seuraa päällään ja koko kropallaan, on mukavaa liikkua ja ihminen on rauhallinen. Ja labyrintissa ihminen pitää hevosesta huolta ja johdattaa sen läpi ilman, että hevosen kaviot osuvat inhottavasti puomeihin.
Kun eläin tuntui olevan tarpeeksi hyvin kiinni meissä, lähdimme suorittamaan labyrinttiä. Muulit olivat siinä hyvinkin kevyitä ja tulivat löysällä narulla perässä katsoen tarkkaan meidän ihmisten liikehdintää. Vieraan muulin kanssa oli tässä kohtaa paljon helpompi harjoitella kuin oman tutun. Ehkä vieras muuli on myös vieraille ihmisille kohteliaampi?
Upotan tähän muutaman lyhyen klipin. Niistä näkee vain se, mitä tehtiin, ei alkutilannetta, harjoitusta tai lopputilannetta. Näistä ei siis näe eläimen tai omistajan muutosta.
Toinen harjoitus, mitä tehtiin enemmän hevosten kanssa, oli picaderossa juoksuttaminen. Tehtävä alkoi niin, että hevonen oli vapaana, missä nyt sattui olemaankaan, ja ihminen päätti että hän menee juuri tuohon kohtan, missä hevonen sattui olemaan. Ja kun ihminen johtajatammana päättää haluta kulmaan, on toisen hevosen väistettävä pois. Näin hevonen saatiin liikkumaan.
Hevosta kohti tuli kävellä koko ajan. Jaloilla ei saanut astua ristiin ja oma rintamasuunta tuli olla hevosen painopistettä kohti. Painopiste on hevosen keskikohdassa, joka on suunnilleen satulavyön kohdalla. Tämä oli minulle erittäin vaikeaa, sillä vaikka kuinka kuvittelin käveleväni sitä kohti ottamatta ristiaskeleita, sain asiasta koko ajan huomautuksia. Kuvittelin liikkuvani täysin oikein, joten tämän korjaaminen itsenään tallilla tulee olemaan hyvin vaikeaa. Joudun varmaan kiinnittämään kissojen flexin juoksutusvyöhön ja pitämään kahvaa tissieni välissä. Siinä olisi suora rintamasuunta Muuliin.
Tarkoitus tässä oli se, että kun energiamme (rintamasuuntamme) kohdistuu hevosen keskipisteeseen, se kävelee eteenpäin. Jos energia on hevosen etupuolelle, tulemme blokanneeksi sen kulkureitin ja se pysähtyy. Jos energiaa taas suunnataan takapäähän, hevonen siirtää takapään ulos ja etupään sisään.
Omalla kehollamme me emme siis anna juoksutuksessa lisää vauhtia, vaan se annetaan kuusimetristä koulutusköyttä heiluttelemalla. Raviin voi siirtää myös niin että ryhdistäytyy itse ja juoksee miniaskeleita. Kun on aika hiljentää käyntiin, lysähdetään ja hengitetään ylos ja annetaan hevoselle rauha.
Tämän tyylisestä ympyrätyöskentelystä kerroin muuten paljon kattavammin keväällä kun kävin eräällä tallilla opiskelemassa tätä. Kurssin vetäjä on saanut hyvin vahvasti vaikutteita Nibbelinkin toiminnasta ja se olikin ihan samaa kuin mitä teimme nyt kurssilla.
Otan (ja olen ottanutkin jo) nämä molemmat harjoitukset käyttöön arjessani ja ne olivatkin kurssin parasta antia. Mutta koska kurssi kesti kolme päivää, odotin vielä enemmän. Odotin enemmän työkaluja arjen käyttöön, mutta nyt ymmärrän ettei kurssin ollut tarkoituskaan antaa niitä, vaan muuttaa meitä kurssilaisia hevosenkäsittelijöinä kokonaisvaltaisemmin.
En osaa sanoa olenko muuttunut. Sain uusia ideoita muulinkäsittelyyn, mutta en saa otetta ainakaan vielä tästä kokonaisvaltaisemmasta muutoksesta, enkä tiedä edes että haluanko. En halua kuulua mihinkään kuppikuntaan, vaan haluan tehdä niin kuin tuntuu hyvältä ja millä Muuli tuntuu toimivan hyvin.
Haluan tehdä naksutinkoulutusta, haluan että muuli myötää paineelle, haluan tehdä sen kanssa monipuolisesti kaikkia erilaisia juttuja.
Koska haluan, olen huono ihminen. Mutta silti jatkan valitsemallani tiellä höystäen sitä tämän(kin) kurssin antimilla.
Kerroin eillisessä postauksessa kuinka Muuli loisti Aasipäivässä. No, pari päivää Aasileirin älkeen se palautti minut maan pinnalle, ihan kirjaimellisesti.
Minulla oli oikein ahkera kuvaaja mukana tallilla ja olimme juuri ottaneet mahtavat voittokuvat Muulin kanssa. Mietimme että mitä sen kanssa voisi vielä tehdä ja jompikumpi sitä ehdotti, voisin istua Muulin selässä samalla kun se laiduntaa. Laidunnus toimisi myös oikein hyvänä siedättämisen edesauttajana, jos Muuli suostuisi laiduntamaan samalla, olisi se rentoutunut ja syöminen rentouttaa sitä vielä entisestäänkin ja ihminen selässä yhdistyy laiduntamiseen.
En ihan suorilta kiivennyt selkään, vaan kävin hakemassa tallinomistajan narun päähän ja otin itselleni kypärän. Turvaliiviä en ottanut koska se ei olisi sopinut kuviin ja luulin, ettei sille ole tarvetta. No luulo ei ole tiedon väärti.
Kaikki kuvat otti Emmi Jormanainen
Olin jo hieman aiemmin hypellyt Muulin vierellä ja se suhtautuikin selkään punttaukseen todella kivasti. Kunnes, siinä kohtaa kun olin melkein saanut jalan selän toiselle puolelle, Muuli räjähti ja putosin maahan. Mätkähdin riimunnarun päälle ja tunsin allani, kuinka se luistaa Muulin kadotessa paikalta. Nappasin refleksinomaisesti narusta kiinni (huom, olin antanut hanskani tallinomistajalle) ja kas, Muuli pysähtyi!
Maahan putosin oikein siististi. Kypärä otti kevyen maakontaktin, siis niin kevyen ettei sen päivittäminen esimerkiksi Charles Oweniin tullut ajankohtaiseksi, valitettavasti.
Uudestaan vain ja tällä kertaa sain jalkani yli ja jäin ensin halailemaan Muulia kaulasta, jos se vaikka päättäisi poistua paikalta uudelleen. Muuli oli kuitenkin oikein kiltti tyttö ja pääsin pian istumaan sen selkään. Pystyin jopa korjaamaan asentoani selässä ja hetken jälkeen Muuli alkoi syödä ruohoakin. Se siis rentoutui.
Emmi laittoi kuvia tulemaan muistikortin täydeltä, sillä olihan tämä aika historiallinen hetki. Jossain kohtaa sanoin että eiköhän Muuli ala olla aika valmista kauraa, että tulen alas selästä. Minun olisi pitänyt pitää turpani kiinni sillä tuossa kohtaa Muuli alkoi kävellä, tuntui muistavan että selässä on jotain sinne kuulumatonta ja päätti poistua paikalta. Selässä ei ollut yhtään mitään, mistä ottaa kiinni, joten ajauduin selän takaosaan, josta luiskahdin maahan selälleni. Tällä kertaa suojasin kypärääni ja vedin leukaa rintaan. Maakontaktin otti ensin vastaan yläselkäni ja kaikki ilma tuntui pakenevan keuhkoista.
Se ensimmäinen kipuaalto oli jotain ennenkokematonta ja hetken päästä osoitin rintaani ja muut ymmärsivät että ilmat pakenivat keuhkoista. Keräilin itseäni hieman laitumella maaten, kunnes selkään oli taas noustava. Eihän tätä todellakaan voinut tähän jättää. Kuvaaja laittoi videon tulemaan, koska Muuli on ihan #sairaannopee ja tästä olisi ollut mahdollista saada aika nopeatempoista materiaalia. No sitä ei valitettavasti tullut, mutta ihan sujuva punttaus, selässä istuminen ja alastulo tallentuivat videolle.
Istuin selässä siis vain tuon videolla näkyvän pienen hetken ja tulin alas. Muuli pääsi laitumelle vapauteen. Pitkäaikaisimmat blogin lukijat löytävät varmasti virheen alla olevasta kuvasta.
Nyt pari päivää tapahtumien jälkeen alaselkäni on toiselta puolelta jumissa, enkä saa puettua sukkia ellen istu jakkaralle ja ota jalkaa kädellä lähemmäs. En siis voi seisoa yhdellä jalalla ja koukistaa toista sukan pukemista varten. Ratsastamisessa ei sensijaan ole mitään ongelmaa ja pääsen selkäänkin. Voltarenia nahkaan ja kovaa ravia!
Esit 7.3.2018: puoli vuotta tapahtuman jälkeen, tunnen edelleen kipua tietyn nikaman alueella selässä. Työterveyslääkäri ei nähnyt tarvetta jatkotutkimuksille, eli kai tämä menee itsestään ohi kun varoo asentoja, joissa selkään voisi pistää.
Kuten blogin lukijat tietävätkin, osallistuin Muulin kanssa aasileirille ja lauantaina järjestettyyn Aasipäivään. Aasipäivä on Suomen Aasiyhdistyksen järjestämä kilpailu, joka on tosin viettänyt taukoa muutaman vuoden ajan kiireiden takia. Mutta hyvää kannatti odottaa, sillä päivä oli erittäin onnistunut. Ja vielä onnistuneempi siitä tuli siinä vaiheessa, kun Muuli palkittiin vuoden harrasteaasiksi. Tai siis harrasteaasimuuliksi.
Aasipäivän kilpailuluokat kehitimme edellispäivänä, jotta kukaan ei vain pystyisi salaa harjoittelemaan (oikeasti oltiin harjoiteltu agilityjuttuja jo edellispäivänä). Luokiksi päätettiin ottaa agility, joka on kestosuosikki, ja uutuutena maastakäsittely. Maastakäsittelyyn otettiin mallia Suomen Hevostaitoliiton kilpailuluokista, mutta teimme luokasta aika helpon, jotta kaikki kynnelle kykenevät voisivat osallistua siihen. Suunnitelmissa oli myös ohjasajo, koska leirillä oli ohjasajettuja aaseja, mutta tiputimme sen pois kahdesta syystä, emme olleet ehtineet harjoitella ja aikataulusta ei haluttu liian tiukkaa.
Kilpailuihin osallistui tällä kertaa kuusi aasia, yksi muuli ja yksi islanninhevonen. Hevonen oli bonus, jotta saimme luokkiin lisää osallistujia ja Muulille sopiva pari mätsäriin. Ja ihmisetkin näkivät samalla kertaa hyvän kattauksen hevoseläimiä.
Valmistauduin kilpailuihin plankkaamalla ratsastussaapaani edellispäivänä ja pesemällä Muulin brasilialaiset suitset. Ajattelin että ne olisivat oikein sopivat edustussuitset Toki "omissa" arkisuitsissa on sinivalkoinen otsapanta, joka sopii oikein hyvin sinivalkoiseen ruusukkeeseen, mutta menestyksemme olisi varmasti ollut paljon surkeampaa, jos olisin törkeästi otsapannalla ennakoinut sitä.
Muuli piehtaroi onneksi vasta
käyttöluokkien jälkeen, koska mätsäriin ei ollut asiaa pinteleiden
kanssa. Taustalla näkyvä kuvaava mies kuvasi aasipäivästä hienon videon,
jonka upotin tähän postaukseen. Kuva: Rea Rautamies
Kisapäivänä harjasin Muulin normaalia huolellisemmin ja tarkastin että pari päivää aiemmin lisätty shoewheen tuntui edelleen sen hännässä. Se tuntui, joten ei tarvinnut lisätä. Yritin kovasti varoa likaamatta kisahousujani, mutta epäonnistuin tietenkin. Tallissa on turvekuivitus ja Muuli oli tosi pölyinen. Ajattelin että valkoiset housut on tosi helppo photoshopata takaisin valkoisiksi.
Siirryimme eläinten kanssa kentälle hieman ennen yhtätoista, jolloin Aasipäivä virallisesti alkoi. Saimme eläinten kanssa treenata hetken aikaa agilityrataa, jossa oli yksi täysin uusi este. Ja se oli muuten vaikea, siinä piti pujotella kukilla täyttyjen maitotonkkien välistä niin, ettei aasi nappaa evästä suuhunsa.
Ihmisiä alkoi saapua hyvissä ajoin ja yhdeltätoista kuuluttajaksi värvätty teollisuuskuiskaaja ja kaimani Kaisa aloitti Aasipäivät. Aasiyhdistyksen megafoni sanoi nimittäin sopimuksensa irti vanhojen pattereiden vuodettua sen sisään.
Ensin vuorossa oli agility. Olimme päättäneet että maksimiaika radalla on 5 minuuttia. Se oli oikein hyvä päätös, sillä jos en ihan väärin muista, on maksimiaika joskus aikojen alussa ollit 12 minuuttia. Ja se jos joku on muuten tylsää katseltavaa. Viidessä minuutissa aasin nimittäin kyllä saa niiden esteiden läpi, joista sen saa. Ja jos ei saa niin sitten ei saa. Jokaisen esteen maksimipistemäärä oli viisi ja pistemäärää pudotettiin jos tehtävän suoritti vaillinaisesti ja jos tehtävää ei suorittanut ollenkaan, ei saanut pisteitäkään. Tehtäviä oli yhteensä kahdeksan joten maksimipisteet olivat 40 pistettä.
Tykitettiin Muukin lanssa agilityrata läpi 2 minuutissa ja 2 sekunnissa. Saatiin 34 pistettä. En osaa sanoa missä mätti kun en saanut täysiä, koska olisin ehdottomasti ansainnut ne. Okei, jouduin korjaamaan Muulia kukkapönttöpujottelussa, ehkä arvovaltainen tuomaristo rokotti siitä. Niin ja L-peruutuksessa en saanut sitä ohjattua koko aikaa suoraan vaan se lipsahti vinoon ja astui puomin päälle.
Me ei Muulin kanssa tästä lannistuttu, varsinkin kun saimme suorituksestamme ensimmäisen palkinnon.
Keräsimme agilityradan pois ja tuomaristo päätti pienentää maastakäsittelyradan kokoa hyvin paljon. Olin itse ajatellut että se suoritetaan koko kentällä, mutta tuomaristo oli ilmeisesti seurannut aasien liikehdintää sillä silmällä että jos kenttää ei pienennettäisi, olisimme siellä edelleen kävelemässä sitä ympäri.
Rata oli helppo, muuten se sisälsi käynnissä talutusta, mutta bonuksena oli raviympyrät (voltit) molempiin suuntiin, pysähdys ja peruutus. Ravivoltit sai mennä joko taluttaen tai keskeltä raviympyrälle lähettäen. Koska Muuli ei ravaa vierelläni, oli minun lähetettävä se matkaan. Se ei kuitenkaan ihan tajunnut homman ideaa ja yritti vängätä itseään pehmopuomien päälle. Pehmopuomit rajasivat kenttää pienemmäksi. Toisessa päädyssä ympyrät onnistuivat paljon paremmin.
Maastakäsittelyssä Muuli (ja minä) saimme jälleen ykköspalkinnon ja pisteitä herui 41 kun maksimi oli 45. Rokottivat siitä huonosta raviympyrästä.
Mätsäriä tuli tuomaroimaan ulkopuolinen tuomari ja olimme jakaneet eläimet jo etukäteen pareiksi. Muulin parina oli islanninhevosruuna. Muuli sai punaisen, mutta menestys loppui sen jälkeen siihen. Best in show-palkinnon sai aasiruuna Buster, joka oli aiemmin saanut sinisen ruusukkeen.
Muuli sai tosin kunniapalkinnon lempeimmistä silmistä. Niin kaihoisasti se katsoi tuomarinpöydän viereen kannettuja kukkatonkkia.
Kuva: Rea Rautamies
Vuoden harrasteaasi valitaan Aasipäivän luokkien pisteillä ja koska Muuli voitti molemmat käyttöluokat, oli se luonnollisesti Vuoden Harrasteaasi(muuli). Sain matkaan ison kiertopalkinnon, johon käyn teettämässä nimilaatan Muulin nimellä.
Muuli oli kentällä kanssani noin kolmen tunnin ajan, koska olin niin nössö etten uskaltanut viedä sitä syömään kentän ulkopuolelle. Häiritsin siis parhaani mukaan muidenkin kilpailusuorituksia vaikka meillä oli erillinen käsiaasialue kentän vieressä. Sinne mennäkseen olisi kuitenkin pitänyt poistua portista ja sitä en halunnut tehdä. Vaikka Muuli ei yhtään kytännyt lehmiä, ei se tuntunut siltä, että olisin huolettomasti voinut mennä sen kanssa ihmisten keskelle. Juttelin kyllä ihmisille aidan läpi.
Aasipäivän tarkoitus on myös
jakaa aasi- ja muulitietoa ihmisille. Tämä ihminen oli juuri bongannut
blogini Starboxin listoilta ja tuli kysymään tiedänko kyseisestä
blogista jotain. Satuin tietämään. Kuva: Teija Jokinen
Kurkkaappa muuten tässä välissä todella kiva video, minkä Aasipäivässä vieraillut Hamid kuvasi ja jakoi Facebookissa. Aivan mahtava!
Muuli käyttäytyi todella hyvin päivän aikana vaikka sillä olikin välillä tylsää ja jouduin palauttelemaan sitä paikoilleen kun se otti askeleita eteen. Parhaiten meillä meni silloin kun annoin sen syödä aidan läpi ruohoa tai kun kävelin sen kanssa kentän päädyssä odotellen omaa mätsärivuoroa.
Aasipäivänä säästyimme melko hyvin vesisateelta, mutta taivas aukeni siinä kohtaa kun ponitalutus alkoi. Suuntasimme siis aasien ja Muulin kanssa sisälle talliin sadetta pitelemään ja yleisökin alkoi poistua paikalta. Sisällä otin Muulista ja pokaalista asiaankuuluvan voittokuvan jakaakseni sen kaikissa mahdollisissa someissa. En yleensä koskaan käytä Aasiyhdistyksen facebookia minkäänlaiseen muuliblogin mainostukseen, mutta tässä kohtaa jaoin sinne myös Muulin voittokuvan.
Kuva: Rea Rautamies
Koska vesisade yllätti meidät palkintojenjaon aikaan, ei virallisia voittokuvia saatu otettua paikan päällä. Kuvat otettiin siis kotitallillamme pari päivää Aasileirin jälkeen ja kuvaajana toimi Emmi Jormanainen. Muulin huumorintaju tuntui tosin loppuvan hyvin nopeasti kun komensin sitä jatkuvasta paarmojen hätistelystä. Se meni totaaliseen lukkotilaan eikä reagoinut juuri mihinkään. Lopulta jouduin lepyttelemään sitä kauralla ja se palautui normaaliksi.
