Niin että laukataanko me liinassa, Muuli?

Kaikki lukijanihan tietävät että Muuli saattaa ottaa hatkat kun sitä huvittaa (tai siis ei huvita) tai pelottaa. Erityisesti kentällä työskennellessä pidän portit visusti kiinni ja silti se on päässyt karkaamaan sieltä. Olen kertonut blogissani kuinka se on hypännyt muina muuleina aidan yli ja juossut tarhojen väliin.

"My mule bolts, what to do?" on melko yleinen keskustelunaloitus muuliryhmissä Facebookissa. Muutkin muulit lähtevät siis helposti lapasesta ja kaikenlaisia ohjeita on tarjolla. On naruriimua alhaalla turvalla, on kovaa kuolainta ja kaikenlaista härpäkettä. Yhteistä ohjeille on se, että muulit ovat herkempiä turvastaan kuin suustaan, joten jos muulissa on hallintaongelmia, pitäisi sille laittaa rautaa suun sijaan turvalle. En enää ihmettele miten esimerkiksi Espanjassa kaikkien muulien turvat ovat auki piikkisen serratonin ansiosta..

Kun muuli on "bolted", eli ryöstänyt irti käsistä, olen tietenkin aina hakenut sen takaisin hommiin, mutta onhan se tietenkin saanut pienen lepohetken siinä välissä kun olen kirosanoja sadatellen kävellyt sen luokse. Olen kertonut blogissa että Muuli on aina pelästynyt jotain. Nykyään enää harvemmin minua tai liikkeitäni vaan jotain ulkopuolista asiaa. Että sillä on ollut aina syy toimintaansa (eläimellä onkin aina syy toimintaansa, eihän niiden touhussa muuten olisi mitään järkeä).

Vastaus otsikon kysymykseen: Hell no. (T. Muuli)

No nyt on pakko sanoa että en ei todellakaan ole aina mitään syytä. Ei ole mitään syytä että ensin mennään nätisti kavaletin ja pehmopuomien yli, kuten allaolevalla videolla, ja sitten kabuum, lähdetään lapasesta ilman mitään näkyvää syytä. Tai mistä mä oikeasti tiedän jos sillä on vaikka aivokasvain tai toinen silmä on sokea, mutta ei nyt vielä mennä niihin.


Tein yksi päivä testin. Vein Muulin laitumelle ja lähetin sitä itseni ja pelottavan vesikuution välistä. Se suhautti meidän välistämme aika kovaa, mutta pysähtyi heti kun naru loppui. Se ei siis lähtenyt hanskasta siksi että tilanne oli pelottava. Tätä on toki tapahtunut ennenkin, eli Muuli on oikeasti pelännyt jotain eikä ole lähtenyt lapasesta.

Tässä kohtaa eläinten käytösneuvojat kokevat palavaa tarvetta naputella vastine kommenttiboksiin. Kyllä, olen hyvin tietoinen siitä että hevoset eivät feikkipelkää koskaan. Mutta sen verran tunnen jo Muulia että näen siitä milloin se lähtee häntä koipien välissä peläten pois ja milloin se riehakkaasti nakkelee päätään ja lähtee. Se nimittäin tanssahtelee innokkaasti vieressä joskus taluttaessakin, erityisesti maastossa. Olen noissa tilanteissa jättänyt sen käytöksen kokonaan huomioimatta. Hyvin pitkään olin kuitenkin sitä mieltä että Muuli nimenomaan pelkää ja olen epäonnistunut sen kanssa, koska se ei pidä minua luotettavana tyyppinä, jonka kanssa ei tarvitse pelätä.

Toki olen myös epäonnistunut, monissakin asioissa tässä elämässä. Mutta ne kerrat ovat laskettavissa yhden käden sormilla, jolloin olen oikeasti raivostunut tuolle tulevalle kylmäsavuleikkeleelle. Siinäkin on viisi kertaa liikaa.

Kuten kerroin meidän tämän vuoden tavoitteissa, olisi yksi tavoite saada Muulille kolmaskin askellaji käyttöön juoksutuksessa. Eli llllllaukka!

Ei mennä laukkaan vielä, kokosin tähän seuraavaksi tapahtumia, jotka johtivat laukan opetukseen.

Muuli nimittäin teki oikein hienon tempun viime viikolla. Juoksuttelin sitä kaikessa rauhassa sen kavaletin (sama, joka näkyi alun videossa) yli kunnes se lähti. Hain takaisin, lähti saman tien uudestaan. Ajattelin että juokse sinä humma, sinä kapinen ja tumma. No sehän juoksi. Meni niin etevästi että hyppäsi kentän takaportin yli vapauteen. Ajattelin ettei se uskalla ylittää siltaa ja se kääntyikin takaisin. Odotin käsi ojossa että se tulisi ottamaan kauraa. Voin kertoa ettei se tullut.

Kävin noukkimassa sen, kunhan olin ensin lähestynyt sitä rauhallisesti aiheuttamatta enempää ylimääräisiä reaktioita. Se oli tuossa kohtaa melkein naapurin pihalla, onneksi vain melkein.

Sanomattakin oli selvää että mun peli oli nyt menetetty. Muuli 2 - Kaisa 0. Tallinomistaja odotteli meitä ja käski antaa hanskat. Hän otti Muulin ja minä jäin portille vahtiin. Ja se taisteli. Muuli siis. Se keuli, pakitti, riehui ja yritti häipyä kaikin keinoin mutta meidän erittäin rutinoitunut tallinomistaja hanskasi sen. Myöhemmin tosin kertoi että haba meni ihan maitohapoille.

Muuli nojasi täysillä riimua vastaan, jolloin on melko mahdotonta kiittää sitä myötäämällä. Kun se lopulta alkoi myödätä ja sai kiitoksen, lopetettiin siihen.

Seuraavana päivänä tästä Muuli sai rautaa suuhun. Olen ollut liian laiska kun en ole jaksanut pukea kuolaimia koko keväänä. Laiskottelu loppui ja Muuli hommiin. Se pysyi hanskassa koko ajan. Tässä kohtaa muistin että piti treenata sitä laukkaa, joten tallinomistajalle veti taas hanskat kouraan ja otti Muulin haltuun.

Oli se melkoista taistelua kun Muuli nojasi täysillä liinaa vasten kuolain miten sattuu. Mutta sieltä tuli se laukka ja lopetettiin hyvään kohtaan kun se ei enää puskenut koko painollaan vastaan. Tämän postauksen kuvat ovat tuolta kerralta. Hedu 1 - Muuli 0.

Seuraavalla kerralla juoksutin tosi pikaisesti, tai no, menimme aika paljon suoria linjoja myös (ettei kukaan luule että juoksutan ympyrällä tunnin kerrallaan). Muulin varustin kuolainten lisäksi sivuohjilla, jotka askartelin gramaaneista ja juoksutusvyöstä. Muuli pysyi hanskassa vaikka ohjasin sen salakavalasti korotettujen ravipuomien yli ihan tuosta vain.

Tästä seuraavalla kerralla viritin gramaanit Meredith Hodgesin ohjeiden mukaan "elbow pull" apuohjiksi. Tässä kohtaa osa blogini lukijoista on silleen että "saatanan eläinrääkkääjä", mutta olen sen kaiken yläpuolella. Varsinkin kun ne olivat niin löysällä että Muuli olisi pystynyt melkein katsomaan yläkautta silmiin. Olethan muistanut lukea vanhemman postaukseni "Näin monella eri tavalla voit juoksuttaa väärin"?

Juoksuttelin siinä liina tuntumalla ja kaikki meni hyvin siihen saakka kun a) sotkeuduin jalastani liinaan b) Muuli ei pitänyt siitä ja poistui lähimpään kulmaan. Siitä sitten nousin perseeltäni ylös hiekkaa pudistellen ja tallinomistaja tuli jatkamaan harjoituksia.

Muuli nosti ensimmäisen laukan hyvin, niinkuin se olisi muistanut jotain viime kerrasta. Sen jälkeen homma meni taisteluksi kun Muuli oli päättänyt että kentän yksi kulma on sellainen, johon voi mennä syvälle sisälle ja jäädä sinne.

Kokeilimme kahta ohjaa, ei todellakaan. Tallinomistaja kynti jopa hetken hiekkaa selällään ennen kuin ymmärsi että Muuli vei samaan tapaan kuin Ranska Suomea aiemmin tällä viikolla.

Tähän asti olin laittanut liinan kiinni deltalla (ja ennenkuin kukaan ehdottaa omistamaani kapsonia niin ei, Muuli poistuu kapsoni päässään paikalta erittäin sujuvasti niin halutessaan), joten vaihdettiin liina vielä niin että se kulkee niskan takaa toisen puolen kuolaimeen. En ole harrastanut tätä siksi koska olen laiska. Delta on helppo kun ei tarvitse säätää liinaa uudestaan suunnanvaihdoissa.

Wuhuu!

Liinan uudelleensijoittelu tuntui auttavan, Muuli oli paremmin hanskassa ja meni vielä loppuun molemmat laukat. Tai ainakin vastalaukat. Laukka kuin laukka, kuka niitä laskee.

Jos jaksoit lukea sekavan postauksen tähän saakka, mietit varmaan ruudun takana että "noniin, tässä se nähtiin, kun taito loppuu niin väkivalta alkaa". Puolustaudun sanomalla että mitään taitoahan ei missään vaiheessa ole edes ollut, joten on mahdotonta että olematon olisi loppunut.

Ja saatiinhan sieltä ne ensimmäiset laukat. Minä en sitä tosin ajatellut laukkuuttaa ennenkuin tallinomistaja on saanut sen hanskattua riittävän monta kertaa. Myös Muulin toinen omistaja, eli mieheni, saa kouluttautua kyntöruunaksi.

Tallinomistaja lohdutti lopuksi että kyllä siitä vielä oiva peli tulee, se on vain vähän erilainen kuin hevoset. Sellainen erilainen oppija.

Kirjoitin tämän postauksen jo eilen melkein valmiiksi. Tänään osallistuin parin tunnin kurssille, jonka aiheena oli liinatyöskentely. Tässä postauksessa kuvattu toiminta sotii melko pahasti sitä vastaan, mitä tänään opin. Mutta sensijaan, että olisin jättänyt tämän julkaisematta, tulee tämä ulos kuten ajattelinkin. Kurssin postauksen saan huomenna ulos.

Lue lisää

Iita on Orimattilan kotieläinpuiston pieni muuli

Iita on pieni ruunikko muuli, jonka tapasin tiistaina sen talvikodissa Nurmijärven Lepsämässä. Iitan omistaa Orimattilan kotieläinpuistossa, mutta kuten monet muutkin kotieläinpihat, on se avoinna vain kesäaikaan. Iita onkin viettänyt jo monta talvea Lepsämässä Tarjan hyvässä hoidossa.

Tarja kävi moikkaamassa minua ja Muulia viime marraskuussa Elmamessuilla ja sovimme että kunhan valokuvauskelit paranevat, menen katsomaan Iitaa. No sitä odoteltiin ja odoteltiin (ei ollut kunnon talvea eikä kevät vielä alkanut) ja lopulta oli pakko mennä, sillä ylihuomenna eli äitienpäivänä Orimattilan kotieläinpiha avaa ovensa ja Iita asustaa kesän siellä.

Olisin toki voinut mennä katsomaan sitä Orimattilaankin, mutta onhan se nyt vaan fakta että talvihoitaja osaa kertoa eläimestä paljon paremmin kuin kesätyöntekijät.

Iita on syntynyt Korholan lomapesässä 10.11.1999 ja sen emä on new forest tamma Miss Degnemark af Roflstedt ja isä on aasiori "Simo", joka on syntynyt vuonna 1990. Korholan kotieläinpihalta on lähtenyt aika paljon aaseja vuosien aikana ja yhteistä niille on se, ettei Korholasta koskaan kerrota aasien sukutauluja. Lopulta, kun ostajat ovat väsyneet kyselemään, eläimet on rekisteröity suvuttomina ja mahdollisesti myös ilman syntymäaikaa. Olen itsekin lähettänyt sinne monta sähköpostia tiedustellessani jonkun aasin isää tai emää. Yhtään vastausta en ole koskaan saanut.

Iitaa ei ole rekisteröity Hippokseen, mutta lisäsin sen Sukupostiin niillä tiedoilla, joita talvihoitajalla siitä oli olemassa. Tiedot oli koonnut henkilö, joka parivuotiaan Iitan on ostanut Korholasta. Aika uskomatonta että Iitan hoito-ohjeet olivat kulkeneet muulin matkassa koko tämän ajan!

Iita oli tarhassa shettiskaverinsa Prinsessan kanssa ja viereisessä tarhassa oli Tarjan oma lämminveriruuna, aikaisemmin paljon rahaa juossut, Capehill's Capone eli Capu. Shettiskin viettää kesät Orimattilassa. Kaikki oli loimitettu asianmukaisesti, sillä tiistai oli taas sellainen ihan kunnon kevätpäivä. Oli aurinkoa, rakeita ja ihan kunnon kerros räntää.

Kysyin että voisiko Iitalta ottaa loimen hetkeksi pois kuvien takia. Tottakai voi, Iita ei tosin ollut asiasta ihan samaa mieltä. Olen ajatellut koko ajan että minun muulini on arka ja varautunut, mutta nyt kyllä tapasin paljon varautuneemman mulberon. Iita tuli hyvin varovasti haistelemaan ja näytti siltä että on valmis poistumaan paikalta heti kun tilanne vaatii. Loimen riisumiseen se suhtautui erittäin suurella varauksella.

Tarja kertoi että kun Iita tuli, oli hän hevosihmisenä ajatellut loimittaa sen sitten siinä jossain vaiheessa ja kun loimi ilmestyi Iitan viereen, ei muulista näkynyt enää jälkeäkään. Loimen suhteen olikin aloitettava pitkä siedätystyö ja nyt muuli seisoo paikoillaan kun loimea puetaan ja riisutaan karsinassa.

Kuvassa taaemmassa etukaviossa on kaviokuume akuutissa vaiheessa, Iita ei varaa koko painoa sille.

Tiistaina tilanne oli Iitan mielestä tietenkin aika epäilyttävä, mistäs se tietää kuka minä olen, että tulinko vuolemaan kaviot vai rokottamaan. Mutta kun laitettiin ponille riimu, sai Iitankin heti kiinni. Otettiin loimi pois ja kysyin jos eläimet voisi viedä toiseen paikkaan kuvattavaksi tarhan sijaan. Veimme ne pihan toiselle puolelle pienelle harjoituslaitumelle.

Laitumella ei ollut puhettakaan että Iita olisi antanut koskea, se söi heinää ja siirtyi tarvittaessa kauemmas. Se oli siis erinomainen kuvattava. Heinä tosin kiinnosti sitä niin paljon että pari ottamaani pääkuvaa sain kameraan ihan sattumalta kun metsässä tapahtui juuri silloin jotain jännittävää Iitan mielestä.

Tarja kertoi että sekä poni että muuli olivat oppineet toisiltaan pahoja tapoja. Poni heilutti päätään samaan tapaan kuin minunkin muulini tekee stressaantuneena. Poni taas oli opettanut Iitan monottamaan ihmisiä kohti, hirveen mukavaa.

Saatiin hässäkkää kun Capukin tuli laitumelle.

Kavioiden suhteen Iita on ollut jo nelivuotiaana hyvin tarkka, sillä Iitan silloinen omistaja on kirjoittanut muulinhoito-ohjeisiin että "kavioiden vuoleminen ei ole onnistunut kaikilta kengittäjiltä. siksi olisi tärkeää silitellä ja nostella jalkoja päivittäin sekä puhdistaa kaviot. Viilan ääneen totuttelukin olisi hyväksi. Rankaiseminen ei johda muulin kanssa mihinkään hyvään, mutta palkitseminen esim. jalan nostamisesta kuivalla leipäpalalla edistää oppimista".

Ensimmäinen omistaja ehti omistaa Iitan parin vuoden ajan, jonka jälkeen sen elämä on hämärän peitossa. Seitsemän vuotta sitten se tuli Orimattilan kotieläinpuistoon. Iita on nyt 18-vuotias. Jos Sinulla hyvä lukijani on jotain tietoa Iitan vuosista, niin kerro ihmeessä kommenttiboksiin!

Kaviokuume tarttuu herkästi alkukantaisiin hyviin rehunkäyttäjiin ja jossain vaiheessa Iitakin on saanut sen vasempaan etukavioonsa. Sen muoto oli muuttunut kaviokuumeisen kavion prototyypiksi, joten siitä ei voinut erehtyä. Kuvausaikana Iita olikin Metacam-kuurilla ja Tarja kertoi että kaviokuume oireilee yleensä keväisin. Hoitona siihen on nimenomaan kipulääke.

Iitan kaviot näyttivät minusta suhteettoman isoilta. Vaikka minun muulini on reilusti isompi, on sillä sirommat kaviot kuin Iitalla. Iitan säkäkorkeus on ehkä noin 110 cm. Rakenteeltaan Iita näytti minusta aika ponimaiselta. Se johtunee sen pienuudesta. Takapäässä oli pyöreyttä ja päässä oli ponimaista muotoa, eli silmät ovat suuret, sieraimet selkeät ja korvat olivat minusta aika pienet. Tosin kun nyt tätä kirjoittaessani katson kuvia, ovat ne ihan sopivan kokoiset. Omalla muulillani on melkoiset jättikorvat.

Iita on edelleen hankala kengitettävä, mutta Tarjan luottoseppä saa senkin kaviot vuoltua. En siis todellakaan tarjoutunut vuolemaan niitä kun kävin katsomassa Iitaa vaikka vuolukamat kuuluvatkin nykyään autoni vakiovarustukseen.

Iitasta tuli mieleeni eräs toinen forestimuuli, tosin tämä toinen on syntynytkin New Forestissa. Henrietta esiteltiin vuosi sitten Mulography-blogissa. Se on kulkenut ensimmäiset vuotensa vapaana ja erittäin villinä New Forestissa ja nyt sen omistaa Sarah Weston, joka myös kouluttaa hevosia. Henrietta on sillä tasolla että sitä voi koskettaa ympäri kehoa. Se sietää sen, mutta on hyvin varuillaan. Kaviot sillä kuluvat onneksi betonilla kulkiessa, mutta riimua sille ei ainakaan vuosi sitten saanut päähän.

Sarah kertoo postauksessa että ainoa keino millä Henrietan on saanut edes tähän pisteeseen on ollut naksutin ja palkinnot. Ilman niitä se olisi edelleen villimuuli. Pakko sanoa että vuosi sitten kun luin tämän Henrietan esittelyn tuoreena muulinomistajana, järkytyin. Pelkäsin että minunkin muulini jää noin araksi ja pelokkaaksi. Onneksi ei jäänyt.

Kyllä se vaan lohduttaa kun tietää että jossain on vielä omaakin arempia eläimiä, että en ole yksin hakkaamassa päätäni seinään. Iitan kohdalla olisi mielenkiintoista tietää onko sen elämässä tapahtunut joskus jotain sellaista, mikä on saanut siitä niin varautuneen vai onko se ollut sellainen alusta saakka. Tätä on varmasti käsitelty heti varsasta pitäen Korholassa, joten siitä se ei ainakaan ole jäänyt kiinni.

Orimattilan kotieläinpuisto on siis auki tänä kesänä ensimmäistä päivää sunnuntaina 14.5.2017. Puistossa voi vierailla klo 11-19 välillä ja sisäänpääsymaksu on aikuisilta 8 euroa ja lapsilta 6.

Iita jäi hetkeksi istumaan piehtaroinnin jälkeen.

Tarja kertoi että Iitan harja on syksyllä aina onneton nysä, mutta talven aikana se kasvoi todella pitkäksi!

Lue lisää

Pian aasivaellukselle pääsee Suomessakin!

Kuten Instagramin ja Facebookin seuraajat tietävät, olen ylpeänä mukana perustamassa Suomen ensimmäistä aasivaellustallia. Paikkana toimii Tukkilan tila, eli se sama talli, jossa Muuli asusti ensimmäiset kolme Suomessa. Muuli asutti pihattotarhaa näiden aasien kanssa ja nyt aasit joutuvat hommiin.

Tukkilassa on syntynyt aasivarsoja, mutta aasikasvatus ei Suomessa oikein lyö leiville. No miten aasit saadaan tienaamaan heinärahojaan? No viemällä turisteja metsään!

Jos aasivaellukset ovat kovaa kamaa Ranskassa (ja myös Saksassa, kuten kerroin edellisessä postauksessani), miksei niille olisi tulijoita myös Suomessa? Tilanteemme on se, että jos asiakkaita ei ole, ei haittaa, aasit ja me ihmiset jatkamme elämäämme normaalisti. Jos tulijoita taas on, ovat aasit ja ihmisresurssi käytettävissä. Eli vaikka homma ei lähtisi pyörimään (tietenkin se lähtee), niin kukaan ei ajaudu konkurssiin tai kodittomaksi. Rahaa tässä ei siis ole ainakaan vielä kiinni.

Tilanne tosin muuttuu siinä vaiheessa kun meidän on laajennettava toimintaa ja haettava Belgiasta lisää aaseja, mutta katsotaan tämä kesä nyt ensin.

Kuvassa Susanna, Sportti, Tupajumi, Kepponen (kuormasatula selässään) Outi, Lumi ja Heikki. Outi ja Heikki ovat Tukkilan tilan isäntäpari.

Tämä aasi on nimeltään Tukkilan Tupajumi. Se on kaksivuotias tamma, joten se ei vielä kanna kuormasatulaa pitkään aikaan. Se ei kuitenkaan rasitu liikaa tällaisista rauhallisista kävelylenkeistä. Ei vaikka olemme ylittäneet isoja lätäköitä, kuten sen jaloista huomaa.  Kuva: Susanna Lehto, Suvililja.net

Kuva: Susanna Lehto, Suvililja.net

Tukkilan aasit ovat luonteeltaan sellaisia että ne tulevat aidalle heti kun niitä menee katsomaan. Ne tunkevat portista ulos ja lähtevät oikein mielellään lenkille. Niitä voi harjata ja olen todistetusti hoitanut niiden kavioita melkein koko vuoden. No, yksi taistelija porukassa oli, se on onneksi myyty eteenpäin. Annoin sille sille silloin nimeksi "Tukkilan vittumainenvuoltava". En muista minkä nimen se lopulta sai papereihinsa.

Olemme nyt koulineet aaseista mallikelpoisia vaelluskavereita omalla porukalla ja nyt tuntuu siltä että ne toimivat. Vetoaasina meillä on tosin aina ollut Lumi suurimman osan matkaa, sitä on menneisyydessä käsitelty paljon ja sillä on maastoiltu, eli se kyllä menee joka paikasta.

Muut aasit miettivät märissä kohdissa hetken ja ylittävät esteet parhaaksi katsomallaan tavalla. Yksi porskuttaa läpi ja toiset kiertävät kuivan maan kautta. Viikonlopun testivaelluksella märkä metsäautotie nimittäin yllätti meidät muutamassa kohdassa.

Luova kuvaustauko juuri katkaisemamme puun päällä. Kuva: Susanna Lehto, Suvililja.net

Asettaudumme ylläolevaa kuvaa varten.. Kuva: Susanna Lehto, Suvililja.net

Aasivaellus on hieman huono sana, koska ainakin itse liitän vaelluksen koko päivän reissuun missä edetään useita kymmeniä kilometrejä. En itse koskaan lähtisi tuollaiselle vaellukselle sillä olen liian mukavuudenhaluinen. Hevosen tai muulin selässä ajatus tuntuu sensijaan oikein houkuttelevalta.

Nimesimmekin nämä aasivaellukset aasiretkiksi koska pituus on kohtuullisempi (ajallisesti pari tuntia) ja retki taas tuo mieleen retkieväät, ja mikä olisi aasiretki ilman kunnollisia eväitä? No ei mikään! Piknik luonnon helmassa kuuluu oleellisesti asiaan.

Hevosihminen on tässä kohtaa että "en todellakaan maksa siitä että kävelen aasin kanssa metässä". Ilouutinen Sinulle, ei tarvitsekaan! Voit kävellä siellä oman hevosesi/aasisi/muulisi kanssa mielinmäärin jos siltä tuntuu! Kaikilla ei kuitenkaan ole omaa kavioeläintä, koiraa, kissaa tai laamaa tai he haluavat silti tulla kävelemään aasien kanssa.

Meidän reissuillamme lähtee aina opas mukaan (minä), eli tätä ei nyt tehdä perinteiseen Keski-Eurooppalaiseen tyyliin jossa saat mukaasi aasin ja kartan ja herran haltuun. Ehdotin tätäkin Outille, mutta hän sanoi ettei todellakaan anna aasejaan kenenkään matkaan. Ties mistä ne löytyy, jos löytyy. Voinkin oppaan roolissa kertoa sujuvasti aaseista koko reissun ajan, mahtavaa!

Alta löytyy vartissa askartelemani mainosvideo aasiretkistä. Koska panostamme myös kansainväliseen toimintaan, olen tekstittänyt sen englanniksi. Toivottavasti meni edes sinnepäin oikein tämä..

Henkilön Tukkila's Donkeys (@tukkilantila) jakama julkaisu 10. 05ta 2017 klo 12.51 PDT

Susanna Lehto (Suvililja.net) lähti mukaamme testivaellukselle ja kamera oli tietenkin mukana. Tämä postaus on kuvitettu pääosin Susannan kuvilla, mutta myös minä otin näistä pari (ne, joissa Susanna näkyy mukana). Susanna joutui sekä taluttamaan että kuvaamaan ja jossain vaiheessa vaihdettiin. Koska meitä testiryhmäläisiä oli tasan niin monta kuin aasejakin, taiteilin sujuvasti kahden aasin kanssa.

Sportti ja Tupajumi eivät menneet kovin synkassa, koska Sportti jäi nimestään huolimatta pitämään perää kun Tupajumi kulki mieluiten toisten hännässä. Sportin häntä ei sille kuitenkaan kelvannut. Että ole siinä sitten kun toinen vetää eteen ja toista saa vetää.

Lisätietoa aasiretkistä voi lukea (toistaiseksi vain suomeksi) Tukkilan kotisivuilta.
Tukkilan Facebook-sivulla on menossa kilpailu, jossa voi voittaa kahdelle ihmiselle aasiretken.
ja Tukkilan tilan eilen perustettua Instagram-tiliä kannattaa seurata myös!

Mainoksen kuvat: Susanna Lehto, Suvililja.net ja oikea yläkulma on minun ottamani.

Vielä on karun näköistä, mutta kai se kesä tästä.

Lue lisää

Aasivaelluksella ei ratsasteta vaan rentoudutaan

Kerroin viime syksynä kuinka olin Muulivaelluksella Saksassa. Tuolloin nimenomaan ratsastimme muuleilla. Saksassa voi myös harrastaa aasien kanssa vaeltamista. Ja nimenomaan aasien kanssa, ei aaseilla. Vaeltaminen ja pitkät päiväkävelyt tuntuvat ylipäätään olevan kovassa suosiossa Euroopassa (Suomea lukuunottamatta) ja Keski-Euroopassa on perinteikästä vaeltaa aasin kanssa.

Aasilla ei siis suinkaa ratsasteta, vaan sitä käytetään kuormajuhtana. Maailmassa on muuten noin 44 miljoonaa aasia, joista ehdottomasti suurin osa kantaa tavaroita selässään. Seuraavaksi eniten aaseja käytetään vetojuhtina kärryjen edessä ja vain pienellä osalla aaseista ratsastetaan. Vielä triviatietona sellainen, että 95% aaseista asustaa kehittyvissä maissa. Tämä tarkoittaa sitä että vain viisi prosenttia pitkäkorvista elää lemmikkiaasin elämää.

Maailman ihmiset eivät voi olla väärässä, aasi on täydellinen kantojuhta! Se kävelee erittäin mielellään muiden aasien tai ihmisen vanavedessä kapealla polulla ja luovuttaa johtajuuden pois itseltään. Aasi rakastaa vieraita ja uusia polkuja eikä se hätkähdä autoista tai muista liikennevälineistä.

Maaliskuun lopun Equitanaan suuntautuneen Aasimatkan yhtenä kohteena oli Der Eselbauer, joka tarjoaa aasivaelluksia parista tunnista jopa viikkoon. Suosituin on tosin noin neljän tunnin ja kahdeksan kilometrin joenvarsireitti, jossa poiketaan myös vanhaan luostariin. Tätä retkeä aasien omistaja, Frank Nippert, suositteli myös melle.

Aasiyhdistyksen liivit olivat tietenkin mukana. Kuva: Teija Jokinen

Eselbauerin tyylisiä aasitalleja löytyy erityisesti Ranskasta paljon ja moni yksityishenkilökin harrastaa vaeltamista aasinsa kanssa. Saksassa ei talleja tietääkseni ole yhtä paljon, mutta melko helposti löysin tämän paikan Internetistä. Valintaamme vaikutti tietenkin myös se, että kotisivut olivat osittain myös englanniksi ja Frank vakuutti puhuvansa englantia. Ja hyvin muuten puhuikin! Siinä alkoi ihan hävettää oma suomiaksentti.

Frank kertoi että normaalisti hän pitää vierailijoille puolen tunnin koulutuksen aasin käsittelystä, me saimme sen vasta tien päällä. Hän varustaa vieralijat kartalla, mutta lähti poikkeuksellisesti meidän mukaamme. Ymmärsit oikein, normaalisti vuokraat siis aasin ajalle X, saat kartan käteen ja herran haltuun. Me saimme luksuspalvelua kun Frank lähti mukaan opastamaan ja kertomaan yrityksestään lisää.

Saimme kuulla että Frank on aina halunnut aaseja ja hänellä oli mahdollisuus ostaa niitä kun he muuttivat vaimonsa kanssa tänne Hollannin rajalle Saksan puolelle muutama vuosi sitten. Yrityksen hän perusti tästä vuoden kuluttua ja viime kesänä hän oli myynyt loppuun jokaisen viikonlopun! Retkille on mahdollista osallistua vain perjantaista sunnuntaihin, sillä maanantaista torstaihin Frank on töissä. Aasit siis saavat levätä neljä päivää viikossa kun kolmena päivänä niillä saattaa olla jopa kaksi neljän tunnin reissua päivässä!

Aasit olivat muuten erittäin hyvinvoivan näköisiä ja niiden kaviot olivat hyvät. Kaviot riittävät muuten kertomaan minulle kaiken oleellisen aasinpidosta, joten tsekkaan ne aina ensin kuvistakin. Jos aasilla on pitkät kaviot, tippuu sen omistajan arvostus aika paljon..

Catering aasimme Goliath. Kuva: Teija Jokinen

Frank kertoi että fillareita sanotaan "rauta-aaseiksi". Tässä siis kaksi aasia samassa telineessä.

Piknikillä. Kuva: Teija Jokinen

Tässä ollaan melkein tallilla takaisin. Kuva: Teija Jokinen

Kuva: Teija Jokinen

Otimme matkaan kaikki aasit, joten yksi meistä pystyi kuvaamaan (minä). Kotimatkalla vaihdettiin ja Teija otti kameran. Teija on siis sama, jonka kanssa järjestimme Särkänniemeen Aasinhoitopäivän. Frank oli huolissaan että pystyisinkö itse rentoutumaan kun vain juoksentelen mukana kuvaamassa mutta vakuutin hänelle että tällä tavoin rentoudun parhaiten.

Talutimme Teijan kanssa isoa Grand Noir Bu Berry rotuista aasia, eli suomalaisittain berrynaasia. Tämä aasi on nimensä mukaan iso tumma marja ja sitä on käytetty maataloustöissä ja muulisiitoksessa. Kyseinen aasi, Goliath, oli toiminut pyhiinvaelluksella ennen Frankille tuloa. Sillä oli siis nuoreen ikäänsä nähden jo pari tuhatta kilometriä takanaan.

Frankilla oli kolme erilaista kuormasatulaa joista Goliath sai selkäänsä minun mielestäni epämiellytävimmän. Kuvasta näette miten pienille alueille kaikki paino tulee. Meidän retkellämme se ei haitannut, sillä kasseissa olivat vain sämpylät ja pienet juomapullot, mutta Frank näytti kuinka satulaan saa kiinni puutelineet ja sillä on perinteisesti kannettu todella painavia kuormia. Ei jatkoon.

Tällä satulalla paino tulee hyvin pienelle osalle aasin selkää, ei hyvä.

Tämä on käsittääkseni yleisin kuormasatulamalli. Painon jakautuminen aasin selkään toimii samalla logiikalla kuin satulassa, eli kuormasatulassakin on kaksi paneelia. Tämä vaatii alleen paksun padin.

Tässä on myös melko yleinen satulamalli.
Tämän pitäisi mukautua aasin selkään paremmin kuin
edellinen versio, sillä "paneelit" on kaksiosaiset ja jokainen liikkuu itsenäisesti.
Tämäkin vaatii tietenkin paksun padin alleen.

Aasit kulkivat rauhallisesti, kolme piti kärkeä ja kaksi peräpäätä. Frank kertoi meille aasien järjestyksen ja osa aaseista halusi kulkea edelläkulkevan hännässä kun toiselle sopi pitkä hajurako. Pidimme aasien kanssa lyhyitä syöttelytaukoja Frankin kertoessa luonnosta ja aaseistaan ja pari pidempää taukoa. Ensimmäinen luostarissa kahvien parissa ja toinen omalla evästauollamme.

Aaseja ei muuten saanut päästää syömään ihan milloin vain, vaan niille piti aina sanoa "leka", joka tarkoittaa niille että "ole hyvä". Jos aasi ei saanut lupaa syödä mutta söi silti, oli pää vedettävä ylös, jatkettava vielä muutama askel ja annettava syöntilupa. Ja kun lähdettiin liikkeelle, niin sitten lähdettiin.

Kotitallilla harjasimme aasit ja ne saivat kupeissaan porkkanaa ja jotain pellettimäistä rehua. Tämän jälkeen ne pääsivät takaisin omaan tarhaansa heinien pariin.

Miltä kuulostaisi kävelylenkki aasin kanssa? Tylsältä? Hauskalta? Kokeilemisen arvoiselta?

Frank taittoi koko matkan keltaisissa puukengissä.

Ero Suomeen näkyi selvästi. Täällä oli luvallista ratsastaa.

Lue lisää

Yksi Aasinhoitopäivä jälleen takana

Kerroin marraskuussa kuinka meni ensimmäinen Aasinhoitopäivä, jonka järjestimme yhdessä Tukkilan tilan kanssa. Se meni ihan hyvin, mutta parannettavaakin oli. Vappuaattona oli Aasinhoitopäivä vol 2 ja se menikin mielestäni paremmin. Tai ainakaan en itse stressannut etukäteen tai kyseisenä päivänä niin paljon. Ja olihan minulla taas mahtava yhteistyökaveri siinä, nimittäin Särkänniemen Koiramäen eläintarhanhoitaja Teija!

Idea aasinhoitopäivästä lähti itseasiassa hyvin pitkälti Teijan ehdotuksesta. Olemme aasimaiseen tapaan aika hitaita ja idea heitettiin ilmoille kaksi vuotta sitten kun olimme aasimatkalla Englannissa. Teija sanoi tuolloin että Särkänniemessä voisi pitää jonkinlaisen luentopäivän koska siellä on tiloja ja aaseja. Tuossa vaiheessa tosin mietittiin kuumeisesti että ketä sinne saisi puhumaan ja saataiskohan tarpeeksi maksavia asiakkaita paikalle ettei Aasiyhdistykselle tule puhujista tappiota.

Jätimme asian hautumaan kunnes se nousi taas mieleen sen jälkeen kun olin pitänyt Aasinhoitopäivän Tukkilassa.

Vaikka olemme ehkä Aasiyhdistyksessä hitaita, niin se ei tarkoita sitä etteikö asioita saataisi aikaan. Sopiva päivä lyötiin lukkoon heti alkuvuodesta ja tein Aasinhoitopäivälle sivun Aasiyhdistyksen nettisivuille. Pidän siitä, että asiat sovitaan hyvissä ajoin. Elokuun aasileiri on muuten ollut "myynnissä" tammikuusta lähtien.

Laskimme sopivan hinnan ja sen perusteella minimiosallistujamäärän, jolla päivä järjestetään. Jälleen kerran meni mielestäni ihan tosi pitkään ennen kuin 6 henkilöä saatiin täyteen! Ja eipä aikaakaan kun Aasinhoitopäivä oli täynnä, eli osallistujia saatiin 16! No loppupeleissä paikalle tuli 14, joista kaksi oli vain osan aikaa.

Sanoisin että ihannemäärä ihmisiä on juuri sellainen 10-12 aktiivista osallistujaa. Saimme nimittäin hyvää keskustelua ja vinkkejä myös aasinomistajalta toisille, eli ihan koko aikaa en ollut äänessä.

Viime kerrasta opin muun muassa sen, että aikataulua ei pidä tehdä liian tiukaksi. Aloitimme Särkänniemessä kymmeneltä aamulla ja olin ilmoittanut että lopettelemme varmaan viideltä. Välissä oli tunnin ruokatauko, joka tosin venyi reiluksi tunniksi. Oma luento-osuuteni kesti nelisen tuntia, välissä oli siis ruoka ja lopuksi oltiin aasien luona.

Toinen asia minkä opin, olivat tauot. Ei kannata vetää luentoa täysiä läpi, vaan pitää taukoja. Luento on jaettu seitsemään eri osaan ja melkein jokaisessa välissä pidin pienen tauon ja hain itselleni lisää simaa, koska kurkkua alkoi kuivata. Myös moni muu nousi hakemaan lisää herkullisia tarjoilujamme ja kävi vessassa.

Tarjoiluista sen verran, että niitähän kannattaa olla ja niiden pitää olla hyviä. Teimme kaverini kanssa edellisenä iltana 18 munkkia nimenomaan tähän tarkoitukseen. Aamulla päivitin ne vielä sokerilla. Lisäksi Teija leipoi aasin muotoisia piparkakkuja ja toi kaupasta mandariineja, viinirypäleitä ja karkkeja. Kahvia ja teetä oli tottakai tarjolla. Vapun kunniaksi tarjolla oli myös kotipolttoista simaa.

Valmistautuminen on tällaisissa päivissä erittäin tärkeää. Tulin itse paikalle vähän ennen yhdeksää, jolloin minulla oli tunti aikaa valmistella tila. Jaoin materiaalit jokaiselle ja levitin pöydälle aasi- ja muulimateriaalini katsottavaksi. Olin etukäteen kertonut että kännykällä tai kameralla kannattaa ottaa kuvia mielenkiintoisista sivuista niin niitä voi lueskella kotonakin. En saa sanoa ottiko kukaan kuvia, mutta ainakin kirjoja, lehtiä ja kännyköitä selattiin paljon.

Raatihuone odottaa osallistujia. Kiinnitä huomiota ikkunoiden näkymiin; lunta.

Raatihuoneessa oli videotykki, joten asensin koneen siihen tietenkin ensimmäisenä kiinni ja hain Internetin. Mikään, siis oikeasti mikään, ei ole sen ärsyttävämpää kuin luennoitsija, joka aloittaa luentonsa sillä, että soittaa helpparin kaverin auttamaan tietokoneen ja tykin kanssa.

Ruokailun jälkeen teoriassani on yhtenä aiheena terveys. Se on ehkä tylsintä settiä ja ihmisillä olikin kännykköjä kädessä eikä keskustelua syntynyt. Puhuinkin sen sitten supernopeasti pois ja unohdin selittää että mikä vatsahaava tarkalleen ottaen on, kerroin kyllä että sitä tilaa ei aaseille haluta. No, onneksi melkein kaikki olivat hevostaustaisia tällä kertaa.

Viimeinen osio on aasien lisääntyminen. Periaatteessa sen nimi pitäisi muuttaa kasvatukseksi, mutta aasien tietoinen ja laadullinen kasvatus on vielä niin uutta Suomessa että pidetään se lisääntymisessä. Aasipornon jälkeen siirryttiin katsomaan aaseja ihan livenä.

Kuva: Teija Jokinen

Kuva: Teija Jokinen

Kuva: Teija Jokinen

Kavionhoito on sattuneesta syystä lähellä sydäntäni, joten raspasin siinä yhden aasin kaviot. Valitsin tietenkin sen, jolla oli pisimmät, vaikka eivät ne olisi vielä vaatineetkaan raspausta. Sain niistä kuitenkin hieman raspilla pois eikä homma ollut liian hikistä kun ne eivät olleet kovin pitkät. Aasia jännitti väenpaljous tallissa (olimme siellä lumisadetta paossa), mutta se malttoi olla tosi hyvin. Jalkaa en saanut omien jalkojen väliin, mutta se on ihan normaalia aasien kohdalla.

Tiedätkin varmasti etten ole kengittäjä tai käynyt mitään kursseja. Oman aasinsa kavioiden raspaaminen ei kuitenkaan ole mitään rakettitiedettä vaikka niin luullaan. Parilla raspin vedolla kerran viikossa saa aasin kaviot pysymään jo aika lyhyinä, oikean kengittäjän voi pyytää pari kertaa vuodessa katsomaan tilanne.

Kävimme hieman taluttamassa aaseja ulkona ja juuri silloin sattui paistamaan aurinko niin aasien kanssa saatiin hyvät selfiet. Mittasimme Mimmin ja Sannin (aasit) ja katsoimme niille painot Donkey Sanctuaryn tekemästä taulukosta. Toinen painoi 180 kg ja toinen 190. Mimmi on meillä olleen Velmu aasin emä, eli Velmu on syntynyt Särkänniemessä.

Saatiin pari minuuttia aurinkoakin!

Kerroin ja näytin hieman aasin taluttamisesta ja käsittelystä siinä tallin käytävällä ja Teija demonstroi naksutinkoulutuksen minipossu Maisan kanssa! Maisa esiintyy Koiramäen kesäteatterissakin ja siitä oli justiinsa juttu ja video Tampereen Moro lehdessä, kannattaa kurkata! Tämä Maisa on muuten erään Aasiyhdistyksen hallituksen jäsenen kasvatti! Eläinpiirit on aika pienet.

Aasinhoitopäivä meni mielestäni oikein mukavasti ja omalla painollaan eteen päin. Osallistujat kyselivät paljon ja toki kerroin että sähköpostillakin voi kysyä vielä jälkeenpäin. Lähetin materiaalini linkin ja materiaalin pdf-muodossa tällä viikolla osallistujille ja lisäsin viestiin vielä pari juttua, jotka unohdin sanoa. Lisäsin myös nämä pari diaa esitykseeni.

Esityksen olin rakentanut Prezillä eli se toimii missä vain, kunhan on netti käytössä. Varjopuoli on se, että esitys on pdf-muotoon ladattuna todella iso, eli sen tulostaminen muistiinpanoiksi saattaa olla hidasta ja hankalaa.

Esitys ei toisaalta olekaan sellainen perinteinen power point, jossa olisi kaikki asia mukana, vaan olen rakentanut sen nimenomaan luennon ja oman muistin tueksi ja se sisältää avainsanoja ja avainlauseita. Kukaan ei siis tee pelkällä esityksen materiaalilla mitään, koska se ei sisällä varsinaisesti mitään tietoa.

Pidän Prezin esitysten ulkoasusta paljon enemmän kuin perinteisestä Power Pointista.

Keli oli vappuaattona mielenkiintoinen.

Kurvasin ulos Särkänniemen porteista kuudelta illalla, joten kyllä tästä ihan hyvän työpäivän sai aikaiseksi vaikka palkkaa ei kulukorvauksen lisäksi tulekaan. Tienasimme hieman rahaa Aasiyhdistyksen kassaan ja sain myytyä hieman Hihkushopin tuotteitammekin. Pakkasin mukaan parhaiten myyviä tuotteita parin ikeakassillisen verran.

Jos en ole kertonut tai et ole muuten tietoinen, niin Aasiyhdistyksen verkkokaupan varasto sijaitsee meidän autotallissamme. Jos olet läheinen tuttuni, voit tilata tuotteita maksamatta postimaksua jos sovitaan treffit johonkin tuotteiden luovutusta varten. Kannattaa tutustua tavaravalikoimaamme täällä.

Listasin tähän alle vielä asioita, jotka on hyvä muistaa luentoa järjestäessään.

• tule itse paikalle ajoissa ja laita tavarat rauhassa paikoilleen
• katso että saat tietokoneen ja tykin yhteisymmärrykseen ja muista varautua varasuunnitelmalla jos et saakaan kuvaa seinälle
• laita kahvin, teen ja pullan lisäksi tarjolle myös heviosaston tuotteita
• laita tila nätisti, asettele tuolit, jaa materiaali valmiiksi
• ole ajoissa "tapaamispaikalla", tässä tapauksessa Särkänniemen portilla, jotta osallistujat eivät luule tulleensa kusetetuksi (tämä ei toteutunut, pahoitteluni)
• sovi muutenkin selkeästi että missä tapaat osallistujat ja jaa numerosi etukäteen
• kaikki vihaavat esittelykierroksia, mutta pidä sellainen. Voit kirjoittaa etukäteen taululle muutaman kysymyksen johon toivot että osallistujat vastaavat. Käytä mielikuvitusta!
• pidä runsaasti taukoja, ainakin kerran tunnissa
• ruokatauko pitää olla reilun pituinen koska sen aikana on hyvää aikaa haistella osallistujien fiiliksiä ja vastailla kysymyksiin
• lisää kahvia iltapäivää varten, tarjoilut esillä koko päivän ajan
• älä lupaile tarkkaa loppumisaikaa niin ei tarvitse kiirehtiä
• tiedä mistä puhut äläkä vaan lue esityksestä vaan katso ihmisiä kohti
• mikään kysymys ei ole tyhmä
• kukaan ei kysy siinä kohtaa kun sanot "olisko jotain kysyttävää", vaan kysymyksiä esitetään luennon lomassa JOS luennoitsija vaikuttaa helposti lähestyttävältä. Mitä enemmän kysymyksiä tulee, sitä parempi esitys on koska se saa aikaan vuorovaikutusta. 

Kuva: Teija Jokinen

Saatat tässä kohtaa miettiä että "millä meriiteillä" joku random bloggaaja luennoi aaseista, mutta juttuhan on niin ettei ilmeisesti kukaan osallistuja ollut tietoinen blogistani (enkä sitä sen enempää mainostanutkaan). En ole aasinkasvattaja enkä pitkän linjan aasinomistaja, mutta olenkin tutustunut moneen aasiin ja vielä enemmän kirjalliseen materiaaliin. Vielä pari vuotta sitten ajattelin etten ole tarpeeksi pätevä puhumaan aaseista ikinä.

Sitten täytin 30v ja aikuistuin ja sain lisää itsevarmuutta. Minähän osaan tämän, minä tiedän, minä voin opettaa muita! Aaseista puhuminen on lempiaiheeni ja koska emme varmaan koskaan saa aikaiseksi aasinhoitokirjaa, pitäydytään luennoissa.

Seuraavan kerran Aasinhoitopäivän sisältö on mahdollista kuulla osana Aasileiriä, joka järjestetään elokuun ensimmäisenä viikonloppuna (joo tiedän, kunkkariviikonloppu) Mikkelissä.

Lue lisää

Muuli hammaslääkärissä

Kerroin syksyllä kuinka Muulilla piti olla raspaus mutta eläinlääkäri ei uskaltanut rauhoittaa sitä, koska ei tiennyt millä aineella ja kuinka paljon. Juti, eli Jukka Holopainen, on käynyt jo vuosien ajan tallillamme kahdesti vuodessa raspaamassa kaikki, tai ainakin melkein kaikki tallin hevoset. Tallillamme on jopa niin hyvä palvelu että jos omistaja ei pääse paikalle, hoidetaan hevoset tallinomistajan ja muiden tallilaisten toimesta. Hevoset siis haetaan sisään, pidellään päätä raspauksen ajan ja tallinomistaja vie ne takaisin ulos parin tunnin kuluttua.

Minut kuitenkin velvoitettiin olemaan paikalla Muulin ensimmäisessä raspauksessa, jännä.

Sovimme syksyllä että tallinomistaja soittaa Vermoon etukäteen ennen tätä tulevaa rauhoitusta, jotta Juti voi ottaa rauhoitusasioista selvää. Näin toimittiin. Viesti ei kuitenkaan ollut mennyt perille, koska Jutilla ei ollut edelleenkään harmainta havaintoa muulien rauhoituksesta.

Sanoin että antaa mennä vaan, laitetaan äkkiä lihoiksi jos se kupsahtaa. Hän kehotti laittamaan grillin lämpiämään. Hän toimi kuitenkin vastuullisen eläinlääkärin tavoin ja pisti Muulin kaulaan ensin pienen annoksen. Se ei tuntunut missään.

Juti sanoikin sanatarkasti näin "villieläimet vaatii yleensä enemmän ainetta kuin kesyhevoset". Kysyin, että arvioiko hän aineen määrän eläimen painon perusteella, niin ei. Vaan sen, mitä on korvien välissä. Joskus taisteleva shetlanninponi saa ison hevosen annoksen, jotta se saadaan mukavaan vastaanottavaiseen tilaan.

Hetken päästä Muuli sai lisää ainetta (kirjasimme ylös että yhteismäärä oli puoli millilitraa) ja se alkoikin rauhoittua, mutta ei mielestäni ollut vieläkään yhtä rauhallinen kuin hevoset.

Mainittakoon vielä että hain Muulin sisään vasta kun ensimmäinen hevonen oli jo raspattu. Se siis kuuli ulos tarhaan poraamisen ja näki eläinlääkärin varusteet ja itse Jutin poraamassa Martan hampaita. Ja silti se tuli hyvin sisään tallin sivuovesta (huom, ei pääovesta, jota yleensä käytämme) ja meni karsinaansa odottamaan.

Se ei pyörinyt karsinassa tai heitellyt päätään, kuten se tekee stressitilanteessa. Se ei myöskään haukotellut, jonka luin juuri olevan merkki ultimaattisesta stressistä rentoutumisen sijaan. Se maiskutti, joka on tietyissä piireissä merkki semi-isosta stressistä. Palataan näihin toisella kertaa.

Jutilla ei ollut mitään ongelmaa saada Muulille piikkiä kaulaan.

Kun sitten päästiin asiaan, oli Muuli minun silmissäni edelleen virkeämpi kuin hevoset, mutta suun avaaja saatiin päähän ilman ongelmia ja Muulia kannattelivat vuorotellen sekä puolalainen talliorjamme että tallikaverini. Itse keskityin kuvauspuoleen ja kuuntelemiseen.

Juti nappasi Muulilta kolme irtoamaisillaan olevaa maitohammasta pois ihan tosta vaan. Muulin ilmekään ei värähtänyt kun metriset tongit olivat sen suussa ja hammas väännettiin irti.

Siitä irtoaa hammas..

Hampaat tallessa.

Otin hampaat, tai niiden palaset, tietenkin talteen. Ne haisivat viemäriltä. Haju toi itseasiassa mieleeni lapsuuden navetan, siellä haisi jostain syystä samalta. Kai meidän kaikkien mullien sorkat olivat mädät.

Kun Muuli oli valmis, lähdin ajamaan töihin. Minulle raportoitiin myöhemmin Muulin huudelleen kovasti tallissa, koska Tuuli oli ulkona tarhassa. Sitä ei tällä kertaa hoidettu.

Alla olevalle videolle jätin jonkin verran meidän tyhmiä juttuja. Tekstitin kaiken oleellisen, koska et välttämättä halua katsoa videota sähköraspin miehekkään äänen höystämänä. Tai no, todennäköisesti et haua katsoa sitä ollenkaan.

Hevosten rauhoituksesta raspaukseen keskustellaan aika-ajoin. Juti rauhoittaa tietääkseni kaikki ja perustelee sen sillä, että vain rauhoitetun hevosen takimmaisia hampaita on mahdollista päästä kunnolla operoimaan.

Toisten mielestä taas on hienoa kun hevonen antaa suorittaa raspauksen ilman rauhoitusta tarhassa vapaana seisten. Onhan se ajatuksena hienoa, mutta voiko hammashoitaja oikeasti tehdä kunnollista jälkeä kun hevonen ei täysin rentouta leukojaan?

Ja entä eläinlääkärin ja eläimen turvallisuus? Rauhoittamaton eläin on yleensä hyvinkin lungi, koska se voidaan tehdä ilman lääkkeitä, mutta mitä jos jotain tapahtuukin? Siinä on käsi ja välineet aika syvällä sen suussa ja vaikka raspaaja olisi nopealiikkeinen, voi raspi osua rumasti hevosen kitaan.

Osa taas perustelee rauhoitusaineen käyttämättä jättämisen sillä, että se on aina iso kuormitus elimistölle ja turhia rauhoituksia tulisi välttää viimeiseen saakka. Mutta eikö olisi hyvä välttää myös turhia isoja hammasoperaatioita? Jos hevoseläin raspataan säännöllisesti (meidän tallilla jatkossa puolen vuoden välein), niin silloin isompia operaatioita ei pitäisi tulla, koska viat huomataan nopeammin. Toki aina voi tulla yllätyksiä esimerkiksi onnettomuuksien seurauksena.

Juti jutteli myös hammasvaivoista, jotka ovat runsastuneet viime aikoina. On diasteemaa sun muuta. Hän heitti yhdeksi syyksi säilörehun eli pehmeämmän ravinnon kuin ennen. Rehun PH vaikuttaa myös, negatiivisesti. Toisaalta hampaita hoidetaan enemmän ja säännöllisemmin ja vaivoja osataan diagnosoida entistä paremmin. Eli se että "ei ennen vaan ollut" johtui yksinkertaisesti siitä, ettei suuhun koskaan katsottu.

Lue lisää

Glada vappen t. Muuli

Kierrätys kunniaan ja vuosi sitten otetut vappukuvat Photariin!

Oikein railakasta ja auringontäytteistä vappua kaikille!

Lue lisää